Olisiko teillä hetki aikaa keskustella #kivigatesta.. ?

Liitola ei taas osannut pitää päätään kiinni, ja mites se sitten menikään.

Tässähän piti pitää päiväkirjaa blogissa aktiivisesti, mutta lähes maagisesti heti tämän julki lausuttuani, loppui kirjoitusmotivaatio siihen paikkaan. Opinnot ovat ottaneet lähes kaiken aikani, enkä ole tehnyt ainuttakaan omaa työtä ihan loppuun asti koko opiskeluaikana. Parit tilaustyöt on raapusteltu, ja siinä se. Yksi fotorealistinen duuni on piirustusvaiheessa valmis, mutta jatkotyöstö puuttuu. Maalaamattomuus ahdistaa, kuten aina, mutta pian tämä puserrus on päättynyt.

Eletään nimittäin toukokuuta, ja kuun loppuun mennessä pitäisi palauttaa opinnäytetyö. Joka tuntuu olevan aivan levällään. Täytyy sanoa, että vuoden maisteri oli aika kunnianhimoinen tavoite. Ajattelin sen menevän paljon iisimmin, mutta töitä on saanut tehdä ihan tosissaan. Olen ehkä tehnyt hiukan liiankin kunnianhimoisesti niitä tehtäviä, mutta toisaalta, olen kokenut siitä saavani myös suurimman hyödyn. Opinnäytteen suhteen aika kyllä tulee nyt vastaan, se on todettava. Sitä kun muut alkavat vasta tehdä, pitäisi sen itsellä olla jo valmis.

Mutta kivigateen.
Taiteen uudet kontekstit on ollut erittäin haastava, monipuolinen ja antava koulutus. Suosittelen sitä varauksetta. Koulutus on kasvattanut ja kehittänyt ajattelua, luennot ovat olleet pääsääntöisesti erinomaisia, tehtävät todella hyviä, aineisto hyvin valittua. Koulutuksen runko ja opetuksen kaari on ollut todella hyvin rakennettua, asiat seuraavat todella loogisesti toistaan, ja ajatusta on ohjattu hienosti kohti seuraavaa opintojaksoa. Pedagogisesti otan tästä mallia, ja nostan hattua hyvin suunnitellusta koulutuksesta. Mutta kova homma se on ollut. Ajattelemista on tarjottu paljon, ja näin klassisemman kuvataiteilijan näkövinkkelistä varsinkin suhde kokonaisuuteen on vähintäänkin haastava.

Lähdin koulutukseen sillä ajatuksella, että tarvitsen paremman tutkinnon päästäkseni mukaan erilaisiin tuotantoihin ja tapahtumiin. Siihen tämä kyllä tarjoaa eväitä, ihan jo projektinhallinnan opintojenkin kautta. Tulevaisuusajattelu on myös ollut erittäin hyödyllinen tässä mielessä. Se tässä kuitenkin yllätti, että koulutuksessa on usein noussut esille teemat, joissa pyritään purkamaan taiteilijamyyttejä, ja monen materiaalin kautta on joko suoraan tai rivien välistä todettu, että yksinään puurtavan myyttisen taiteilijaneron aika on ohi. Tämä on maalarin positiosta aivan tolkuttoman provosoivaa, enkä voi mitenkään allekirjoittaa tätä diskurssia. On totta, että taiteilijuus on murroksessa, työnkuvat kasvavat ja laajenevat, koulutus on entistä monipuolisempaa. Tämä on hyvä. Mutta sen perusteleminen, pönkittäminen ja olemassaolon edellytysten luominen sillä, että aletaan purkamaan lattiaa perinteistä taiteilijan työtä harjoittavan "myyttisen" taiteilijan alta, on lyhytnäköistä, ja tekee vähän mieli jopa sanoa että lapsellista. Kas, kun näin me edelleen täällä työtämme harjoitetaan, me HC-maalarit. Eikä me olla myyttejä. Ja me mahdutaan samalle taidekentälle, ja myös tätä tekemisen tapaa pitää kasvattaa ja kehittää. Tässä roolissa löysin itseni kehittäjänä tässä koulutusohjelmassa.

Julkisessa keskustelussa vilahtelee ajatus, jossa taiteilija joko laajentaa työnkuvaansa ja osaamisalaansa, tai tekee "kunniakkaan ratkaisun" ja jättäytyy oman luomistyönsä pariin. Samalla kylläkin sitoutuu köyhyyteen, ja hylkää toiveet toimeentulosta. Tällä tasolla on tämä diskurssi. Jos näköalat kuvataiteilijan ansainnan saamisesta omasta ydinosaamisestaan on tällä tasolla, esittää se samalla ajantasaista kuvaa siitä tahtotilasta, joka vallitsee kuvataiteen ydintekemisen kehittämisessä. Eli sitä ei ole. Sitä ei kehitetä. On hyvä pitää mielessä, kuka tätä murrosdiskurssia ja siitä käytettävää kieltä ylläpitää, ja mitkä ovat näiden tahojen tavoitteet sekä hyöty, mitä keskustelusta halutaan saada.

Ja se hyöty on taidelähtöisten menetelmien liiketaloutta ja työelämää hyödyntävät puolet. Tämä on keskustelu joka on lähtöisin tahoista, kuten opetus- ja kulttuuriministeriö, ja jotka haluavat nähdä taiteen taloutta ja työllisyyttä kasvattavat hyödyt, ja toisaalta, pyyhkiä pöydältä sen, mikä ei tuota. Tämä keskustelu on myös johtanut toimiin, edellämainitun ministeriön taholta, kun kuvataide menetti perustutkintonimikkeensä vuoden 2019 alussa, ja siirrettiin tekniikan ja liikenteen alle, sillä tutkinto ei vastaa muuttuviin työelämän tarpeisiin. Tämä on vaarallinen kehitys, ja purkavan kielen käyttäminen on avainroolissa. 

Sattuipa sitten päivä, jolloin tätä samaa kieltä käytti provokaatiomielessä koulutuspäällikkömme, tarkoituksenaan herättää tunteita ja keskustelua. No, onnistui siinä. Mitä sitten tapahtui... selviää seuraavassa blogipäivityksessä. 

Päiväkirja pannahinen

Kuinkas ollakaan, kunnianhimoinen aikomukseni blogata opintojen päiväkirjaamistehtävän nimissä lähestulkoon päivittäin, on ajautunut karille. Toisaalta, hyvä niin. Jos ajattelee lukijakokemusta, ketään ei varsin kiinnosta lueskella päivittäistä "tänään söin parsaa" - päivittelyä. Joskaan siitä ei kyseisessä tehtävässä ole edes kyse.

Mutta mistäpä sitten. Ohjeistuksena on pohtia omaa työskentelyään ja olemistaan suhteessa tilaan ja tilallisuuteen. Katsotaanpa edellisiä työpäiviä:


MA: Piirsin neuroottisesti koko päivän
TI: Luin esseen lähdeartikkelia
KE: Luin esseen lähdeartikkelia, analysoin
TO: Luin esseen lähdeartikkelia, haastattelin, kirjoitin
PE: Kirjoitin esseetä
----viikonloppu ja krapula---
MA: Heräsin yönokosilta (nukuin noin 2 tuntia koska päässä soi musiikkia), kirjoitin pianon äärellä ylös yöllä nauhuriin hymistelemäni musiikin, nauhoitin, tein viulustemmat ja tekstiä
TI: Treenasin neuroottisesti kitaraa ja viulua, tein prohatehtävää
KE: Treenasin neuroottisesti viulua, palautin prohatehtävät
TO: Treenannut viulua ja lukenut lukupiiritekstejä

Olen poistunut kotoani ja keskustellut muiden (aikuisten) ihmisten kanssa viedessä/hakiessa lasta päiväkodista. Sen muutaman lauseen. Lopun aikaa olen hautautunut johonkin luovaan toimeen. Joko soittamiseen tai piirtämiseen. En tee tällä hetkellä mitään muuta, ehkä satunnaisia valokuvaustöitä.
Ja kun ajattelen tilaa. Lähtökohtaisesti tila jossa ajattelen tilaa, on tämä yksi huone. Kun lähden trippailemaan siitä jonkun instrumentin avustuksella, ei ole tilaa eikä rajoja.

Olen miettinyt kyllä tuota tilan ajatusta paljon omien fyysisten teoskappaleideni äärellä. Teen objekteja, kuvia, esineitä, ripustettavia asioita, ehkä koristeitakin, omistettavia juttuja, kauppatavaraa. Näin ne välittyvät muille. Itselleni yksi teos sisältää soittolistan musiikkia joka avaa kyseisen teoksen tunnelmaa ja maailmaa. Laukkaavan ajatuksen ja mielikuvitusmaailman, tuntemuksia ja tapahtumia. Lukemattomia tunteja päiviä ja viikkoa työn äärellä hioessa detaljeja tai maalaamassa energisesti alkuja. Yhden teoksen luominen on vaatinut lukemattomia laulettuja ja tanssittuja säveliä, koettuja kouristuksia, epävarmuutta ja epäilyä, sanottuja asioita ja välitettyä viestiä. Yksi teos on itsessään tila, ovi, siirtyminen. Minulle. Se lakkaa olemasta sitä, kun se valmistuu, ja menee esille. Sitten se on objekti.

Joskus käy niin onnellisesti että teos löytää omistajan, joka löytää tämän tilan teoksesta. Se tekee maalarin onnelliseksi, että työ antaa todella sen mitä tarkoituskin on. Haluanhan minä myös parantaa maailmaa ja tehdä huikeita elämyksiä, mutta kyllä perusminä haluaa tehdä ihmisille teoksia omistettavaksi. Ei minua tähän aja se, että saisin paljon rahaa. En saa paljoa rahaa. Haluan tehdä näitä tähtiportteja. Ja on jotenkin vaivaannuttavaa että se usein koetaan vähän vääräksi. Voimakas painotus tuntuu olevan kokonaisuuksilla, kannanottamisella ja vaikuttamisella. Miten näyttelyni tekevät sitä? Eivät mitenkään. Päälleliimatusti saattaa jotain selittää jostain isommista yhteyksistä mukamas. Totuus on se, että tein ne kuvat koska halusin. Yksi kerrallaan. Ja sitten niitä oli monta. Ja sitten tuli näyttely. Teokseni eivät pyri muuttamaa tilaa ja tilakokemusta, tai asettumaan siihen eri tavalla. Ne muuttavat toivottavasti ihmisten kotien tilaa. Julkisia tiloja. Ihmisten sisäisiä tiloja. Opintojen alussa olen kyseenalaistanut teokseni siinä mielessä, että miten tällainen klassinen kuvataide voisi edes olla osana tilaa, on niin oldschool ripustella jotain tauluja. Tänään tässä mietin että mitenniin. Eikä ole. Laatutaide sopii ihan mihin tahansa, aksentoi ja tuo voimaa. Ihan sellaisena fyysisenä kappaleena eikä jossain uudessa ja ihmeellisessä muodossa esitettynä.

Näyttelynjälkeinen masennus on se tila johon ajaudutaan näyttelyn jälkeen. Ollaan ensin oltu onneissaan ja tyytyväisiä tehdystä isosta työstä, ja abauttiarallaa avajaisten jälkeen ollaan jo vetämässä ranteita auki kun tuollaista paskaa tuli tehtyä. Mikä järki tällä kaikella on. Miksi teen näitä kuvia neuroosien vallassa sisäisen pakon sanelemana, jotain tuommosia turhanpäiväisiä kuvia? Mitä tämä antaa kenellekään. Mikä arvo on tällaisilla kuvilla vaan. Se on ikävä tunne. Kovasti välillä paineistuu siitä että pitäisi olla antamassa yhteiskunnalle jotakin, kaikki, sanella ja edistää ja kommentoida.

Miksi on vaikeaa hyväksyä itselleen se, että sen voi tehdä kuva kerrallaan. Että yksi teos on tila.

Tässä kun opiskellaan taiteen uusia konteksteja, on kaiken ytimessä ja keskiössä eteenpäin meneminen, kehittyminen, ja tekemisensä ja taiteensa ja myös muiden taiteen näkemisen uusissa muodoissa ja tekotavoissa, kehityksessä. Innostun siitä kaikesta ja haluankin olla siinä tekemisessä ehdottomasti mukana, mutta lopulta palaudun aina tämän saman asian äärelle. Minä teen näitä yksittäisiä asioita, kun niitä nyt vaan tulee. Ihmisenä oleminen ja siitä kuvien ja musiikin tekeminen antaa mahdollisuuden tutkia omaa itseyttään, omaa tilaansa, jo sellaisenaan. Olisiko kovin väärin tämän koulutuksen jälkeen todeta että kaikki tiet veivät kuitenkin Roomaan? Takaisin tähän? Että en vienytkään mitään eteenpäin, vaan heitinkin ankkurini juuri siihen, missä nyt olen.

Haluan löytää vahvuuteni tässä, jatkaa sen kaikuluotaamista ja kehittymistä. Kuvia vilisee tällä hetkellä päässä todella paljon. Minulla ei ole tällä hetkellä kunnon työtiloja, eikä pääse niitä kuvia toteuttamaan. Niitä ei voi tehdä ilman sotkua ja tilaa. Siinä kohtaa, tila, omassa työskentelyssäni, rajoittaa.

Mutta koska olen tehnyt nyt paljon musiikkia, haluan kirjoittaa seuraavaksi musiikin luomista tiloista. Äänimaailmoista. Ja kuinka ne vievät fyysistä tilaa enemmän huomiotamme ja vaikuttavat meihin voimakkaasti. Sitä tulossa seuraavassa.

Maailmojen välillä lentävät linnut

Kuten näkyy, niin ihan päivittäistä päiväkirjaamista ei ole tullut harrastettua. Ihan jo senkin takia, että olen pääasiallisesti tehnyt näitä kouluhommia, eikä niistä ole sen kummempaa raportoitavaa ammatillisessä mielessä. Toki mielessä on risteillyt hirmuisesti kaikkea mistä on ollut tarkoitus kirjoittaa, mutta ei ole ennättänyt, enkä ole tehnyt muistiinpanoja, joten... Nooh, koitan muistella niitä tässä myöhemmin..

Ensin täytyy kuitenkin kirjoittaa vähän viimeöisestä unesta. Yllä oleva kuva liittyy voimakkaasti tapahtumiin. Kuva tuli vastaan facebookissa, ja pysähdyin miettimään sitä. Ensin nauratti, sitten vähän vähemmän. Olen tosiaan ollut ikäänkuin koomassa viimeiset 20 vuotta, purkanut itseäni osiin, enkä aina elänyt ihan omaa elämääni. Nyt koen heränneeni, ja olen alkanut myös tekemään tietoisia muutoksia kursiakseen itseyttäni takaisin kasaan.

Elämääni pohdiskellessa äidyin kirjoittamaan opintoihin liittyvää digitarinaa, eli sellaista oman elämänsä recappia joka pitäisi mahduttaa muutaman minuutin videoon. Muut opiskelijatoverit tekivät kyseisen tehtävän jo aloitusleirillä Seilissä, jonne en päässyt mukaan. Työstän nyt jälkikäteen. Menetelmä on onneksi tuttu "2011 omakuvaa" - työpajalta, jossa kirjoitettiin tätä viiden minuutin raakatekstisessio-materiaalia. Annetusta aiheesta kirjoitetaan 5 min vapaata tekstiä ja sitten aletaan karsimaan ja tiivistämään.

No minähän kirjoitin. Itsekin yllätyin lopputuloksesta, että mitkä asiat korostuvat. Kaiken maailman veljen kuolemat ja hometalot ja parisuhteet ja adhd:t eivät esiinny tekstissä lainkaan. Suurimmat elämääni ohjanneet asiat vaikuttaisivat tämän tekstiharjoituksen perusteella olevan musiikki, taide ja teatteri. Ja niiden asteittainen pois jääminen, tästä syystä henkilökohtaiseen kriisiin ajautuminen, alusta aloittaminen ja Marian tyhjän kuoren uudelleen täyttäminen. Ja miten näiden elementtien tuominen takaisin elämään on alkanut rakentamaan itseäni tietoisemmaksi ja itsevarmemmaksi ihmiseksi. Olen antanut muiden määritellä itseäni liikaa ja kadottanut lopulta kaiken itselleni tärkeän. Nyt olen tahdossani vahva. En kuuntele enää minkäänlaista soraääntä, kritiikkiä tai vähättelyä siitä mitä teen. Olen päättänyt kaikki ihmissuhteet, joissa tätä esiintyy pieninkään määrin. Olen mielummin yksin, kuin irti itsestäni.

No, mutta siihen uneen. En ole vähään aikaan nähnyt näin rankkaa unta, ja heräsin yöllä hillittömään itkuun. Näin unta kuolleesta veljestäni Tapiosta, jota hautasin yhdessä kuolleen serkkuni Petterin kanssa koko yön. Vierelläni unessa tassutteli kuollut koirani Taiga.

Hautaan laskettiin ensimmäisenä Petterin arkku. Se oli suuri ja jykevä. Seuraavaksi hautaan meni veljeni hauras ja hentoinen arkku. Tämän päälle hautaan laskettiin kitarani omassa kotelossaan. Tapio ja Petteri putkahtivat arkun laskun jälkeen viereeni haudan reunalle. Tässä kohtaa heräsin itkien.
Olin edelleen puoliunessa, nukahdin pian uudelleen. Uni jatkui, ja olin sen vertaa tolkuissani että tajusin näkeväni unta. Näin harvakseltaan käy, että pystyy tietoisesti toimimaan ja liikkumaan unessa. Tapio ei unessa puhunut minulle. Näen hänestä unta hyvin harvoin, eikä hän enää puhu. Kuolemansa jälkeen hän tapasi istuskella sänkyni päädyssä, ja minä istuin sängyssä puhumassa hänelle yökaudet. Näiden keskustelujen jälkeen hän on ollut mykkä. Petteri sensijaan puhui, ja kysyin miksi hän ei ole käynyt unissani kuolemansa jälkeen (josta on jo pari vuotta aikaa).

Petteri vastasi:

"Maria, maailma on erilaisia lintuja täynnä. Ei kannata murehtia joka ainutta pois lentänyttä lintua. Lopussa kaikki valkenee sinullekin." 

 Aamulla olin luonnollisesti melkolailla tolaltani. Tuntui kuin olisi pitkästä aikaa nähnyt Tapion, Petterin ja Taigan, ihan fyysisesti läsnä. Olo oli toisaalta hieman huojentunut, että eivät tulleet toimittamaan minulle mitään järkyttävää uutista, tunsin ennemminkin lohdullisuutta. Hautaustoimitus oli kuitenkin todella raskas kokemus unessa. Jonkinasteista eksistentialistista kriisiä tämä taas aiheuttaa, ihmisen olemassaolon rajoja. Lakkaamme olemasta vasta, kun kukaan ei muista meitä. Olemmeko olemassa lainkaan jos kukaan ei koskaan ajattele? Lakkaako tila olemasta, kun poistumme sieltä? Aarrgghh... Avasi ajatuksia taiteen tiloista kyllä tuokin ajatuskulku. No, mutta tämän unen merkitystä on nyt tässä pohdiskeltu. Selvänä linkkinä näen eilisen digitarinan pohdinnan, ja oman elämän läpikäymisen. Unessa hautasin kitaran, rinnastettuna todella vaikeisiin menetyksiin, joita unessa esiintynyt kolmikko voimakkaimmin edustivat. Soittamisen, taiteen, oman itsensä hautaaminen muun ja muiden alle on ollut kokemuksena vähän samankaltainen. Mutta en ole osannut ajatella, kuinka tärkeää ja vaikeaa se on oikeasti ollut, ja miten se on elämääni muokannut.

Olen ollut itse jonkinlaisessa taitekohdassa itsekin, määritellyt itseäni, rajojani, minuuttani. Tämä koulutuksen osana toteutettava päiväkirjaaminen ja omaelämänkerrallinen työskentely on tavallaan jopa hiukan raskasta, mutta selvästi hyödyllistä. Olen paljonkin katsonut taaksepäin nähden aivan toisia asioita omina kipupisteinä, mutta tätä itseyden hautaamista ei ole osannut tarkastella samalla tavalla. On katsonut itsestään, ulos, ei sisällepäin. Nämä ovat vahvuusalueitani, ja minua vahvimmin määritteleviä asioita, ja myös vahvimmat ammatilliset työkaluni.

Please wake up. Näin olen hokenut itselleni tässä pari vuotta kehittyneessä itseytymisen prosessissa. Olen ehkä, viimeinkin, hereillä. Luulisin.

Ensimmäinen lähijakso takana!

Ensimmäinen lähijakso, siis minulle ensimmäinen, on käyty ihmettelemässä. Pääsin siis aloittamaan muita myöhemmin tämän TE-toimisto - painin vuoksi. Ja olihan runsas asiasisällöltään, on kyllä ollut aivan puhki ja pihalla päivien jälkeen. Kuuma suihku, ylle rumimmat kotihousut ja virttynein villatakki. HappyJoe, lasten pringlesit ja kotisohva, aaaah! Ajattelin kyllä että en ajattelisi kouluhommia tänä iltana yhtään vaan chillaisi musiikkia kuunnellen, mutta pakko vähän summata päälimmäiset asiat eka.

Ensimmäisenä päivänä oli luennointia tilasta. Paikkasidonnaisuudesta, taiteen tiloista, erilaisista tilakäsityksistä. Arkkitehtuurista. Tämä oli hyvin avaavaa ja ajatuksia herättävää. Huvitti tosin alkuun, kun alettiin puhua taide tilassa - konteksteista. Porin taidekoulun aikoihin joskus siellä 2000-l vaihteessa, "tila taiteessa" oli iso juttu ja framilla kaikkialla. Sitä käänneltiin ja väänneltiin väsymiseen asti. On jossain kansiossa ylhäällä toivottavasti vieläkin nuo artikkelit, pitääkin kaivaa ne näitä opintoja varten ja vertailla. Sittemmin tilallisuus hieman hiipui ja otti vähän klisheistäkin sävyä itseensä, kunnes nyt se tuntuisi ottavan uutta renessassia. Ja mikä on kiinnostavaa on se, että fokus on juurikin näinpäin, eli taide tilassa, ei tila taiteessa, kuten millenniumin aaton aikoihin. Toki keskustelun ytimessä silloinkin oli teokset julkisissa tiloissa, mutta tilallisuutta käsiteltiin suoremmin taiteen sisäisenä, fyysisenä elementtinä. Nyt tulokulma on toinen, ja taide on tilan elementti.

Kirjoitetut esseet ja luetut artikkelit ovat saaneet paljon miettimään opinnäytteen, eli kehittämishankkeen, toteutuspaikkaa. Jostain syystä lähdimme työryhmän kanssa ajattelemaan ensisijaisesti institutionaalisia taiteen esittämisen paikkoja, joskin myös julkiset tilat ovat olleet pöydällä. Nyt näiden lähipäivien jälkeen mielenkiinto kohdistui vahvimmin taiteen tunnistettavuuteen. Myös siltä osin, että ajattelin tutkivassa tekstissä kirjoittaa taiteilijan rooleista organisaatioissa, kentän tuntijana ja teosten ja teemojen tunnistajana, ja tavallaan niiden kuratoijana yhteisöjen hyvinvointikäyttöön. Taiteen siis pysyen autonomisena tahona, ja eri instanssien toimiessa vastaanottajana, ei tilaajana.

Tunnistettava taide. Miten taiteen tunnistaa, miten sen määrittelee? Voiko aina olla varma jossain yllättävässä tai vaikka usein toistuvassa tilanteessa tai kohtaamisessa, että ei ole itseasiassa taiteen äärellä? Miten sitä alkaakin ehkä näkemään kaikkialla, tulkitsemaan asioita ja tilanteita sen kautta?

Mitä jos tuottaa julkiseen tilaan taidetta, ilman että kukaan huomaa sitä?

Mitä jos joku taho lähtisi vielä rahoittamaan näkymätöntä taidetta?

Tällä ajatuksella aion seuraavaksi yllättää työryhmäni. Että me muuten tehdään se proggis niin, että kukaan ei tiedä missä se on, mitä se on. Näkymätöntä taidetta. Pää edellä kohti fenomenologiaa ja eksistentialismia. Oi kyllä! Täältä tullaan rakkauteni, Sartre ja Heidegger!

Kuinka essee kirjoitetaan (ja syödään lääkkeet)

Olen odottanut opinnoista ehkä eniten tätä taideteoria-puolta. Siihen syttyminen otti itselle kauan aikaa prosessi oli tuskallinen, mutta leimahduksen jälkeen ei siitä sitten tarpeeksi saisikaan. Ongelmaksi tässä teoreettisessa rakkaudessani kävi kuitenkin ADHD. Opiskelin taidehistoriaa 9 vuotta, enkä muista siitä mitään, vaikka kuinka lämpesinkin teksteille ja tutkimuksille. Syynä se, että adhd:n kylkiäisenä sain myös kielellisen kehityshäiriön. Käytännössä se esiintyy niin, että jos en kykene muodostamaan lukemastani/kuulemastani visuaalista kuvaa, en muista lukemastani mitään. Nimien kanssa varsinkin olen hyvin heikoilla. Ja kun lääkitystä ei ollut, enkä ollut kartalla tästä asiasta, en osannut siihen myöskään reagoida ja tehostaa oppimistapojani.

Nyt koitan mennä fiksumman kautta. Kun tässäkin nyt tehtävänä on lukea parit tekstit ja kirjoittaa niistä essee, niin aloitan kirjoittamalla artikkelit ensin auki. Eli luen sivu sivulta, ja tiivistän olennaiset ja hahmotan mielessäni kuvallista kertomusta tekstistä. Jutun ollen välillä hyvin abstraktia ja taidesanastotulvan äärellä hahmotus on vaikeaa, on tekstin perkaaminen hyvin hidasta. Käytännössä googletan auki joka sanan, enkä pysty siirtymään tekstissä eteenpäin jos en ole hahmottanut itselleni jokaisen termin syvintä olemusta ja heijastellut sitä tekstiin.

No, olen nyt runkannut tällä tapaa ensimmäistä artikkelia jo 3 päivää (HELLO hyperfocus!). Pidemmän päälle tällainen työskentely on kovin vaikeaa, liian hidasta, ja lopputulemana tulee olemaan hirvittävän pitkä essee. Joten metodissa on vielä vähän kehittelemistä. Nimien suhteen olen päättänyt antaa itselleni armahduksen. Minun ei tarvitse muistaa niitä ulkoa. Jos puhuisin jollain luennolla, minulla olisi muistiinpanot. Jos kirjoitan esseetä, on edelleen samat muistiinpanot, kirjallisuus ja internet, jolla muistuttaa itselleen niitä nimiä. Työt, ajatukset, ideologian, kirjallisuuden: tällaiset muistan, koska ne pystyn kuvina hahmottamaan, mutta niiden tekijöiden nimiä en. Onneksi ne on nykypäivänä helposti kaivettavissa esiin. Mutta kaiken ytimessä on muistiinpanot. Valmistautuminen. Asioiden listaaminen aikatauluttaminen ja hahmottaminen. Se, mikä useimmilla toimii korvien välissä, on itselle tuotava fyysisenä kappaleena paperille, ja sen hahmottaminen ottaa enemmän aikaa. Supervoimana mainittakoon se, että kun kerran onnistun jotakin näin visualisoimaan ja hahmottamaan, niin sitä en myöskään unohda. Prosessi vaan on piitttkä. Hiukan jännittää että miten näin tiukalla opiskeluaikataululla tulen näillä työstöajoilla pärjäämään. Siksipä olenkin varannut aikalailla täysipäiväisesti seuraavan vuoden vain opiskelulle.

Kun on perillä siitä mitä itsessä tapahtuu ja miksi, ja mitä keinoja on näitä asioita kompensoimaan, Adhd:n ja sen kylkiäistenkin kanssa päästä päämääriinsä. En kertakaikkiaan suostu ottamaan vastaan neuropsykiatrin lausumia sanoja. Ne oli kai tarkoitettu vähän helpotukseksi itselle, mutta itsehän sytyin niistä taistelemaan vastaan: "Sinun pitää lakata vaatimasta itseltäsi samaa kuin mihin muut pystyy. Sinun aivosi ei ole rakentuneet samanlaiseen suoriutumiseen." Tarkoitus oli varmaan todella helpottaa sitä tuskaa, kun todellakin vaadin itseltäni tasan yhtä paljon ja vielä enemmänkin. Että ei pitäisi, ettei joutuisi kestämään niitä pettymyksiä tyyliin "miksi en pysty tuohon samaan kuin muut, mikä minussa on vikana" jne. Ja niitä tunteita on totisesti koettu. Miksen erota numeroita toisistaan? Miksi olen näin helvetin tyhmä? Siihen tuo toteamus toimi kyllä ihan toivotulla tavalla, en ruoski itseäni siitä enää. Mutta siihen en pysty ollenkaan, ettenkö saisi silti vaatia itseltäni samaa suoriutumista kuin muilta. Vaadin. Vaadin enemmänkin. Mutta siitä kannattaa päästää irti, että sen pitäisi mennä itsellä samoin kuin muilla. Lempinimeni on marsu, usein myös marsupilamiksi kutsuttu. Marsupilameista wikipedia kertoo niiden olvan älyltään nokkelia ja toimiltaan yllättäviä. Ja tähän ennemminkin nojaudun. Älyltäni olen toki mitä nokkelin. Ja toimiltani olen totisesti, näin lievästi arvioituna, yllättävä. And that my friends, on myös minulle ehdoton etu. Pystyn ideoimaan ja heittäytymään ja toteuttamaan sellaisia asioita aivan täpöllä, mitä nentit taas ehkä eivät.

Bonuskuva, koska se en voi lakata nauramasta tälle :'D

Se on vähän myös oma valinta, että mistä kaikesta antaa periksi adhd:n nimissä. En pysty kuitenkaan, jne. Pystyy, kun päättää ja on määrätietoinen. Epäonnistuuko? Aivan varmasti välillä. Saattaapi vaikka jättää lääkkeet syömättä ja päätyä nakit silmille pitkäksi venähtänyttä viikonloppua viettämään Tampereelle, vaikka piti opiskella ja tehdä töitä. Jos nyt muutenkin syttyy keskivertoa enemmän huonoille ideoille, niin ilman daily dosea lentää kolmoissalkovilla niiden just parhaiden (huonojen) impulsiivisten ideoidensa syleilyyn. Just sayin'. Mutta sitten rankaistaan itseään pahimmalla mahdollisella tavalla (ei viiniä viikkoon) ja tehdään kahta kovemmin töitä. Ja syödään ne lääkkeet. Ja ollaan itselle armollisia.

Asioita joita ihminen tekee taidekoulussa

Tunkee pelikortteja nenään (Anna Aho, Kitta Perttula, Mikko Ranne ja Mirkka Varsinais-Suomen Kansanopiston Inkilässä joskus 1998-1999)

Polttaa salaa tupakkia kuten Essi Peltonen (ed.main. oppilaitoksesta karussa, Aurajoen rannalla, samoihin aikoihin), kuvaa filmijärkkärillä ja kehittää kuvat itse

Ottaa neulanreikäkuvia Porin taidekoulussa

Ja filmijärkkärillä hyvät kuvat ilman esikatseluruutuja (Porin Taidekoulu, Essi kuvassa)

Temperaa. Turun Taideakatemian ekalla vuosikurssilla.

Kyhää omituisia kasoja Jan - Erik Andersenin pihalle. Taideakatemia/1vsk

Kipsipäitä. Aina vaan kipsipäitä. Nämä päät taideakatemian 1vsk, kuvassa keskellä Tiina-Maria Aalto ja vasemmalla Aino Sainio.

Installaatioita.

Lisää installaatioita. Tässä Henri Ahdin kanssa.

Tunkee esineitä housuihin ja act all normal.

Kunhan kekeilee... missä mulla on tuommonen takki?

Seisoskelee taiteellisesti pihalla.

Leikkaa tukkaa

Välillä myös maalaa

Ja piirtää mallia. Sen muutaman kerran...

Matkustaa Kotkaan valokuvakurssin tehtävää varten pukeutuakseen Kotkan elämän aikaiseen asuun (työpuku)

Matkustaa Rymättylään valokuvakurssin tehtävää varten pukeutuakseen Rymiksen elämän aikaiseen asuun (lapsuudenmekko)

Matkustaa Poriin valokuvakurssin tehtävää varten pukeutuakseen Porin elämän aikaiseen asuun (maalaushaalarit)

Matkustaa Rymättylään valokuvakurssin tehtävää varten pukeutuakseen tätivainaan vanhaan hääpukuun

Ottaa selfieitä Brinkhallissa

Kuvaa keinuvia tuoleja

Syö Brinkhallin seinällä pullaa

Syö Turun Kaupunginkirjaston seinällä pullaa

Pukeutuu hassuihin pukuihin

Veneilee raskaana Ominaisten saareen halaamaan puita

Sarjasta puuttuu luonnollisesti valmistumikuvat. Porista ja Paimiosta kuvia on digitaalisia niukanlaisesti. Pitääkin kaivella irl - kuvia..

Arkistojen aarre!

Ja mikä maha!

Taidepuhetta Edisonissa

Olis siivottavaa.

Tänään päivällä töissä ja illalla kulttuuririennoissa Saaroksen Eevan kanssa. Eeva opiskeli samalla luokalla Turun taideakatemiassa, valmistui myös, ja käänsi takkinsa ja alkoi opiskelemaan Oikeaan Ammattiin toimintaterapeutiksi. Tänään oli Å:ssa vanhan opettajattaremme Anu Vaiston avajaiset jonka pyyhälsimme läpi. Tämän jälkeen kahville Ediin, ja välittömästi taidepuhe pöytään. Eeva nimittäin esitti polttavan kysymyksen: MIKSI haen maisteriohjelmaan. Onko kyseessä silkka eskapismi vai mitä haluan tavoittaa? Keskustelu ohjautui tähän kun muisteloimme opiskeluaikoja. Vanhojen opettajien ja oppilastovereiden näkeminen kuljetti taas muutaman vuoden taaksepäin ja takaisin valmistumiseen. Kun Eeva oli valmistumassa, oli Vaisto kysynyt häneltä että mitäs meinaat tällä paperilla tehdä. Eeva piti puheessaan pohdiskelevan taidetauon ja totesi jotain tyyliin "Tällä saa opetustöistä vähän parempaa liksaa". Ja niinhän se on. Puhutaan eri asioista kun kysytään että mitä meinaa tehdä sillä paperilla, siis valmistumisella. Ja sillä, että mitä hyötyä on itse siitä ajasta jonka oppilaitoksessa viettää.

Taideakatemian ongelma oli opintojen repaileisuus. Kunnon jaksot loistivat poissaolollaan joten mihinkään ei oikeastaan päässyt kunnolla pureutumaan. Teemaviikot, ts. työpajajaksot, olivat herkkua. Sai viikon keskittyä yhteen asiaan. Totesimme että sellainen loikkelehtiminen ei saa käynnistymään kypsymistä, kypsyttämään ajatusta, ajattelemaan kokonaisuutta. Ajattelemiseen jäikin tarve. Siksi maisterihaku. Huomaan itse enemmän ja enemmän ajattelevani sijaintiani kartalla. Maisteriohjelmassa tarkastellaan taidetta nyky-yhteiskunnassa. Tuntuu siltä että juuri nyt olisi hyvä yrittää tiedostaa tätä. Vaikka täytyy myöntää että ajatus on myös hiukan pelottava. Toisaalta en halua tietää liikaa etten ala sen kautta ajattelemaan taasen LIIKAA sitä mitä PITÄISI tehdä. Mutta maisteriohjelmassa ei ole kyse siitä paperista. Oletan että minulta vedetään, tai minä vedän itseltäni, jalat alta kuin Kåhrelta galleriassa ja sitä ja vain sitä oletan siltä ajalta, mikäli se aika minulle suodaan. Ylleni langetkoon autuas tietoisuus.

Mitä tulee toissakirjoituksen takatöölön guggikseen, hän penää tässä ajassa tiukasti kiinni oloa ja Kåhre toisaalta haluaa nähdä duuneissa jo huomisen. Se mikä kiinnostaa minua on se linjanveto että missä kohtaa tänä päivänä tehty taide lakkaa olemasta tässä päivässä kiinni. Ja eikö ole ongelmallista asettaa arvoja joihin taiteilijan pitää napsahtaa. Erityisesti näitä kruunuja ollaan sovittelemassa nuorten taiteilijoiden otsalle, joiden olisi vimmatusti edustettava tätä päivää, tulevaisuutta ja otettava kantaa Arhinmäen vimmalla. Onko tässä päivässä kiinni oleminen sitten tiivistä samaistumista, ja tulevaisuuteen näkeminen sitä jalat alta vetävää innovatiivista uutuutta joka salpaa hengityksen? Jollain tapaahan nämä ovat toisissaan kiinni. Jos nyt aloittaa duunia jonka esittää vuoden päästä, ja se on silloin omaa aikaansa, on nyt pitänyt nähdä sinne tulevaisuuteen ja innovoida jotain erityistä ja uutta ja ennennäkemätöntä ja oivaltavaa. Toki jo tehtyjä juttuja ei kannata eikä voi toisintaa, kun ne on jo niiiin nähty eikä siinä ole omaleimaisuuden kanssa mitään tekemistä. Täytyy olla joku oma näkemys. Mutta paineita, paineita. Miten tämän tavoittaa niin että sen muutkin näkee, kuin itse? Kukaan nyt työhuoneelle lähde mielessään ajatus siitä että lähdempäs työhuoneelle maalailemaan jotain mikä on nähty tuhanteen kertaan, koska en halua tehdä mitään omaa. Ainakaan jos työskentelee vakavissaan ja tosissaan.

Kaikki vaatimukset ja oletukset johtaa vääjäämättä tilanteessa jossa taiteilija ahdistuu arvioidessaan työnsä jälkeä, että onko se nyt tarpeeksi ajan hermolla. Eikä riitä että taiteen on oltava tietynlaista, sitä on myös esitettävä tietyllä tapaa tai guggikselta tulee pataan. Ei saa olla kuoharia avajaisissa, ettei leimaudu (tai galleristi leimaudu) kaupalliseksi. Avajaisiin ei saa tulla ryyppäämään tai muutenkaan pitämään hauskaa ettei taiteen ihailu häiriinny. Höpö höpö. Kyllä minä digaan eniten avajaisista joissa on hauskaa, ruokaa, musiikkia ja mikäettei kuohariakin. Silleen hipsterillä ja nuorella tavalla ja se se vasta on tätä aikaa! Gugis ei vaan ymmärrä hyvän päälle.

Ei se väärin oo

Kuvituskuva. Joskin kuvan henkilö liittyy juttuun.

Nimittäin se, että kaahaa puotiin viimeisinä hetkinä ostamaan iltajuomaksi Happy Joe - sidukan. Liikaa näiden seinien tuijottamista on tuonut oman sävynsä näihinkin kirjoituksiin.. Nyt pitää päästä välillä ovesta ulos. Vaikka sitten siideripuotiin. Kauemmas siirtymistä odotellessa maukasta juomaa ja kah - korkin alla piilee viisaus.

" Some pursue happiness - others create it "

Tuntuu ihan hauskalta lausahdukselta, varsinkin taiteilijan näkökulmasta. Muutenkin ajankohtaista kun Peltosen Essi on parhaillaan creating happiness synnytyslaitoksella. No, hetken tutkailun jälkeen selviää että lainaus on Ralph Waldo Emersonin. Runoilija, filosofi. Luen miehestä lisää. Sanotaan että Myöhempään tuotantoon Naturesta kantautuu myös näkemys luonnon tuntemisen ja elämän laadun keskinäisestä yhteydestä – metafysiikan ja etiikan yhteenkietoutuneisuudesta: emersonilaisen näkemyksen mukaan todellisuutta ei voi tuntea, ellei pyri elämään moraalisesti hyvin.
En nyt ehkä suorilta allekirjoita tuota, mutta kiinnostun ajatuksesta. Jo pelkät sanat saa aivot pyörähtämään ajatuksiin, mitäs ne tarkoittivatkaan, metafysiikat ja sensemmoset. En ole pitkään aikaan ajatellut paljoa muuta kuin vaippoja ja ruoka-aikoja. Kun ajattelee vaikeita sanoja tulee heti mieleen fenomenologia. Asia, jota 9 vuoden taidekoulutuksenkaan jälkeen en osaa selittää. Se on ollut aina akilleen kantapääni. Jotenkin tekee mieli lukea lisää. Alkaa hieman huvittamaan.. 

Nimittäin kun Turun askartelutaideakatemiasta pääsin, vakuutin sitä samaa mitä Porin taidekoulustakin päästessä: En enää ikinä opiskele! En enää kirjoita esseen esseetä tai lue vaikeaa kirjaa. En lue filosofiaa enkä tutki mitään vaan luon vain menemään. Koko käsite "tutkiva taiteilija" on aina saanut ihokarvat pystyyn. Ajatus luennolla notkumisesta synnyttää halun pestä vessaa, ikkunoita tai mitä tahansa muuta. Mutta tässä sitä ihan omaehtoisesti on jotenkin aikeissa tarttua kirjaan.. 
Silloin ei ollut kakaroita, ja jotenkin kummastellen tutkailin perheellisten ylisuurta innostusta opiskella. Nyt ymmärrän aika lailla eri tavalla. Jos ainut juttukumppani on 2-vuotias, kuuntelee ihan mielellään puhetta joka koskettaa muuta kuin pottalla käymistä tai "ei alua ennä pottalle mammankantta, aluaa mennä ykkin, itte, kato mamma, kato, hei, mamma, mamma mamma MAMMA MAMMA MAMMAMMAMMMMAAA annu kävi itte pottalla ja kaatoi pittat itte pyttyyn!" Nykyisin saatan kaivata luennolle. Oikeesti.  

Yhtäkkiä huomaan selaavani kuvataideakatemian maisterihaun vaatimuksia. Se olis vaan 2 vuotta.  
Thank you Happy Joe...  vai?