Huijasin

On tässä nimittäin vähän muutakin tullut tehtyä kuin kuunneltua Vesalaa. Siitäpä syystä ei ole tullut bloggailtua. Koko alkuvuosi on mennyt hommia painaessa sellaisella intensiteetillä että ei yksinkertaisesti ole ennättänyt ajattelemaan. Valokuvakeikkaa on riittänyt sekä valokuvakaikkea - kuvatessa, opettaessa ja näytön edessä istuessa on mennyt nyt 4 kuukautta. Tuntuu istumalihaksissa.

Eilen saatiin pakettiin vuosi sitten aloitettu produktio "Meri - saaristolaisen piha ja puutarha", joka oli osa Suomi100v - juhlavuoden ohjelmistoa. Aloin vuosi sitten ideoimaan ohjaamalleni valokuvausryhmälle proggista, jossa voitaiisin yhdistellä valokuvaa livemusiikkiin. Työpaikkani Naantalin Opisto on ollut siitä mahtava, että oikeastaan minkälaiselle projektille tahansa on tarjottu toteutusmahdollisuudet. Rehtori Erja Launialan kanssa lähdettiin miettimään opiston bändejä mukaan konserttiin, ja saatiin remmiin mukaan vielä Raision Työväenopistolta Raision laulajat, ja siinä sitä oltiinkin sellaisen projektin äärellä jossa yhdistyi Swing - musiikki (Sunny Side Swing Band), kansanmusiikki (kansanmusiikkiryhmä Naamuskat) sekä kuorolaulanta (Raision Laulajat). Tässä vaiheessa mieleen tuli että olemme saattaneet tulla luoneeksi hirviön, miten nämä saadaan fuusioitua yhteen? Lopputulema: aivan mahtavasti! Ryhmät soivat yhteen niin hienolla tavalla että kylmät väreet juoksee vieläkin. Fotarit - ryhmä veti taas homman päätyyn ihan sata lasissa kuten tavallisesti, ja kuvaesitystä olenkin koostanut runsaasta kuvamäärästä koko alkuvuoden. Ja innostuin itsekin soittelemaan, ylläolevan videopätkän taustamusat nimittäin. Kännykällä ihan äänitin :D

Kuva sarjasta Myrskyluodon Maija. Janne hukkuu. Kuva on tunneilla tehty miniatyyri / yhdistelmäkuva. Lumimyrsky tehtiin jauhoa puhaltamalla ja avantoon hukkuva Janne kuvattiin myös tunnilla.  Kuva: Pasi Leimu

Huikea määrä muusikkoja mahtui juuri ja juuri lavalle, ja kuoro tuli vielä puolikkaalla miehityksellä. Fotarit kuvasivat myös videopätkät biisien väliin. Bändit soittivat/lauloivat vuorotellen omia vetojaan sekä yhteisvetoina Yksinäinen saarnipuu ja La Mer. Kuva: Pasi Leimu

Meikä ja Fotarikonkari Sami Malkamo. Kuva: Pasi Leimu

Minä ja rehtori Launiala säätämässä tekniikkaa. Minun roolini oli valvoa tarkkaamossa että biisit ja vidot synkkaa, ja tauottaa kuvaa tarvittaessa. Kaikki muu meinkin putkeen, paitsi että läppärin virtapiuha jäi kytkemättä ja kone ilmoitti kesken konsertin että AKKU ON LOPPUMASSA. Isolla oranssilla ilmoituksella. Videon päälle. Onneksi oli piuha lähellä.. 

Konsertti oli erittäin hieno kokemus ja oli ilo työskennellä upeiden muusikoiden kanssa. Konsertti tullaan todennäköisesti vetämään vielä uudestaan. Sen tämä kylläkin teki että en ole ehtinyt maalata ollenkaan, ja Auran Gallerian näyttely lähestyy. Nyt on takki melkoisen tyhjä, pitää vähän keräillä itseään että pääsee jonkinnäköiseen työvireeseen, joka sävyttää tällä hetkellä epämiellyttävästi tämä kielteisten apurahapäätösten suma. Mutta täytyy sanoa että tällaiset projektit on se syy miksi teen opetustyötä ja mitä siitä parhaimmillaan saan - palkkaa tietty vähän mutta näiden projektien vetäminen on sitä suurinta palkintoa, kun näkee jonkun toteutuvan ja kun saa tuoda kulttuuria omaan ympäristöönsä ja tarjota mahdollisuuksia tehdä ja osallistua. Elämyksiä. Toivottavasti jokin apurahataho näkisi että työni ja panostukseni oman alueeni kulttuurin kentälle ehkä ansaitsisi jossain vaiheessa jonkun positiivisenkin päätöksen. No, kattellaan ja odotellaan.

No muutakin on tullut puuhailtua, olen mukana Naantalin Kulttuuritaloyhdistyksen järjestämässä näyttely/taidekahvi/mentorointiprojektissa, jossa Naantalilaisia ammattitaiteilijoita on mentoroimassa paikallisia harrastajia, joilla on mahdollisuus näyttelyhakuun avoimeen näyttelyyn Naantalin Taidehuoneella syksyllä. Toukokuussa alkavat mentoroinnit ja aletaan katselemaan mitä ajatuksia kuvaajilla on - olen onnekkaasti saanut haalittua itselleni mentorointiryhmän valokuvaajista. Vaikka maalari olenkin niin täytyy sanoa että tämän taidemuodon kanssa toimiminen on pitänyt itsellä kyllä ajatukset virtaamassa ja tekee hyvää irtautua välillä omasta maalauskuplastaan. Valokuva tuo hirveästi mahdollisuuksia ja sen ilmaisua voi venyttää lähes loputtomasti. Lisäkseni muita mentoreita ovat Tapani Kiippa ja Camilla Björkman, ja teosvalintaa ja projektin suunnittelua on mukana tekemässä myös Raimo Äijälä, kuvanveistäjä, joka aikoinaan oli perustamassa Turun Piirustuskouluun veiston osastoa. Hän on myös tehnyt Rymättylän Nuotanvetäjän patsaan, jossa mallina on ollut hiljattain kuollut isoisäni Eino Liitola, vanha nuottamies.

Eikä siinä vielä kaikki.. kaiken kukkuraksi tulin valituksi Naantalin Kulttuuritaloyhdistyksen Vuoden taiteilijaksi, eli pääsen tekemään tänä vuonna pyhän Birgitan maalauksen. Vuosittain valitaan vuoden taiteilija, joka aina tekee oman teoksensa aiheesta, joka huutokaupataan Birgitan Yössä. Tuotto menee valitsemaani hyväntekeväisyyskohteeseen. Nyt pitäisikin miettiä hyvää kohdetta Naantalista.
Tämän lisäksi minut kutsuttiin Raision Kameroiden Martti Tuomisen muistokilpailun veturiksi, antamaan aiheen seuraavalle kilpailulle ja tuomaroimaan sitä. Tulee mielenkiintoista siitäkin.

Nämä, Auran näyttely ja kuvakeikat päälle - nyt ehkä konsertin jälkeen on se takkityhjänä - olo kun on sitä intensiivisesti vääntänyt, mutta tekemistä riittää, ihan niin paljon että ei onneksi ole aikaa miettiä noita Vesalajuttuja kuin hetkittäin. Ja kokoajan lyhenevin hetkin. Kevättä ja kesää kohden ja kaasu pohjassa, kuten tavallisesti! Ajatuksia on taas mieli tulvillaan, että miten hienoa olisikaan tehdä tämä juttu uusiksi vaikkapa Naantalin Musiikkijuhlien yhteydessä..? Ja vieläpä tehdä oppilaiden kera toinen projekti jossa päästäisiin projisoimaan kuvia värejä ja tunnelmia vaikka johonkin musajuhlien kirkossa olevaan konserttiin? Teatterilaisten kanssa musiikkiteatterivalokuvamatineoita? Naantalin Musiikkijuhlat ja alueen teatterit jos luette tätä, niin laittakaa viestiä tulemaan! :-D

Lopuksi keväthurmaa: Ihanin SMG <3

2016, ei tule ikävä

Täs kohtalokkaasti tämmösen vaahteranlehden kanssa

Ei oo paljoa maalailtu. Valokuvia on tehty päivästä toiseen. Muotokuvaa ja hääkuvaa ja vaikka mitä merkkipäiväkuvaa. Haluan kaikki pakettiin nyt ennen vuodenvaihdetta että sitten voi keskittyä vain taiteiluun. Jokseenkin turhauttavaa kun pääsi hyvään vauhtiin ja matskua tuntui tulevan todella luontevasti, ja sitten täys stoppi. Ei ole ehtinyt maalata yhtään. Noo kohta kohta. 

Perheneuvolastakin on selvitty ehjin nahoin, ei tosin ilman taistelua. Lopullisessa lausunnossa kävi ilmi että lapsi on skorettanut pikkasen alle ikätasonsa monessakin ADD:n viittaavassa asiassa, mutta ei merkittävästi. Asiaa jäädään seuraamaan. Asiavirhettä ja muuta käsittämätöntä paprussa olikin sitten sen verran, että hermoromahduksen saattelemana vein lippulappusen takaisin ja vaadin oikaisua yhteen jos toiseenkin kohtaan. Tutkimusten tulkinta on mielestäni kyllä hyvin subjektiivista. Ihmeellistä, että jos lapselle muuten luontainen käytös ei näy testeissä ollenkaan, niin ei nähdä yhteyttä testitilanteessa feilaamisen ja näiden alle ikätason menneiden testien välillä. No, minä en ole tässä ammattilainen, joten näillä mennään. Toimintaterapiasta ei ollut suositusta josta myös vedin huippuheparit. Ei kuulemma tarvinnut erikseen mainita. Lähetekin pitää hoitaa itse lastenneuvolan kautta, jonne painostivat minut soittamaan. No soitin. Ei ollut lausuntoa vielä. Ei voida tehdä mitään. Tätä yritin sanoa mutku ei. Ei olis myöskään tullut lähetettä toimintaterapiaan ellen olisi jälkikäteen vaatinut siitä mainitaa paperiin joten viittä vailla oli, ettei kussut koko hommeli ja täysin turhaan oltas käyty kasvatus&perheneuvolat ja tutkimuset. Kyllä näissä täytyy olla hyvin tarkkana ja vaatia. Nyt sitten lähete saatiin ja päästään lopultakin käsiksi itse ongelmiin, eli aistiyliherkkyyksiin. Kyllä oli taistelun takana. ADD - piirteitä on, mutta näin pienellä niitä ei vielä voi varmaksi sanoa. Vahvasti tuli esille se, että lapsi on perfektionisti eikä halua epäonnistua. Ajattelin ensin että mistä ihmeestä tämä on tullut, kun itse olen todella suurpiirteinen ja hukkaan kaiken. Mutta ei se toisaalta kyllä pidä paikkaansa. Pyrin täydellisyyteen niissä asioissa joihin pystyn ja muissa mennään sieltä missä aita on matalin, tai sitä ei ole ollenkaan. Maalauksissa mikään ei riitä. Piirros ei voi olla koskaan tarpeeksi hyvä. Kun lapset maalaavat, ei saa tehdä "väärin". Kun opetellaan uusia asioita, opetellaan kädestä pitäen alusta loppuun proseduuri oikein. Kun selitän asian, selitän juurta jaksain. Mutta muiden edessä en juuri välitä miten suoriudun. Se on eri lapsella. Hän kun ei tee mitään jos on pelkona epäonnistuminen. Tämä hyvä artikkeli tuli mieleen: Viivyttelin, koska pelkäsin epäonnistuvani . 

Ja näinhän se menee. Olen viivytellyt näiden kuvien kanssa. Viivyttelen maalauksen aloittamisen kanssa. Tuossa artikkelissa pohditaan sen mahdollisuutta, josko täydellisyyteen pyrkiminen olisi sen peittelyä, että taidot eivät riittäisikään. No oho. Tietysti. Mutta sen taka - ajatus on kiinnostavampi: että uskoisimme, että taidot jotka omaamme ovat synnynnäisiä, emmekä voi harjoittelemalla niitä parantaa. Se on itselle selvää, että tietysti voi parantaa. Jokainen päivä kun piirrän ja maalaan ja kuvaan, parannan edellisestä kerrasta. Kehitys on päättymätöntä. Artikkelissa nähdään kolikon toinen puoli siten, että toisenlainen persoona taasen näkee epäonnistumisen mahdollisuutena kehittyä, ja näin välttyisi viivyttelyltä. 

No ei siltä välty, silti, koska haluaisi olla epäonnistumatta. Vaikka siitä silti oppiikin. Kuvioita tässä sotkee ehkä adhd. En ehkä ole kyennyt harjoittelemalla parantamaan kykyjäni muissa kuin niissä asioissa, joita osaan. Muissa asioissa ei pysty eikä kykene, kun ei muista eikä opi. Kyse on siitä että ei ole ollut oikeita keinoja oppia, kun ei tiennyt. Tältä haluaa pelastaa lapsen. Että hänelle näitä rajoitteita ei mieleen muodostuisi. 

Mutta muodostuu ne kyllä tässä vielä tänäkin päivänä aikuisenakin, vaikka muutoin toisin tietää ja ymmärtää. Kesästä asti seinällä roikkunut piirustus ei ole vieläkään saanut maalia päällensä, kun ei uskalla. Epäonnistuminen polttelee valmiiksi. Piirrosta on tehty viikkoja. Tosin jos olisin vaan reippaasti maalannut ja todennut että vituiksi meni, olisin jo tehnyt monta uutta tilalle. Mutta epäonnistumisen pelko on niin halvaannuttavaa. Se olo, kun ei osaa, ja muut osaa varmasti paremmin, ja itse on aivan paska. 

No, positiivisempiin asioihin! Tässä mennään kohti joulua. Kauhee ressi. Kohta lähtee myös täydet hometalolainat juoksemaan, mikä ei kauheena ressiä lievennä. Ai niin positiivisia asioita piti. 

Hmm hmm. No se, että vuosi vaihtuu. Menee tämä kauhujen vuosi pois. Vaikka uuden "vuoden" voi aloittaa vaikka tänään. Mutta tämä oli harvinaisen kamala. Reilun vuoden sisällä kuoli niin monta läheistä ja tapahtui vaikka mitä surkeaa. Ensi vuonna ei ole kenelläkään lupaa kuolla tai muutakaan. Positiivinen asia. Vuosi vaihtuu. Elämä jatkuu. All that you've loved is all you own.

Taidekoulun tytöt galleriakierroksella

Täällä Turussa kun lähtee galleriakierrokselle, tarkoittaa se käytännössä WAMia, Ars Novaa ja Taidemuseota. Onhan täällä myös Auran Galleria, Å, Joella ja Titanik, mutta tällä haavaa niissä ei ollut tällä haavaa meille oikeastaan mitään ihailtavaa. Meille, tarkoittaen (vanhalta karaokenimeltämme) Taidekoulun tyttöjä eli Essiä (Peltonen) ja Annaa (Aho). Essin kanssa ollaan tuttuja jo yläasteelta, ja Annaan tutustuttiin Paimiossa kansanopiston kuvataidelinjalla, jotain 17 vuotta sitten. Samoja kouluja ollaan siis käyty ja taiteillaan edelleen ja näyttelöidään porukalla. Tehdään melkolailla samoja teemoja ja samoja ajatuksia mutta omista vinkkeleistämme.

Kaikille on nyt koittanut vapaus, eli Anna ja Essikin ovat saaneet lapset päivähoitoon ja taidetta tehdään enemmän ja vähemmän päätoimisesti. Vapautta pitää toki juhlistaa, ja mitenkäs muutenkaan kuin näyttelyissä ja lounaalla.

Wäinö Aaltosen museossa käytiin ensin. Valokuvakeskus Peri tarjoili Mari Hokkasen Set & Settingin. Kokonaisuus oli hyvin nykyvalokuvataiteellinen. Sisälsi muutamia helmiä, kuten tuossa perin sivulla olevan The sheperdesin ja Disposerin, jossa henkilö näkyy ahmineen itsensä kuoliaaksi ja oksentaneensa kaiken ulos pakkauksineen päivineen. Sheperdess sisälsi paljonkin symboliikkaa. Sädekehä ja paimenetar - nimi viittaa toki Jumalaan, tahi Jeesukseen, nyt on myönnettävä oma puute tuossa kristinuskon tuntemuksessa. Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu - kummasta siinä nyt sitten puhutaan. No, tässä oli paimenetar, pää kaavulla peitettynä ja hänen laumansa koostui mustasta lampaasta ja kuolleista rotista. No oli ihan pakko googlettaa. Tähän psalmiin oma ajatus ohjautui:

PSALMIT 23
1. Daavidin virsi. Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. 
2. Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään; virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa. 3. Hän virvoittaa minun sieluni. Hän ohjaa minut oikealle tielle nimensä tähden. 4. Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat. 5. Sinä valmistat minulle pöydän minun vihollisteni silmien eteen. Sinä voitelet minun pääni öljyllä; minun maljani on ylitsevuotavainen. 6. Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani; ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.

The Sheperdess, Mari Hokkanen. Kuva lainattu Perin sivuilta. 

Tämä oli mustien lampaiden ja rottien paimen. Katsellessa keskuudessamme heräsi ajatus siitä että tässä on teema, jota ei kannata aihetta tuntematta lähteä käsittelemään. Taustatyö on tarkeää. Tästä oli hyvin tulkittavissa toki nämä olennaiset, mutta lopputulema jäi kuitenkin kaivelemaan. Ei voi olla tekemättä mies/nais - rinnastusta, laupeana vihreiäisille niityille johdattava herra on miespuolinen ja tämä rottien ja mustien lampaiden on naispuolinen. Siitäkö tässä ollaan asettamassa kysymystä? Siitä näkemyksestä että oikea kristittyjen herra voi olla vain miespuolinen ja nainen ei mitään, ja sitä kärkkäästi kommentoitu? Vai ylipäätään naisen asemaa, johtajuutta, arvoa?
Varmaan olen hakoteillä mutta kertonee siitä että aihe on hankala lähestyä. Tämä naisjumala joka tapauksessa vaikuttaa päästäneen nuo rotat päiviltä ja on asetettu tuolille kuin irvaillakseen naiseudelle. Hauska yksityiskohta on tuo kulta naisen takana ja mustat kivet edessä. Niin paljon symboliikkaa sisältää tämä, että vaatii melko tovin päästä kuvaan sisälle. Siinä ehkä piileekin työn hienous.

Saara Ekström Wamissa, ja itselleni kolahtanut teos ekassa salissa.

Wamin puolella on esillä Saara Ekströmin "Alkemia".
Ajatukset tästä näyttelystä jakautuivat aika lailla sektorilla "onneksi ei tarvinnut maksaa tästä" jonkinlaiseen oivallukseen. Itse lukeudun tuohon oivallussektoriin. Heti ensimmäisenä katsojan haastaa teos joka on aika nokkelasti koostettu. Alun valokuvateokset, valmiit ja kokonaiset, muuttuvat hiljalleen. Ensin seinään liimattuna tulosteina, sitten osin revenneinä, lopulta päällekkäisinä, häivähdyksin toistuvina välähdyksinä. Näin add-jälkilöylyissä itselle työ iski lujaa. Juuri tuolta oman pään sisällä näyttää, ja noin asiat kokee. Ja toisaalta juuri noin pelkää muistin, ajan ja ikääntymisen menevän. Että unohtaa. Näkee enää repaleisia häivähdyksiä ja lopulta ei sitäkään. Kaikesta tulee ajatusten vesakkoinen kaatopaikka.

Seuraavan salin täytetyt pöllöt olivat toivat myös vahvan tunnelman. Kuolleet katselemassa ylhäältä alaspäin. Tässä kun itse on miettimässä tuota kuolemaa lintuhahmossa, järisytti lujaa tormätä samaan teemaan, ei ehkä lintuihin kuoleman tuojina vaan lintuja konkreettisina kuolemina, menneinä eläminä. Kuolemakin kuolee, kaikki katoaa.

Yksi sali ylempänä oli ehkä näyttelyn haasteellisin osuus. Orgaanisia ja epäorgaanisia samannäköisiä ja oloisia asioita. Valokuvateoksia kuin ne olisivat jostain oikeasta paikasta, pimeästä metsästä taskulampulla havaituista asioista, tai ehkä vahingonlaukauksista. Yhdessä kuvassa pilkistävät hiukset vie taas ajatukset katoavaisuuteen. Avautuvaa ja sulkeutuvaa, sisuksiinsa asioita piilottelevaa kasvia kuvaava videoteos näytti alkuun hyvin IC98:ta. Ajattelimme siinä, että tällaisen haluaisi kotiin. Makkarin seinälle iltaisin pyörimään. Mitähän taiteilija tuumaisi kokonaisuutensa osan muuttamiseseta hankittavaksi hyödykkeeksi ja miten vain esitettäväksi pläjäykseksi kenen tahansa seinälle? Myykö joku kuluttajalle videoteoksiaan siten? Miksikäs ei?

Tämän jälkeen seurasi toinen videoteos, räätälistä ompelemassa pukua. Tätä oli jotenkin hypnoottista seurata. Screenin edessä oli kuulemma jokin vesiallas, jota en huomannut katsoessa yhtään. Sen kuulemma siinä bongasi vasta kun luki teoksen nimen seinältä, että siihen sisältyi myös allas josta kuva tietyssä kulmassa hieman heijastui. Se ehkä ajatuksen tasolla toikin videoon hieman lisää sisältöä, joka kokonaisuutta tarkastellen viittilö johonkin muistikuvajaiseen ja katoavaisuuteen sekin.

Haastavin osuus seurasi tämän jälkeen. Pieni sali täynnä perus valokuvavedoksia lasin takana, joissa erilaisia asetelmia. Tässä kohtaa putosin täysin. Esitteessä sanotaan: "Näyttelyn useat teokset tarkastelevat muodonmuutosten merkitystä kyseenalaistaen arvoasetelmiamme ja tapojamme jäsentää, luokittaa ja arvottaa niin materiaa, kuvia kuin taideteoksiakin." No tässä yllättäen toteutui tuo jälkimmäisin. Siinä oli tosiaan kuvia ja taideteoksia, joka muuhun kokonaisuuteen verrattuna, jäi ilman linkkiä muuhun. Teosten sisällöstä olisi sitten voinut poimia jotain, kukkavaasista pöydällä, tai oliko ajatus sitten sen yhteyden etsimisen herättely katsojassa, kysymys ilman vastausta jotta saataisiin vähän ajattelemaan. En tiedä. Hämmennys.

Hämmennys kasvoi edelleen kun siirryttiin eteenpäin. Seurasi installaatio sanomalehtipinoista ja seinään liimattuja printtejä jonkun dokumentaarisista kuvista. Pari sikiötä pussissa. Taisi kaikilla tässä kohtaa herätä yhtenäinen WTF - ajatus. Ekströmin näyttely on saanut paljon rahoitusta eri tahoilta. Videoita on kuvannut, leikannut, tehnyt iso määrä ihmisiä, taiteilijan nimen esiintyen tämän rotlan perässä silti tekijän roolissa. Nieleskelimme tätä asiaa siinä näyttelyn edetessä, mutta tässä kohtaa tuli tuska: On ihan päivänselvää että nämä kuvat installaatiohuoneen seinällä eivät ole hänen ottamiaan. Videot eivät ole hänen tekemiään. Mikä näistä on hänen tekemäänsä? Ja onko se oikeasti enää ollenkaan olennaista taiteessa? Ensimmäiset salit menivät niin hienosti yhteen, ja sitten tuli asetelma - ja installaatiokohdassa hajaannus. Varsinkin installaatio tuntui eriävän kokonaisuudesta niin totaalisesti. Se tuntuu olevan asia josta taiteilija on vaikuttunut, ja hän on halunnut tehdä oman dokumentoinninsa ja muistijälkensä asiasta taiteen keinoin, eli kahden kotiinsa linnoittautuneen ja sinne kuolleen hamstraajan elämästä.
No joo. On tässä edelleen kuolema, katoavaisuus, esineet ja asiat. Mukaan sai teoksesta yhden sanomalehden, joka oli mielenkiintoinen teoksen toteutusmuoto.
Lopussa ei seissyt kiitos vaan suuri videoteos. Kaloja. Rappeutuva akvaario. Orgaanisia asioita. Katoavaisuus ja ikuisuus. Istuttiin siinä hyvä tovi kelaamassa sitä, että missä määrin taiteilijan täytyy olla itse tekemässä teostaan. Ei assistenttien käyttäminen vierasta taiteessa ole ollut koskaan, ja toisaalta toisiko videolle yhtään lisäarvoa se, että taiteilija olisi kuvannut sen itse eikä teetänyt työtä jollain kellä on vehkeet ja taito käyttää niitä. No, eipä varmaan. Iitseen on silti niin vakiintunut se taiteilijan "minä itte" ja "taito", itse tekeminen, oma fyysinen kädenjälki. Onko sitä sitten enää, kun on saatu suuret rahoitukset ja teetetty oma ideansa osin muilla valmiiksi?

Siirryttiin Wamista arsnovaan. Tarjolla oli nukkekoteja, Juhana Moisander ja värikerros. Äkkiseltään tuo pelkkä värikerroksen takia sisälle maksaminen tuntui huonolta idealta, kun nukkekodit ei ketään mistä napannut. Lost boys olisi ollut ehkä ihan hyvä nähdä, ottaen huomioon että 2/3 meistä opettaa myös valokuvaa. Nukkekodit häätivät meidät Arsnovan lounaan jälkeen suoraan Turun Taidemuseoon.

Alakerran Miikka Vaskolasta lähdettiin liikkeelle. Täytyy sanoa että suuri osa ajasta kului maalauspohjien tarkasteluun. Onko Cotton Duckia? Millä helvetillä nuo suuret pohjat pysyy suorina? Onko siellä kakkosnelosta ja jykevät kulmaraudat takana? Kankaat näyttävät olevan suorastaan uitettu maalissa, ja heti herää kysymys - ONKO VÄRI MENNYT LÄPI!??! Tästähän on paljon ollut puhetta. Eihän siltä voi välttyä jos lotraa väreillä, varsinkin jos on pohjustamaton kangas. Koulussa asiasta tuli sanomista, ja yhdessä galleriassakin; ei voi myydä näitä maalauksia joissa maali on mennyt läpi. Olisi tehnyt mieli kurkata työn taakse. Onkohan sitä itse liian kiltti ja sääntöjä seuraava tapaus?
Itse työt olivat komeita. Arvuuteltiin iso tovi onko utuiset jäljet tehty dremelillä. Näyttää maskiaineeltakin joka olisi revitty pois. Paljon herkullista teknistä tarkasteltavaa. Kaikenkaikkiaan virkistävä kokonaisuus. Raati hyväksyy.

Yläkerran Reinikaisen installaationäyttelystä tuli kyllä marssittua läpi. Sinänsä komea teksti ei uponnut töiden äärellä ollenkaan. Sen sijaan marssimme perällä olevaan pimiöön ja OIJOI mikä teos siellä odotti! Videotaide ei ole välttämättä keskuudessamme koskaan herättänyt hirveitä intohimoja, vaikka Porin Taidekoulussa meillä kaikilla oli video ihan toisena pääaineena (tosin taisi olla siksi että videopajalla oli hauska ja rento notkua. Oli se kyllä mukavaa puuhaakin), tosin itse videotaiteeseen emme siellä perehtyneetkään. Teimme pientä taiteilijadokkaria (Jarkko Peltonen, Kaisa Villikka ja Irene Nyholm) ja animaatiota ("onk knakei myyrä") sekä legendaarisen taidepläjäyksen metsänpeikosta vai keijusta vai mikä se oli, joka kyynelehti Rymiksen metsissä ja tanssi ystäviensä kera loitsien roihuavan tulen ympärillä, taikoen metsää uhkaavat koneet hittohon (tai jotain) :D

(Huono ja pieni) kuva videoteoksesta. Tässä ollaan sytyttelemässä kaiken nielaisevia liekkejä. Ihan ite. Mutta suljetaan silti silmät siltä, mitä tapahtuu. Tai muut sulkee, hiljaa hyväksyen, vaieten kuoliaaksi ongelmat ja itsensäkin.

Noo mutta takaisin studioon; teos oli aivan mielettömän hyvä ja vaikuttava. Laitan tähän ihan suoran lainauksen koko museon sivujen tekstistä:

Reynold Reynoldsin ja Patrick Jolleyn filmi Burn (2002, 10 min.) kuvaa suhdettamme maailmaan ja valmiuksiamme kohdata todellisuus ja pelkomme. Teos koostuu kolmesta kohtauksesta, joiden tapahtumapaikkana on palava talo. Liekit nuolevat seiniä ja irtaimistoa niin keittiössä, olohuoneessa kuin makuuhuoneessakin oudon hiljaisuuden vallitessa. Ne tavoittelevat myös tilanteessa absurdeina näyttäytyviin arkisiin askareihinsa uppoutuneita talon asukkaita, joista kukaan ei tunnu erityisesti välittävän heitä uhkaavasta vaarasta. Ehkä tietämättömyys, torjunta tai lamaannus estää heitä vastustamasta kohtaloa, jolta heidät voi pelastaa pian enää ihme.

Tuskallisen hitaasti mutta vääjäämättömästi etenevä skenaario tarjoaa tulkinnanmahdollisuuksia neljän seinän sisäisistä ongelmista aina maailmanlopun tunnelmiin. Burn saa katsojan kysymään itseltään, missä todellisuudessa elämme ja onko meistä tullut tämän todellisuuden vankeja. Vaikenemmeko ongelmamme ja itsemme kuoliaiksi kieltämällä tosiasioiden tilan?

Reynold Reynolds (s. 1966, Alaska) on amerikkalainen elokuvantekijä. Hän teki läheistä yhteistyötä vuodesta 1995 lähtien valokuvaaja Patrick Jolleyn (1964–2012) kanssa niin elokuvan, videon, valokuvan, veistotaiteen kuin installaationkin parissa. Burn valmistui päätösosaksi heidän ilman, veden ja tulen ympärille väljästi rakentuvaan trilogiaan. Niin Reynoldsin henkilökohtaista kuin yhteistyössäkin syntynyttä tuotantoa yhdistää sama trauman, paranoian ja tukahduttamisen tematiikka sekä kiinnostus median esittämiin katastrofien representaatioihin. Hänen teoksiinsa sisältyy Burnin tavoin myös surrealismia, makaaberia huumoria ja melankolista runollisuutta.

Tuon trilogian haluaisi kyllä nähdä kaikkineen.

Sitten vähän kiukuttelua loppuun.
Taidemuseolla on tämä näyttely "Sadan vuoden kuvia" joka on esillä myös kutakuinkin sata vuotta. Näyttelyaika on 21.11.2014 - 6.11.2016! Kaksi vuotta! Museolla on varmasti vaikka mitä hienoa kokoelmissaan jolla voisi päräyttää salit katsojia täyteen tai vaikka antaa seinät uusien lupauksien isoille näyttelyille hieman useammin, tai hitto vie - mitä tahansa - muuta kuin ne muutamakymmentä lättyä jotka ovat homehtuneet siellä seinillä jo ikuisuuden. Nyt oikeasti. Joku roti siihen touhuun.

No mutta, saatiin siinä pohdittua vähän suunnitelmia seuraavaa maailmanvalloitustamme ajatellen. Näyttelykierrokset varmaan uusitaan kun näyttelyt taas vaihtuvat. Koitetaan vähän rofessionaalistua silläkin saralla.


Noniin muoks muoks: kuvat hyppii vääriin paikkoihin ja tekstiä piti vähän vielä täsmentää. Näin se menee kun päivittää osin sovelluksella ja osin selaimesta :)