Jumittaa

Hirmuinen jumitus päällä maalauksen kanssa. Jotenkin tulee nyt vaan värejä mieleen kun miettii sen jatkamista, mutta isompi kokonaisuus viivyttelee jossain vielä. Ajatuksena oli ensin tehdä hahmon taakse melko dramaattinen pilvimassa (tyyliin myrskyinen merimaalaus) mutta jotenkin lähtisin kuitenkin yksinkertaistamaan. Saattaapi olla että palaan takaisin alkupisteeseen ja teen taustasta pohjavärin värisen. Lähdin tekemään kasvoista valokuvamaisen tarkkaa, mutta joteenkin tekisi mieli perääntyä siitäkin. En tiedä riittääkö kantti malaata sen yli. Pitäisi harkita.

Harkintaa kyllä häiritsee nyt päätä nostava flunssa.. aamulla heräsin kuin junan alle jääneenä. Red bull + berocca + finrexin toi senvertaa toimintakykyä että pystyin juoruilemaan neljä tuntia puhelimessa  kuvaamaan yhden rästityön. Hitto kuinka on taas kertynyt näitä kuvankäsittelyrästejä. Energia on nyt kyllä huvennut hometaloon ja näihin ADD - juttuihin. Yleinen ahdistuneisuushäiriö. Elinikäinen paniikkihäiriö. Keskivaikea / vaikea masennusjakso. Pitäisi varmaan antaa noiden lausuntojen olla.

Vaikea tuota on kiistääkkään, mutta oikeasti: sitten vasta lääkityksen tarpeessa olisikin, jos ei painaisi velkahelvetti, hometalo, exän mielenterveys ja krooninen rahapula. Sitä olisi melkolailla tunteeton psykopaatti jos ei nämä vaikuttaisi. Mutta jotenkin ne kaivelee mielensyrjässä silti. Jotenkin pysäyttävää nähdä ne paperilla. Ja tuo ADD. Odotettu mutta jotenkin lamaannuttava tulos. Kyllä tällä varmaan kestää jonkin aikaa upota.

Sitä odotellessa pitäisi nyt uppoutua maalaamiseen. Sain mielettömän innostuksen savihommeleihin. Tekisi mieli tilata savet ja tehdä reliefikasvot ja maalata niihin. Kaipaan sitä saven tuntua. Kaipailen sitä vapautunutta maalaamistunnelmaa myös. Sellainen korkeushyppääjä - olo. Tuntuu että aina kun maalaa, yrittää päästä sen puomin yli. Pitäisi ehkä lakata etsimästä puujalkoja tai aatikkaita joiden avulla pääsisi ylittämään, ja potkaista se puomi alas sieltä. Tai no, se lienee avainsana siihen, että taide ja tekeminen kehittyy: että joutuu ylittämään aitoja eikä mennä sieltä missä se on matalin tai sitä ei ole ollenkaan.

Yhtäkkiä kaikki on selvää

Sumu on poissa!

Se on poissa!

Yhdessä hetkessä kaikki selkeni. Korpit. Linnut. Kuolema. Voipuminen. Luopuminen. Miten kuolema on lopulta vapahtaja. Syöpä. Irti päästäminen. Helpotus. Korppi. Kultainen korppi.


Voi tätä tunnetta. Se tyhjyyden kausi on aina niin tolkuttoman raastava. Kun mielessään käy yhden taipaleen valmiiksi asti, putoaa aina siihen tyhjyyteen. Siinä mennään melkein mielisairauden partaalle siinä ahdistuksessa ja tuskassa kun pitäis maalata. Tehdä jotain. Mutta kun ei tule mitään. Siitä tulee hirveä tärinä. Vaikka sen on oppinut jo itsestään (ja muilta joilla on sama kaava) että ahdistuksen jälkeen alkaa hyvä matsku virrata, niin voi helvetti kun se polku on pimeä ja kapea ja täynnä juuria kompastella. Kaikki se unettomuus. Kaiveleminen. Valmiustila. Hauduttelu, Ajattelu. Ja niiden ajatusten kanssa painiminen. Kouristava tyhjyys siinä kaikessa.

Sitten yhtenä sokeana hetkenä se tulee. Se järjestys ajatuskaaokseen. Näinhän se menee. Nyt! Tässä se on!

Elämä tiputtelee aiheita, ripottelee ympäriinsä. Tässä kohtaa sitä ajattelee että jonkun valtavan sattuman kautta näitä on ohjautunut silmiini, mutta ehkä ne silmät vaan tarttuu siihen mitä prosessoi itse läpi. Tarttui siihen suomenuskon tarinaan jossa kuolema tulee eläimen muodossa. Ja että henki poistuu ruumiista kuin suusta ulos pyrähtävä lintu. Sitä varten on avattava ikkuna jotta se pääsee avaruuteen. Se viimeinen henkäys.
Linnut. Korpit. Kuolema. Kultainen korppi. Vapautus.

Siskonpäivä 2004. Veljeni halusi kuolla. Joten hän kuoli. Ajatelkaapas, miten kaunista olisi kuolla, jos siihen Suomessakin olisi lupa. Ei tarvitsisi tehdä itselleen niin raastavaa ja väkivaltaista tekoa. Kuolla epätoivon kouristuksessa. Miksei meillä ole armokuolemaa?

Jos joku hakisi armokuolemaa epätoivonsa takia, voisi hänet ohjata "saattohoitoon", psykoterapiaan jossa arvioitaisiin että voitaisiinko tätä ihmistä vielä auttaa. Jos hän edelleen haluaisi kuolla, niin annettaisiin mennä. Kyllä hän päivänsä päättää sitten joka tapauksessa.

Me kuolemme jokainen, varmasti. Mutta kukaan meistä ei halua kuolla yksin ja peloissaan. Voisimme mennä turvassa. Muiden lähellä. Kauniisti ja rauhassa. Jos kerran on mentävä.

Isoisäni kuoli ennen joulua. Hän kävi pitkän kärsimyksen läpi ennen kuin se kultainen lintu päästi tuskista. Voi kuinka me valitsisimme tässä maailmassa toisin, jos kuolemaa ei tarvitsisi pelätä.


Nyt on mielessä niin monta kuvaa. Kohtalon ivaa että nyt joutuu olemaan kotosalla viikon, pari, lapsen sairasloman takia. Tämän voi nyt ottaa hauduttamisaikana mutta nyt haluaisi alottaa. Heti. Jos vielä ehtisi Salmelaan tämän ajatuksen kanssa.

SUMU ON POISSA! HAHAA!