Kuvaan muutaman päivän päästä ystävääni. Kameran ja salamalaitteiden akkujen ja orjakennojen kanssa on ollut totuttelemista -aika paljon haen oikeita arvoja oikeastaan kauheasti ajattelematta, jonka lopputulemana on se, että akut yleensä loppuu kun olen vasta päässyt alkuun.
Kaukaa viisas laittaa siis kaiken valmiiksi - asettelee salamat ja valot, käyttää itseään mallina ja mittaa sopivat ajat ja
kirjoittaa ne ylös jotta tarvittavat kuvat saataisiin sitten helpolla.
Tämän jälkeen on alettava valmistelemaan hääkuvausta - iiks. Siinä on sitten vähän isompi pala kakkua haukattavana. Vara-akkuja tarvitaan, varmaan harmaasuodintakin ja paljon jäitä hattuun, ja sinne myös nuotit. Halutut kuvakulmat ja tilanteet, ja vain tarvittava määrä ruutuja. Eikä mitään kahdeksaa sataa. Johan siinä menee akku jos toinenkin ja lopputulema on se, että kamera on juhlien alkaessa jo jäähyllä.
Niitä kuvia en kyllä treenaa olemalla mallina itse.
Ei tässä oikeastaan ole kirjoitettavaa, ja toisaalta on taas paljon. Hirveästi on aina ajatuksia mielessä että mitä haluaisi ylös kirjoitella, mutta yleensä silloin kun sitä ei pääse tekemään. Vaikka lenkillä. Mutta nyt kun on koneen edessä, hakkaa tyhjää. Tähän saattaa vaikuttaa myös kellonaika, mutta tämä on nykyisin ainut ajankohta jolloin pystyn kirjoittamaan. William on sen luokan sylihiiri.
Mutta en tiedä. Olen pohdiskellut paljon sitä miksi kirjoittelen tänne. Taide-lehden blogikatsauksissa on ollut pari kertaa viittausta tänne, ja se, sekä edellisessä kirjoituksessa mainittu kauppareissukohtaaminen on saanut miettimään ja hieman ahdistumaan siitä että joku oikeasti lukee tätä ja näitä kärkkäitä aivopierujani. Minä varmaan muiden muassa olen alkanut kirjoittamaan tätä itselleni. Ei tietenkään pelkästään jos blogi kerta on julkinen, sillä tekstillisesti on tavallaan helpompaa kirjoittaa kertovaan tapaan jollekin muulle suunnattuna kuin suoraan itselleen, että hei, sinä teit tänään tätä ja ajattelit näin. Mutta toisaalta koska kirjoittaminen on päiväkirjamaista, ei ole tullut ajatelleeksi
julkaisevansa jotakin. Tai ilmaisevansa mielipiteensä jostakin julkisesti, herran jestas, olen kirjoittanut vaikka mitä mitä en välttäämättä lainkaan jälkeenpäin allekirjoittaisi. Siis päästänyt höyryjä ja höpöttänyt menemään, kuten tavallisestikin on tapana. En tavallaan tahtoisikaan ryhtyä harjoittamaan turhaa ajattelua tässä yhteydessä tai harkitsemaan sanojani. Tällä konseptilla on menty ja eiköhän sama jatku. Otan täyden vastuuvapauden sanoistani, avot!
Olen kirjoittanut tätä jo aika monta vuotta, oliskohan 6 vuotta. Välillä ajattelen, että mitä jos tämä blogi katoaisi yhtäkkiä. Kuuden vuoden ajatukset ja prosessit kuvineen olisi sen siliän tien poissa. Kun saisi tämän jotenkin kirjoihin ja kansiin, itselleen. Tai mitä tämä on ajan saatossa, tai nämä blogit, minkälaisessa asemassa suhteessa muuhun kirjoitteluun? Kirjeisiin? Artikkeleihin? Miten nämä säilyy, tai onko edes tarvetta?
Pitää osata luopua, tästäkin. Helposti ripustaudun asioihin kuten kuvat ja tekstit, enkä kykene heittämään niitä pois. Ikuinen kova katkeruus (siis niin kova, että voisin lyödä) jäi exää kohtaan kun hän ei koskaan kopioinut eron jälkeen valokuviani minulle, vaan tuhosi ne. Sinne meni koko Kotkan ja vähän Porinkin elämä kuvina. Ystävät ja työt ja harrastukset. Jotkut tilanteet ovat piirtyneet kuvina mieleen, synttäriyllätykseni isossa puistossa, aamun krapula ja Jussi Ahteen nimmari poskessa, Taigan nokoset pentuna verhojen takana, jotkut etsintätreenit.. joskus nekin sitten haihtuu mielestä. Välillä kauhun vallassa yritän pakottaa itseäni muistamaan. Omia valokuvaoppilaitani tästä huomautin: meillä on tässä ajassa mahdollisuus vaikuttaa siihen mitä me ehkä vanhana elämästämme muistamme. Kun muisti pettää niin kuvat jää, ja niiden kautta eletään uudestaan. Nyt on sitten monta vuotta, monta ystävää pois pyyhitty. Tai vielä toki muistan, mutta kokoajan vähemmän. Olin elänyt aika huolettomasti siihen asti kunnes sain kameran omaan käyttööni. Senkun elelin. En painanut mieleeni mitään niistä sunnuntaista kun istuin serkun perheen kanssa pizzaa tekemässä. Pyöräilin pitkin kirjurinluotoa aistimatta kostean maan tuoksua ja tallettamatta sitä kovalevylleni. Elämäähän oli loputtomasti edessä ja se yksi ilta muiden joukossa. Kaikki muuttui kun sain kameran ja tajusin, että en ollut tallentanut hetkeäkään menneistä vuosista. Ne ovat menneet, jokaikinen. Iski eksistentialistinen kriisi ja alkoi hillitön kuvaräiskintä. Nykyään kuvaan kuutisentuhatta kuvaa per vuosi. Noin 16 kuvaa per päivä. Vaan montako niistä saa ikinä fyysistä muotoa, vai katoavatkohan jonain päivänä bittiavaruuteen. Koko elämäni, puf.
Elämme sellaisessa valokuvallisessa yltäkylläisyydessä että ei vastaavaa ole ennen nähty. Kaikilla lähestulkoon on kamera, ainakin kännykässä ja eletään hyvin kiinni hetkessä. Kuvat jaetaan kavereille ja sukulaisille tapahtumahetkellä eikä viikkojen perästä kun on kehitetty ja lähetetty eteenpäin. Tämä tuo myös haasteen, koska emme liiemmin kuviamme enää kehittele, vaan ne elävät elämänsä täällä netissä ja ovat aikalailla kertakäyttökamaa. Pistetään naamakirjaan ja tykkäillään. 10, 20 vuoden päästä ei niistä eikä meistä ole mitään jäljellä.
No siitä luopumisesta; menneen lisäksi on osattava luopua tulevaisuudesta tavallaan. Asioista joita piti itsestäänselvinä, joita ehkä odotti, joistain haaveista: ei tule toteutumaan. Kun asiat ei menneetkään nuottien mukaan. Tämän totesin isoäitini kanssa puhelimessa tänään joka kertasi elämäänsä, sota-aikana Saksassa ss-upseerien tiluksilla töissä, karanteenileirillä Suomessa, perheenjäseniä jotka kuolivat, kuka vietiin siperiaan, kuka ammuttiin. Pitää elää se elämä joka on annettu eikä antaa periksi liian aikaisin, tuskaisena totesi isoäiti, viitaten edesmenneeseen veljeeni. Loppuun asti on kärsittävä. Täytyy osata luopua niistä unelmista jotka eivät käyneet toteen ja yrittää saada paras irti siitä elämäntilanteesta missä milloinkin elää. Voi että, miten karvasta se voi olla: linnulla häkissä joka tuntee tuulen sulissaan, voi tuntea, ja haistaa maailman ja elämän. Että tässä nyt ollaan. Ei auennutkaan luukku, mutta on mulla edes tämä orsi. Vain silmät kiinni voi lentää.
Siinä on oma rikkautensa jos ei omista mitään. On kaikesta vapaa.
