Taas mieleni pahoitin

 

Nihkeältä tuntuu työskentely. Vieläköhän voi syyttää koronaa?

Työhuoneella olen viimepäivät käynyt lähinnä pilaamassa vanhoja maalauksia ja tuijottelemassa tyhiä pohjia. Tila teoksissa mietityttää edelleen. Tila ja tilallisuus on trendannut koko taidekoulutukseni ajan, viimeisintä tutkintoa lukuunottamatta. Ehkä tämä on syynä loputtomaan tilapohdintaan. Useimmiten jätän viitteet tilasta pois, jonka vuoksi kysynkin aina itseltäni MIKSI? Missä tuo tyyppi on, ja mitä se siellä tekee? Olen päättänyt, että henkilö itsessään riittää sen tulkitsemiseen, ja sen työn voi halutessaan katsoja tehdä itse. Katseet kertovat, niinhän sitä sanotaan. Mutta.

Olen miettinyt työskentelyni kokonaiskaarta. Ihan aikojen alussa tein tilaa töihin paljonkin, no, koska siitä kokoan puhuttiin. Ja teemasta. Käsiteltävästä kokonaisuudesta. Asiasta, jota tulevan kokonaisuuden myötä ollaan tutkimassa. Tutkiva taiteilija. Vanha tuttu käsite, josta olen avautunut useaan otteeseen. Vähitellen tilan viitteet jäivät pois, tilalle tuli ekspressiivinen ja räiskyvä tekotapa. Rikkonaiset valuvat epätoivoiset tuijottavat massiiviset naamat ja teokset. Väriskaala oli aika lokerossa pysyvää. Tätä seurasi värikkäämpi kausi. Ihmishahmo alkoi asettua. Sitten tulikin maalaamiselle täysstoppi, enkä maalannut vuoteen siveltimen vetoakaan, vaan piirsin. Yhtäkkiä aivan valokuvantarkasti. Ei pystynyt väreihin yhtään. Oli kova tarve pitää kaikki tiukasti hallinnassa ja hiljaa. Nyt, tiukkuus on alkanut saada taas väriä ympärilleen. Saatan pilata kurinalaisen työn vetämällä sen päälle spraytä, siveltimellä maalia, mitä vaan. Yritän tietoisesti vetää zoomia makrosta telepäähän. Mutta se tila - se on edelleen hiljaa. Se on monotonisempi. Jos se yrittääkin riistäytyä hallinnasta, maalaan sen piiloon. Vapaampi maalausjälki edelleen ahdistaa tiukka ja esittävä ja hallussa pysyvä tuo hyvänolontunteen. 

Ei tarvitse olla kummoinenkaan kahvipöytäpsykologi ymmärtääkseen, että oman elämän vaikeet ja vaiheet näkyvät työskentelyssä. Kuten olen useasti blogissa avannutkin. Se, kuinka hiljaista töissä on, on suorassa linjassa sen kanssa kuinka paljon ylipäätään pystyn ilmaisemaan. Kuinka ohuita värit on. Onko jaksanut maalata yhtään? Tarve pitää piirustus tiukasti hallussa on tarvetta kontrolloida elämää ja pitää se aisoissa, ylipäätään. Mutta se tila. Sitä on aivan tolkuttoman vaikea tuoda työhön, se tuntuu päälleliimatulta, epäolennaiselta, ja se puskee kokoajan työn päälle. Muttakun en tiedä itsekään missä olen. Elämä on seis, enkä sitä ole uskaltanut tästä mihinkään suuntaan liikautella. Samalla kuitenkin tuntuu, että se pelkkä olemassa oleminen ei enää riitä. Ja samalta se tuntuu tosielämässäkin. Jos pitäisin nyt näyttelyn niin siellä olisi, mitä, kymmenen istuvaan henkilöä? Sitä tässä on nyt käynyt läpi, ja se puskee läpi.

Toisaalta miksei olisi. Syy siihen miksi työt ja tila välillä ahdistaa, on se, että ei hyväksy sitä mitä luontevasti nyt tulee, mitä juuri nyt on. Katselee liikaa muiden töitä (muiden elämää), analysoi, ja miettii että pitäisi pyrkiä samaan (elää samoin kuin muut). Paksuihin harmaan skaalan peittoväreihin. Epämuotoisiin hahmoihin. Harmonisiin väriskaaloihin. Massaan, massaan ja vielä kerran massaan. Tilaan. Interaktioon. Jonnekin. Puhunko enää taiteesta vai itsestäni, ja miten ne ovat erotettavissa toisistaan? 

Itse mieleni pahoittamiseen: luin Petteri Enrothin kirjoittaman  näyttelyarvostelun Taide-Lehdestä, uhrina Rauha Mäkilä. Petteri kysyy: "Onko edes samaistumisen kokemus, niin lohdullinen kuin se onkin, riittävä peruste rakentaa taiteellinen työ henkilökohtaisuudelle?"

Liitola kysyy: No milles helvetille se sitten rakennetaan?

Juttelin kollegani kanssa terapiasta. Hän kertoi kokemuksistaan, ja häntä ärsytti, kun terapeutti näkee taiteilijan ja työnsä niin vahvasti sidoksissa toisiinsa. Taiteilija tulee aina, ja kaikissa yhteyksissä, nähdyksi ammattinsa kanssa. Miten itseilmaisee sitä kautta. Käsittelee tunteitaan sitä kautta. Miten se pitää järjissään ja elävien kirjoissa. Ja kun monesti kun se on vaan työtä. Kollega kertoi miten raivostuttavaa on se, että tulee terapiassa nähdyksi niin. Kun sillä ei ole mitään tekemistä itse käsiteltävän ongelman kanssa. Sehän on varsin romanttinen käsitys että taiteilija on identiteetti, ei ammatti, joka on erotettavissa henkilöstä. Kollega kehoitti minuakin hakeutumaan terapiaan sitoutumiskammoni vuoksi, mihin en tietenkään suostunut, koska kuka nyt vallihautansa umpeen muuraisi, saatana. (I shall fart in your general direction!) Mutta voin kuvitella miten pahottaisin mieleni siitäkin, jos terapeutti alkaisi tulkitsemaan tilannetta ammattini kautta. En minä pysty maalaamaan tietäni tästä ulos, mutta maalaan tietäni. Kaksi eri asiaa.

Tuossa stereotypiassa on kyse nimenomaan siitä, että taiteilija rakentaa taiteellisen työnsä henkilökohtaisuudelle. Ja nyt on paljastettava, että vaikka se on helvetin ärsyttävää, se on myös totta. Ei siten, että ammattini olisi syypää sitoutumiskammoon (pikemminkin se on siinä vallihaudan roolissa, ei tartte käsitellä asioitaan kun on kiirus maalata), mutta miten muutoinkaan sitä maailmaa katselisi, kuin omilla silmillään? Mitä painoarvoa on taiteella jota tekee jonkun toisen mahdollisesta tulokulmasta? Onko se työ validia? Eikö sellaista voisi jopa kutsua valheeksi? Työt kehittyvät elämän mukana. Joskus työt huutavat, joskus ne ovat hiljaa, joskus tiukassa kontrollissa. Joskus on viite tilasta, joskus ei todellakaan haluta tietää tai kertoa missä henkilöt ovat. Se kaikki rakentuu mitä syvimmän henkilökohtaisuuden päälle. Sekin, että valkoinen pohja pitää ensin pilata kiukuttelemalla siihen sprayllä VITTU SAATANA jonka jälkeen se maalataan yli, ja tehdään siihen jotain muuta. 110% henkilökohtaista, vaikka se ei näkyisi ulospäin ja alleviivattuna. Saattaa se näkyä niinkin, että henkilöä vituttaa globalismi, ja tehdään siitä teos. Taiteilijan sormenjäljet ovat kaikkialla. Ei taidekäsitys voi niin inhokartesiolaista olla, että tekijyys ja henkilön kokemus katoaa täysin. Ei tekijä ole kone. Subjektiivinen taso säilyy aina.

Liitola kysyy: Olisiko taide parempaa, jos kuvissa ei olisikaan perheenjäsenet, vaan palkatut mallit? Jos töiden teemat olisikin sisaruksen elämästä eikä omasta? Tai jonkun ihan tuikituntemattoman Sri Lankalla, tai jos niissä pysyteltäisiin yleisellä tasolla? Jos tutkia halutaan, eikö oman elämänpiirinsä asiantuntevuus ja sen detaljit tuo tarkkoja ja totuudenmukaisia havaintoja ihmisyydestä, perheistä, elämäntavoista ja kulttuurista, suhteesta yhteiskuntaan? Jos halutaan että taide kommentoi, kritisoi ja ottaa kantaa, eikö ihmisen elämän yksityiskohtien esille nostaminen, ihmisenä oleminen, ole kommentti ensinkään? Eikö se alleviivaa mitään? Vai vaatimuksena vain poliittinen kantaaottavuus?

En näe miten voi olla mahdollista rakentaa taiteellista työtä millekään muulle, kuin henkilökohtaisuudelle. Se on sitä, on kyseessä sitten yhteiskunnallisen asian esiin nostaminen tai kahvikupin piirustelu. On satoja ja taas satoja syitä, miksi tekijä sitä kuppia kuvaa. Työ tulee aina tekijän perspektiivistä. Aina. Make my change my mind.

Päiväkirja pannahinen

Kuinkas ollakaan, kunnianhimoinen aikomukseni blogata opintojen päiväkirjaamistehtävän nimissä lähestulkoon päivittäin, on ajautunut karille. Toisaalta, hyvä niin. Jos ajattelee lukijakokemusta, ketään ei varsin kiinnosta lueskella päivittäistä "tänään söin parsaa" - päivittelyä. Joskaan siitä ei kyseisessä tehtävässä ole edes kyse.

Mutta mistäpä sitten. Ohjeistuksena on pohtia omaa työskentelyään ja olemistaan suhteessa tilaan ja tilallisuuteen. Katsotaanpa edellisiä työpäiviä:


MA: Piirsin neuroottisesti koko päivän
TI: Luin esseen lähdeartikkelia
KE: Luin esseen lähdeartikkelia, analysoin
TO: Luin esseen lähdeartikkelia, haastattelin, kirjoitin
PE: Kirjoitin esseetä
----viikonloppu ja krapula---
MA: Heräsin yönokosilta (nukuin noin 2 tuntia koska päässä soi musiikkia), kirjoitin pianon äärellä ylös yöllä nauhuriin hymistelemäni musiikin, nauhoitin, tein viulustemmat ja tekstiä
TI: Treenasin neuroottisesti kitaraa ja viulua, tein prohatehtävää
KE: Treenasin neuroottisesti viulua, palautin prohatehtävät
TO: Treenannut viulua ja lukenut lukupiiritekstejä

Olen poistunut kotoani ja keskustellut muiden (aikuisten) ihmisten kanssa viedessä/hakiessa lasta päiväkodista. Sen muutaman lauseen. Lopun aikaa olen hautautunut johonkin luovaan toimeen. Joko soittamiseen tai piirtämiseen. En tee tällä hetkellä mitään muuta, ehkä satunnaisia valokuvaustöitä.
Ja kun ajattelen tilaa. Lähtökohtaisesti tila jossa ajattelen tilaa, on tämä yksi huone. Kun lähden trippailemaan siitä jonkun instrumentin avustuksella, ei ole tilaa eikä rajoja.

Olen miettinyt kyllä tuota tilan ajatusta paljon omien fyysisten teoskappaleideni äärellä. Teen objekteja, kuvia, esineitä, ripustettavia asioita, ehkä koristeitakin, omistettavia juttuja, kauppatavaraa. Näin ne välittyvät muille. Itselleni yksi teos sisältää soittolistan musiikkia joka avaa kyseisen teoksen tunnelmaa ja maailmaa. Laukkaavan ajatuksen ja mielikuvitusmaailman, tuntemuksia ja tapahtumia. Lukemattomia tunteja päiviä ja viikkoa työn äärellä hioessa detaljeja tai maalaamassa energisesti alkuja. Yhden teoksen luominen on vaatinut lukemattomia laulettuja ja tanssittuja säveliä, koettuja kouristuksia, epävarmuutta ja epäilyä, sanottuja asioita ja välitettyä viestiä. Yksi teos on itsessään tila, ovi, siirtyminen. Minulle. Se lakkaa olemasta sitä, kun se valmistuu, ja menee esille. Sitten se on objekti.

Joskus käy niin onnellisesti että teos löytää omistajan, joka löytää tämän tilan teoksesta. Se tekee maalarin onnelliseksi, että työ antaa todella sen mitä tarkoituskin on. Haluanhan minä myös parantaa maailmaa ja tehdä huikeita elämyksiä, mutta kyllä perusminä haluaa tehdä ihmisille teoksia omistettavaksi. Ei minua tähän aja se, että saisin paljon rahaa. En saa paljoa rahaa. Haluan tehdä näitä tähtiportteja. Ja on jotenkin vaivaannuttavaa että se usein koetaan vähän vääräksi. Voimakas painotus tuntuu olevan kokonaisuuksilla, kannanottamisella ja vaikuttamisella. Miten näyttelyni tekevät sitä? Eivät mitenkään. Päälleliimatusti saattaa jotain selittää jostain isommista yhteyksistä mukamas. Totuus on se, että tein ne kuvat koska halusin. Yksi kerrallaan. Ja sitten niitä oli monta. Ja sitten tuli näyttely. Teokseni eivät pyri muuttamaa tilaa ja tilakokemusta, tai asettumaan siihen eri tavalla. Ne muuttavat toivottavasti ihmisten kotien tilaa. Julkisia tiloja. Ihmisten sisäisiä tiloja. Opintojen alussa olen kyseenalaistanut teokseni siinä mielessä, että miten tällainen klassinen kuvataide voisi edes olla osana tilaa, on niin oldschool ripustella jotain tauluja. Tänään tässä mietin että mitenniin. Eikä ole. Laatutaide sopii ihan mihin tahansa, aksentoi ja tuo voimaa. Ihan sellaisena fyysisenä kappaleena eikä jossain uudessa ja ihmeellisessä muodossa esitettynä.

Näyttelynjälkeinen masennus on se tila johon ajaudutaan näyttelyn jälkeen. Ollaan ensin oltu onneissaan ja tyytyväisiä tehdystä isosta työstä, ja abauttiarallaa avajaisten jälkeen ollaan jo vetämässä ranteita auki kun tuollaista paskaa tuli tehtyä. Mikä järki tällä kaikella on. Miksi teen näitä kuvia neuroosien vallassa sisäisen pakon sanelemana, jotain tuommosia turhanpäiväisiä kuvia? Mitä tämä antaa kenellekään. Mikä arvo on tällaisilla kuvilla vaan. Se on ikävä tunne. Kovasti välillä paineistuu siitä että pitäisi olla antamassa yhteiskunnalle jotakin, kaikki, sanella ja edistää ja kommentoida.

Miksi on vaikeaa hyväksyä itselleen se, että sen voi tehdä kuva kerrallaan. Että yksi teos on tila.

Tässä kun opiskellaan taiteen uusia konteksteja, on kaiken ytimessä ja keskiössä eteenpäin meneminen, kehittyminen, ja tekemisensä ja taiteensa ja myös muiden taiteen näkemisen uusissa muodoissa ja tekotavoissa, kehityksessä. Innostun siitä kaikesta ja haluankin olla siinä tekemisessä ehdottomasti mukana, mutta lopulta palaudun aina tämän saman asian äärelle. Minä teen näitä yksittäisiä asioita, kun niitä nyt vaan tulee. Ihmisenä oleminen ja siitä kuvien ja musiikin tekeminen antaa mahdollisuuden tutkia omaa itseyttään, omaa tilaansa, jo sellaisenaan. Olisiko kovin väärin tämän koulutuksen jälkeen todeta että kaikki tiet veivät kuitenkin Roomaan? Takaisin tähän? Että en vienytkään mitään eteenpäin, vaan heitinkin ankkurini juuri siihen, missä nyt olen.

Haluan löytää vahvuuteni tässä, jatkaa sen kaikuluotaamista ja kehittymistä. Kuvia vilisee tällä hetkellä päässä todella paljon. Minulla ei ole tällä hetkellä kunnon työtiloja, eikä pääse niitä kuvia toteuttamaan. Niitä ei voi tehdä ilman sotkua ja tilaa. Siinä kohtaa, tila, omassa työskentelyssäni, rajoittaa.

Mutta koska olen tehnyt nyt paljon musiikkia, haluan kirjoittaa seuraavaksi musiikin luomista tiloista. Äänimaailmoista. Ja kuinka ne vievät fyysistä tilaa enemmän huomiotamme ja vaikuttavat meihin voimakkaasti. Sitä tulossa seuraavassa.

Ensimmäinen lähijakso takana!

Ensimmäinen lähijakso, siis minulle ensimmäinen, on käyty ihmettelemässä. Pääsin siis aloittamaan muita myöhemmin tämän TE-toimisto - painin vuoksi. Ja olihan runsas asiasisällöltään, on kyllä ollut aivan puhki ja pihalla päivien jälkeen. Kuuma suihku, ylle rumimmat kotihousut ja virttynein villatakki. HappyJoe, lasten pringlesit ja kotisohva, aaaah! Ajattelin kyllä että en ajattelisi kouluhommia tänä iltana yhtään vaan chillaisi musiikkia kuunnellen, mutta pakko vähän summata päälimmäiset asiat eka.

Ensimmäisenä päivänä oli luennointia tilasta. Paikkasidonnaisuudesta, taiteen tiloista, erilaisista tilakäsityksistä. Arkkitehtuurista. Tämä oli hyvin avaavaa ja ajatuksia herättävää. Huvitti tosin alkuun, kun alettiin puhua taide tilassa - konteksteista. Porin taidekoulun aikoihin joskus siellä 2000-l vaihteessa, "tila taiteessa" oli iso juttu ja framilla kaikkialla. Sitä käänneltiin ja väänneltiin väsymiseen asti. On jossain kansiossa ylhäällä toivottavasti vieläkin nuo artikkelit, pitääkin kaivaa ne näitä opintoja varten ja vertailla. Sittemmin tilallisuus hieman hiipui ja otti vähän klisheistäkin sävyä itseensä, kunnes nyt se tuntuisi ottavan uutta renessassia. Ja mikä on kiinnostavaa on se, että fokus on juurikin näinpäin, eli taide tilassa, ei tila taiteessa, kuten millenniumin aaton aikoihin. Toki keskustelun ytimessä silloinkin oli teokset julkisissa tiloissa, mutta tilallisuutta käsiteltiin suoremmin taiteen sisäisenä, fyysisenä elementtinä. Nyt tulokulma on toinen, ja taide on tilan elementti.

Kirjoitetut esseet ja luetut artikkelit ovat saaneet paljon miettimään opinnäytteen, eli kehittämishankkeen, toteutuspaikkaa. Jostain syystä lähdimme työryhmän kanssa ajattelemaan ensisijaisesti institutionaalisia taiteen esittämisen paikkoja, joskin myös julkiset tilat ovat olleet pöydällä. Nyt näiden lähipäivien jälkeen mielenkiinto kohdistui vahvimmin taiteen tunnistettavuuteen. Myös siltä osin, että ajattelin tutkivassa tekstissä kirjoittaa taiteilijan rooleista organisaatioissa, kentän tuntijana ja teosten ja teemojen tunnistajana, ja tavallaan niiden kuratoijana yhteisöjen hyvinvointikäyttöön. Taiteen siis pysyen autonomisena tahona, ja eri instanssien toimiessa vastaanottajana, ei tilaajana.

Tunnistettava taide. Miten taiteen tunnistaa, miten sen määrittelee? Voiko aina olla varma jossain yllättävässä tai vaikka usein toistuvassa tilanteessa tai kohtaamisessa, että ei ole itseasiassa taiteen äärellä? Miten sitä alkaakin ehkä näkemään kaikkialla, tulkitsemaan asioita ja tilanteita sen kautta?

Mitä jos tuottaa julkiseen tilaan taidetta, ilman että kukaan huomaa sitä?

Mitä jos joku taho lähtisi vielä rahoittamaan näkymätöntä taidetta?

Tällä ajatuksella aion seuraavaksi yllättää työryhmäni. Että me muuten tehdään se proggis niin, että kukaan ei tiedä missä se on, mitä se on. Näkymätöntä taidetta. Pää edellä kohti fenomenologiaa ja eksistentialismia. Oi kyllä! Täältä tullaan rakkauteni, Sartre ja Heidegger!