Tekoälystä

 

Opetin useita vuosia Naantalin Opistossa, lasten kuvataidekoulua ja aikuisille digivalokuvausta. Oli alkeis- ja jatkokurssia ja Fotarit harrastajaryhmää. Fokus vaihteli ryhmien kesken kameran peruskäyttötaidoista sen miettimiseen, että mitä haluaa kuvata ja miksi. Tehtiin projekteja ja kokeiltiin kaikenlaisia uusia kikkoja mitä valokuvausmaailman trendeinä kulki. Pudoteltiin hedelmiä vesilasiin ja kuvattiin roiskeita. Tehtiin bokeh-kuvia eri kuvioilla. Tehtiin kuvausreissuja, käsiteltiin laajoja teemoja, pidettiin näyttelyitä erilaisissa julkisissa tiloissa, dyykattiin, tehtiin esineinstallaatioita, kuvattiin kakolan vankilat laitoksen sulkemisen jälkeen, ja suurimpina koitoksina toteutettiin valokuvakonserttisarja, jossa kuvat projisoitiin bändien ja kuorojen esityksiin Myrskyluodon Maijan teeman ympärillä, ja Seili-teeman kanssa tehtiin yhteistyöprojekti Turun Kaupunginteatterin Seili-musikaalin kanssa. Fotarit painoivat niska limassa, ja itsekin nautin opetustyöstä, kun innokas nuorista eläkeläisiin ulottunut harrastajaporukka oli valmis mihin tahansa haasteeseen mitä satuin keksimään. Olo oli kuin kapellimestarilla, ja oppilaat olivat orkesteri. Ammensin hommaan kaiken mikä itsestä irtosi, ja lopulta tuntui siltä, että ei ollut enää mitään annettavaa. Jättäydyin opetushommista pois, myös lastenhoidollisista ongelmista, enkä oikein kokenut voivani tuoda mitään uutta toimintaan enää. Quit when you’re winning, ajattelin, ja ryhmät jäihin. Haikealta tuntui silti painaa Naantalin lukion ovi viimeistä kertaa kiinni, ja palauttaa avaimet opistolle. Itse en ole kuitenkaan koskaan valokuvausta varsinaisesti harrastanut. Olen ottanut muotokuvia freenä, kuvannut solmiokuvia Matexille sokoksen kuvastoon, yritysten henkilökuvia jne, mutta vain pakon edessä ja jos kaverit kysyy. Mutta fokus valokuvauksen opetuksessa on ollut sama, kuin maalaustyössä itselläni. Mistä löytää motivaatio omaan työskentelyyni, ja millaisen kuvan haluan tehdä? Väline on vain eri, prosessi on aikalailla sama.

Nyt olen viime aikoina miettinyt, että viimein voisi olla jotakin, josta voisi jatkaa, ja syynä on tekoäly. Asiassa ei ole sinänsä mitään erikoista. Tekoälynä olen tähän asti toiminut minä itse. Prosessini on kautta vuosien mennyt niin, että maalaukseni ovat yhdistelmä erilaisia kuvia, joita otan osin itse ja osin etsin netistä. Yhdistelen suun, silmän, kädet, eri kuvista, luonnostelen pitkin matkaa tietokoneella, käsittelen kuvia reippaasti luonnosteluvaiheessa. Eli olen tehnyt manuaalisesti saman, kuin mitä tekoäly tekee muutamissa sekunneissa. Prosessi on tolkuttoman paljon pidempi käsin tehtynä, ja sisältää sisäistä painia, turhautumista, kuvauspäiviä ja loputtoman paljon internetin selaamista ja omien idoleiden kuvien kyttäämistä instassa. Jotakin palkitsevaa siinä kuitenkin on, kun luonnoksen on saanut valmiiksi. Vähemmän palkitsevalta usein tuntuu luonnoksen orjallinen toistaminen kankaalle, kun haluaa sen olevan Täysin Samanlainen. Missä taiteellinen vapaus ja luomisen vimma ja se rento maalauksellinen ote, jota ennen töissäni käytin? No, olen syväsukeltanut realismin ja fotorealismin maailmaan, ja haluan maalauksen näyttävän referenssikuvalta, jokaista ihohuokosta myöden. Ja sehän on sitten täysin omien korvien välissä. Katsoja hyväksyy kuvan riittävän esittäväksi ja mahdolliseksi vähemmälläkin pipertämisellä, mutta itse en kykene luovuttamaan, ennen kuin olen saavuttanut tavoitteeni 1:1. 

Usein kuitenkin tulee itseltä kysyttyä, että eikö laatimani digitaalinen luonnos ole riittävän hyvä ja valmis jo niin. Digitaalisena kuvana. Ehkä printtinä, ehkä jotenkin muuten presentoituna. Miksi se pitää kopioida maalauksena? En osaa tähän vielä vastata, maalaaminen on juttuni, eikä printti ole minulle tarpeeksi. Omat tarpeeni eivät siis täyty. Ehkä tätä piperryspuroa on nyt vaan seurattava, ja katsottava mihin se vie. Tätä motivoituneempi en ainakaan ole koskaan ennen ollut. Mutta opetustyössä tämä voisin olla jotain, josta voisin jotakin ammentaa. Tällä hetkellä yleisurheiluvalmennushommat vievät tehokkaasti vapaa-ajan, mutta ehkä kurssin saisi jonnekin sovitettua, vaihtoehtoisen todellisuuden teemalla? Ehkä tämä huutelisi uutta näyttelyprojektia? Saisiko Naantalin kirkon ikkunat pimennettyä, ja freskot heräämään tekoälyn avulla eloon, vaikka musiikkijuhlien konsertin osana? Silliperinnemuseo Dikseliin immersiivinen nykyistä ja mennyttä aikaa yhdistelevä teos, yhdessä Rymättylän teatterin kanssa? Ideoita alkaa virrata! Ehkä aika alkaa olla kypsä uudelle opetusryhmälle?

Olen kokeillut tekoälyä maalausteni luonnostelussa, ja yllätyin positiivisesti. Toki tekoälyllä lisätyt kädet ja yksityiskohdat eivät ole niin tarkkoja eikä tarkkuus vielä riitä minulle, mutta olo on kuin lapsella kaverisynttäreiden ongintapisteellä, kun verhon takaa nousee ämpäri ja ämpäristä yllätys. Mitähän kone tarjoaa? Olisinko tullut itse ajatelleeksi tällaista vaihtoehtoa? Otanko tämän osaksi työtä vai en? Sataprosenttisesti tekoälyllä tuotettua maalausta en ole tehnyt, joskin tämä kutkuttaa toteuttaa muiden rinnalle. Mutta käytännössä maalaukseni ovat olleet ihan samalla tavalla toteutettuja tähänkin asti.

Katsojan ominaisuudessa ymmärrän kyllä myös toisen puolen. Oman henkeni salpaa parhaiten äimistys siitä, miten taiteilija on tällaista pystynyt visioimaan ja kuvana toteuttamaan. Niin hienosti, yksityiskohtaisesti, taitavasti, upeasti, kauniisti, värikkäästi, massiivisesti, hauraasti, miten vaan. Se kokemuksen taso lämmittää, ja ymmärrys siitä miten vaikeaa on olla hyvä taiteilija. Kun näkee toisen tekevän asioita upeasti, työn äärelle hiljentyy kuin hartauteen, suuren kunnioituksen ja vaikutuksen vallassa, ja toisaalta hivenen kateellisena ja pienuutta kokien, kun omat työt nyt on tommosia räpellyksiä ja kauheeta hässäkkää eikä ollenkaan noin hienoja ja raikkaita, miksen minäkin osaa. Olisiko kokemukseni erilainen, jos selviäisi, että kuvaa ei olekaan visioinut kuvannut piirtänyt toteuttanut ihmisen käsi ja mieli, vaan tietokoneen nappula? Vai lopputulos merkitsee, niinhän itse juuri sanoin, mutta.. Ei se aivan niin ole, ja toisaalta kaikkeen ei pysty tekoälykään.

Ashley Oubré: To Widow
Ink, pastel, carbon on paper
32"x42"
Taiteilijan ensimmäinen piirros kahteen vuoteen. Lainattu instagramista taiteilijan tililtä @oubash

 Ashley Oubré on yksi suurista idoleistani. Aivan käsittämättömän taitava tekijä. Olen tavallaan saalistanut päänahkoja; kun aloitin realismin parissa, seurailin tiettyjä tekijöitä ja mietin, osaankohan koskaan yhtä hyvin. Vuosien treenaamisen jälkeen tiedän jo pystyväni teknisesti samaan tai joskus parempaankin kuin ihailemani maalarit, eikä se tunnu enää niin olennaiselta asialta kuin tekniikkaa harjoitellessa, mutta Oubré on yksi heistä, joita en tavoita koskaan, ja se on osa työn viehätystä. En kokisi samaa kunnioitusta ja ihailua, jos työt olisi toteuttanut tekoäly. Eikä kyse ole pelkästään taidosta, vaan näkemyksestä. Hän on yksi heistä, joilla ei ole, eikä voi edes odottaa valtavaa määrää taideteoksia. Hänkin hilloaa kaikessa rauhassa, ja ulos pukkaa vain tarkkaan harkittua priimaa, ja työt yksinkertaisuudessaan ovat niin rakenneltuja, että en minä niin osaisi ajatella. Itse lisään aina enemmän, enemmän, enemmän, ja siksi Oubrén töistä pidän, työt tarjoavat uuden näkökulman, mitä en itse kykene visioimaan, ja niiden katsominen on kokemus. 

Disclamer: En tällä toki sano, etteikö nopeasti ja tuotteliaasti maalaavat myös pukkaa ulos tarkkaan harkittua priimaa, uskon näin olevan kaikilla ammattitaiteilijoilla. Ihailen myös tätä kykyä ja rentoa maalausjälkeä ja luontaista ja helpon oloista työotetta. Itseeni vetoaa kuitenkin erityisellä tavalla tämä Oubrén pohdiskeleva ja valikoiva ote ja vähäinen ulosanti, ja itselleni se lisää töiden arvokkuutta. Tätä kohti hipsin itse, massan jäädessä taakse – ainakin tällä hetkellä. Ehkä sekin vielä tekee paluun.

Aloitetaan uusi

Maalaus nimittäin! Ihan kunnon maalaus pitkästä aikaa.




Olavi rytmittää ja aletaan tekee.
Valtavasti mielessä kaikkea mitä pitäis tehdä. Mielessä on myös nimi: How to erase a memory. Jotenkin ärsyttää se, useimmiten mieleen jää kangastelemaan teemat ja nimet englanniksi ja suomeksi ei käänny kuitenkaan "ihan samalla tavalla". Usein sitä nimeä keksitään just ennen näyttelyä mutta nyt on istunut tässä, väkertänyt, kelannut ja kaikki nämä kuolemanteemat ja piinat tuntuu kulminoituvan tähän. Mielikuvien pyyhkimiseen ja toisaalta siihen että pelkää niiden ja itsensä ja kaiken tutun katoavan. Kuinka pyyhkiä muistikuvat. Muistot. Kuinka muisto pyyhitään. Kuinka muistikuva pyyhitään. Kuinka muistijälki pyyhitään. En ole ihan varma miten sen suomeksi asettelisi.

No ei se mikään kiveen kirjoitettu ole, mutta herättää tällä hetkellä. Seurataan sitten sitä mutta kuten Olavi yllä rytmittää, niin tollai sykkeellä.

Taidekoulun tytöt galleriakierroksella

Täällä Turussa kun lähtee galleriakierrokselle, tarkoittaa se käytännössä WAMia, Ars Novaa ja Taidemuseota. Onhan täällä myös Auran Galleria, Å, Joella ja Titanik, mutta tällä haavaa niissä ei ollut tällä haavaa meille oikeastaan mitään ihailtavaa. Meille, tarkoittaen (vanhalta karaokenimeltämme) Taidekoulun tyttöjä eli Essiä (Peltonen) ja Annaa (Aho). Essin kanssa ollaan tuttuja jo yläasteelta, ja Annaan tutustuttiin Paimiossa kansanopiston kuvataidelinjalla, jotain 17 vuotta sitten. Samoja kouluja ollaan siis käyty ja taiteillaan edelleen ja näyttelöidään porukalla. Tehdään melkolailla samoja teemoja ja samoja ajatuksia mutta omista vinkkeleistämme.

Kaikille on nyt koittanut vapaus, eli Anna ja Essikin ovat saaneet lapset päivähoitoon ja taidetta tehdään enemmän ja vähemmän päätoimisesti. Vapautta pitää toki juhlistaa, ja mitenkäs muutenkaan kuin näyttelyissä ja lounaalla.

Wäinö Aaltosen museossa käytiin ensin. Valokuvakeskus Peri tarjoili Mari Hokkasen Set & Settingin. Kokonaisuus oli hyvin nykyvalokuvataiteellinen. Sisälsi muutamia helmiä, kuten tuossa perin sivulla olevan The sheperdesin ja Disposerin, jossa henkilö näkyy ahmineen itsensä kuoliaaksi ja oksentaneensa kaiken ulos pakkauksineen päivineen. Sheperdess sisälsi paljonkin symboliikkaa. Sädekehä ja paimenetar - nimi viittaa toki Jumalaan, tahi Jeesukseen, nyt on myönnettävä oma puute tuossa kristinuskon tuntemuksessa. Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu - kummasta siinä nyt sitten puhutaan. No, tässä oli paimenetar, pää kaavulla peitettynä ja hänen laumansa koostui mustasta lampaasta ja kuolleista rotista. No oli ihan pakko googlettaa. Tähän psalmiin oma ajatus ohjautui:

PSALMIT 23
1. Daavidin virsi. Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. 
2. Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään; virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa. 3. Hän virvoittaa minun sieluni. Hän ohjaa minut oikealle tielle nimensä tähden. 4. Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat. 5. Sinä valmistat minulle pöydän minun vihollisteni silmien eteen. Sinä voitelet minun pääni öljyllä; minun maljani on ylitsevuotavainen. 6. Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani; ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.

The Sheperdess, Mari Hokkanen. Kuva lainattu Perin sivuilta. 

Tämä oli mustien lampaiden ja rottien paimen. Katsellessa keskuudessamme heräsi ajatus siitä että tässä on teema, jota ei kannata aihetta tuntematta lähteä käsittelemään. Taustatyö on tarkeää. Tästä oli hyvin tulkittavissa toki nämä olennaiset, mutta lopputulema jäi kuitenkin kaivelemaan. Ei voi olla tekemättä mies/nais - rinnastusta, laupeana vihreiäisille niityille johdattava herra on miespuolinen ja tämä rottien ja mustien lampaiden on naispuolinen. Siitäkö tässä ollaan asettamassa kysymystä? Siitä näkemyksestä että oikea kristittyjen herra voi olla vain miespuolinen ja nainen ei mitään, ja sitä kärkkäästi kommentoitu? Vai ylipäätään naisen asemaa, johtajuutta, arvoa?
Varmaan olen hakoteillä mutta kertonee siitä että aihe on hankala lähestyä. Tämä naisjumala joka tapauksessa vaikuttaa päästäneen nuo rotat päiviltä ja on asetettu tuolille kuin irvaillakseen naiseudelle. Hauska yksityiskohta on tuo kulta naisen takana ja mustat kivet edessä. Niin paljon symboliikkaa sisältää tämä, että vaatii melko tovin päästä kuvaan sisälle. Siinä ehkä piileekin työn hienous.

Saara Ekström Wamissa, ja itselleni kolahtanut teos ekassa salissa.

Wamin puolella on esillä Saara Ekströmin "Alkemia".
Ajatukset tästä näyttelystä jakautuivat aika lailla sektorilla "onneksi ei tarvinnut maksaa tästä" jonkinlaiseen oivallukseen. Itse lukeudun tuohon oivallussektoriin. Heti ensimmäisenä katsojan haastaa teos joka on aika nokkelasti koostettu. Alun valokuvateokset, valmiit ja kokonaiset, muuttuvat hiljalleen. Ensin seinään liimattuna tulosteina, sitten osin revenneinä, lopulta päällekkäisinä, häivähdyksin toistuvina välähdyksinä. Näin add-jälkilöylyissä itselle työ iski lujaa. Juuri tuolta oman pään sisällä näyttää, ja noin asiat kokee. Ja toisaalta juuri noin pelkää muistin, ajan ja ikääntymisen menevän. Että unohtaa. Näkee enää repaleisia häivähdyksiä ja lopulta ei sitäkään. Kaikesta tulee ajatusten vesakkoinen kaatopaikka.

Seuraavan salin täytetyt pöllöt olivat toivat myös vahvan tunnelman. Kuolleet katselemassa ylhäältä alaspäin. Tässä kun itse on miettimässä tuota kuolemaa lintuhahmossa, järisytti lujaa tormätä samaan teemaan, ei ehkä lintuihin kuoleman tuojina vaan lintuja konkreettisina kuolemina, menneinä eläminä. Kuolemakin kuolee, kaikki katoaa.

Yksi sali ylempänä oli ehkä näyttelyn haasteellisin osuus. Orgaanisia ja epäorgaanisia samannäköisiä ja oloisia asioita. Valokuvateoksia kuin ne olisivat jostain oikeasta paikasta, pimeästä metsästä taskulampulla havaituista asioista, tai ehkä vahingonlaukauksista. Yhdessä kuvassa pilkistävät hiukset vie taas ajatukset katoavaisuuteen. Avautuvaa ja sulkeutuvaa, sisuksiinsa asioita piilottelevaa kasvia kuvaava videoteos näytti alkuun hyvin IC98:ta. Ajattelimme siinä, että tällaisen haluaisi kotiin. Makkarin seinälle iltaisin pyörimään. Mitähän taiteilija tuumaisi kokonaisuutensa osan muuttamiseseta hankittavaksi hyödykkeeksi ja miten vain esitettäväksi pläjäykseksi kenen tahansa seinälle? Myykö joku kuluttajalle videoteoksiaan siten? Miksikäs ei?

Tämän jälkeen seurasi toinen videoteos, räätälistä ompelemassa pukua. Tätä oli jotenkin hypnoottista seurata. Screenin edessä oli kuulemma jokin vesiallas, jota en huomannut katsoessa yhtään. Sen kuulemma siinä bongasi vasta kun luki teoksen nimen seinältä, että siihen sisältyi myös allas josta kuva tietyssä kulmassa hieman heijastui. Se ehkä ajatuksen tasolla toikin videoon hieman lisää sisältöä, joka kokonaisuutta tarkastellen viittilö johonkin muistikuvajaiseen ja katoavaisuuteen sekin.

Haastavin osuus seurasi tämän jälkeen. Pieni sali täynnä perus valokuvavedoksia lasin takana, joissa erilaisia asetelmia. Tässä kohtaa putosin täysin. Esitteessä sanotaan: "Näyttelyn useat teokset tarkastelevat muodonmuutosten merkitystä kyseenalaistaen arvoasetelmiamme ja tapojamme jäsentää, luokittaa ja arvottaa niin materiaa, kuvia kuin taideteoksiakin." No tässä yllättäen toteutui tuo jälkimmäisin. Siinä oli tosiaan kuvia ja taideteoksia, joka muuhun kokonaisuuteen verrattuna, jäi ilman linkkiä muuhun. Teosten sisällöstä olisi sitten voinut poimia jotain, kukkavaasista pöydällä, tai oliko ajatus sitten sen yhteyden etsimisen herättely katsojassa, kysymys ilman vastausta jotta saataisiin vähän ajattelemaan. En tiedä. Hämmennys.

Hämmennys kasvoi edelleen kun siirryttiin eteenpäin. Seurasi installaatio sanomalehtipinoista ja seinään liimattuja printtejä jonkun dokumentaarisista kuvista. Pari sikiötä pussissa. Taisi kaikilla tässä kohtaa herätä yhtenäinen WTF - ajatus. Ekströmin näyttely on saanut paljon rahoitusta eri tahoilta. Videoita on kuvannut, leikannut, tehnyt iso määrä ihmisiä, taiteilijan nimen esiintyen tämän rotlan perässä silti tekijän roolissa. Nieleskelimme tätä asiaa siinä näyttelyn edetessä, mutta tässä kohtaa tuli tuska: On ihan päivänselvää että nämä kuvat installaatiohuoneen seinällä eivät ole hänen ottamiaan. Videot eivät ole hänen tekemiään. Mikä näistä on hänen tekemäänsä? Ja onko se oikeasti enää ollenkaan olennaista taiteessa? Ensimmäiset salit menivät niin hienosti yhteen, ja sitten tuli asetelma - ja installaatiokohdassa hajaannus. Varsinkin installaatio tuntui eriävän kokonaisuudesta niin totaalisesti. Se tuntuu olevan asia josta taiteilija on vaikuttunut, ja hän on halunnut tehdä oman dokumentoinninsa ja muistijälkensä asiasta taiteen keinoin, eli kahden kotiinsa linnoittautuneen ja sinne kuolleen hamstraajan elämästä.
No joo. On tässä edelleen kuolema, katoavaisuus, esineet ja asiat. Mukaan sai teoksesta yhden sanomalehden, joka oli mielenkiintoinen teoksen toteutusmuoto.
Lopussa ei seissyt kiitos vaan suuri videoteos. Kaloja. Rappeutuva akvaario. Orgaanisia asioita. Katoavaisuus ja ikuisuus. Istuttiin siinä hyvä tovi kelaamassa sitä, että missä määrin taiteilijan täytyy olla itse tekemässä teostaan. Ei assistenttien käyttäminen vierasta taiteessa ole ollut koskaan, ja toisaalta toisiko videolle yhtään lisäarvoa se, että taiteilija olisi kuvannut sen itse eikä teetänyt työtä jollain kellä on vehkeet ja taito käyttää niitä. No, eipä varmaan. Iitseen on silti niin vakiintunut se taiteilijan "minä itte" ja "taito", itse tekeminen, oma fyysinen kädenjälki. Onko sitä sitten enää, kun on saatu suuret rahoitukset ja teetetty oma ideansa osin muilla valmiiksi?

Siirryttiin Wamista arsnovaan. Tarjolla oli nukkekoteja, Juhana Moisander ja värikerros. Äkkiseltään tuo pelkkä värikerroksen takia sisälle maksaminen tuntui huonolta idealta, kun nukkekodit ei ketään mistä napannut. Lost boys olisi ollut ehkä ihan hyvä nähdä, ottaen huomioon että 2/3 meistä opettaa myös valokuvaa. Nukkekodit häätivät meidät Arsnovan lounaan jälkeen suoraan Turun Taidemuseoon.

Alakerran Miikka Vaskolasta lähdettiin liikkeelle. Täytyy sanoa että suuri osa ajasta kului maalauspohjien tarkasteluun. Onko Cotton Duckia? Millä helvetillä nuo suuret pohjat pysyy suorina? Onko siellä kakkosnelosta ja jykevät kulmaraudat takana? Kankaat näyttävät olevan suorastaan uitettu maalissa, ja heti herää kysymys - ONKO VÄRI MENNYT LÄPI!??! Tästähän on paljon ollut puhetta. Eihän siltä voi välttyä jos lotraa väreillä, varsinkin jos on pohjustamaton kangas. Koulussa asiasta tuli sanomista, ja yhdessä galleriassakin; ei voi myydä näitä maalauksia joissa maali on mennyt läpi. Olisi tehnyt mieli kurkata työn taakse. Onkohan sitä itse liian kiltti ja sääntöjä seuraava tapaus?
Itse työt olivat komeita. Arvuuteltiin iso tovi onko utuiset jäljet tehty dremelillä. Näyttää maskiaineeltakin joka olisi revitty pois. Paljon herkullista teknistä tarkasteltavaa. Kaikenkaikkiaan virkistävä kokonaisuus. Raati hyväksyy.

Yläkerran Reinikaisen installaationäyttelystä tuli kyllä marssittua läpi. Sinänsä komea teksti ei uponnut töiden äärellä ollenkaan. Sen sijaan marssimme perällä olevaan pimiöön ja OIJOI mikä teos siellä odotti! Videotaide ei ole välttämättä keskuudessamme koskaan herättänyt hirveitä intohimoja, vaikka Porin Taidekoulussa meillä kaikilla oli video ihan toisena pääaineena (tosin taisi olla siksi että videopajalla oli hauska ja rento notkua. Oli se kyllä mukavaa puuhaakin), tosin itse videotaiteeseen emme siellä perehtyneetkään. Teimme pientä taiteilijadokkaria (Jarkko Peltonen, Kaisa Villikka ja Irene Nyholm) ja animaatiota ("onk knakei myyrä") sekä legendaarisen taidepläjäyksen metsänpeikosta vai keijusta vai mikä se oli, joka kyynelehti Rymiksen metsissä ja tanssi ystäviensä kera loitsien roihuavan tulen ympärillä, taikoen metsää uhkaavat koneet hittohon (tai jotain) :D

(Huono ja pieni) kuva videoteoksesta. Tässä ollaan sytyttelemässä kaiken nielaisevia liekkejä. Ihan ite. Mutta suljetaan silti silmät siltä, mitä tapahtuu. Tai muut sulkee, hiljaa hyväksyen, vaieten kuoliaaksi ongelmat ja itsensäkin.

Noo mutta takaisin studioon; teos oli aivan mielettömän hyvä ja vaikuttava. Laitan tähän ihan suoran lainauksen koko museon sivujen tekstistä:

Reynold Reynoldsin ja Patrick Jolleyn filmi Burn (2002, 10 min.) kuvaa suhdettamme maailmaan ja valmiuksiamme kohdata todellisuus ja pelkomme. Teos koostuu kolmesta kohtauksesta, joiden tapahtumapaikkana on palava talo. Liekit nuolevat seiniä ja irtaimistoa niin keittiössä, olohuoneessa kuin makuuhuoneessakin oudon hiljaisuuden vallitessa. Ne tavoittelevat myös tilanteessa absurdeina näyttäytyviin arkisiin askareihinsa uppoutuneita talon asukkaita, joista kukaan ei tunnu erityisesti välittävän heitä uhkaavasta vaarasta. Ehkä tietämättömyys, torjunta tai lamaannus estää heitä vastustamasta kohtaloa, jolta heidät voi pelastaa pian enää ihme.

Tuskallisen hitaasti mutta vääjäämättömästi etenevä skenaario tarjoaa tulkinnanmahdollisuuksia neljän seinän sisäisistä ongelmista aina maailmanlopun tunnelmiin. Burn saa katsojan kysymään itseltään, missä todellisuudessa elämme ja onko meistä tullut tämän todellisuuden vankeja. Vaikenemmeko ongelmamme ja itsemme kuoliaiksi kieltämällä tosiasioiden tilan?

Reynold Reynolds (s. 1966, Alaska) on amerikkalainen elokuvantekijä. Hän teki läheistä yhteistyötä vuodesta 1995 lähtien valokuvaaja Patrick Jolleyn (1964–2012) kanssa niin elokuvan, videon, valokuvan, veistotaiteen kuin installaationkin parissa. Burn valmistui päätösosaksi heidän ilman, veden ja tulen ympärille väljästi rakentuvaan trilogiaan. Niin Reynoldsin henkilökohtaista kuin yhteistyössäkin syntynyttä tuotantoa yhdistää sama trauman, paranoian ja tukahduttamisen tematiikka sekä kiinnostus median esittämiin katastrofien representaatioihin. Hänen teoksiinsa sisältyy Burnin tavoin myös surrealismia, makaaberia huumoria ja melankolista runollisuutta.

Tuon trilogian haluaisi kyllä nähdä kaikkineen.

Sitten vähän kiukuttelua loppuun.
Taidemuseolla on tämä näyttely "Sadan vuoden kuvia" joka on esillä myös kutakuinkin sata vuotta. Näyttelyaika on 21.11.2014 - 6.11.2016! Kaksi vuotta! Museolla on varmasti vaikka mitä hienoa kokoelmissaan jolla voisi päräyttää salit katsojia täyteen tai vaikka antaa seinät uusien lupauksien isoille näyttelyille hieman useammin, tai hitto vie - mitä tahansa - muuta kuin ne muutamakymmentä lättyä jotka ovat homehtuneet siellä seinillä jo ikuisuuden. Nyt oikeasti. Joku roti siihen touhuun.

No mutta, saatiin siinä pohdittua vähän suunnitelmia seuraavaa maailmanvalloitustamme ajatellen. Näyttelykierrokset varmaan uusitaan kun näyttelyt taas vaihtuvat. Koitetaan vähän rofessionaalistua silläkin saralla.


Noniin muoks muoks: kuvat hyppii vääriin paikkoihin ja tekstiä piti vähän vielä täsmentää. Näin se menee kun päivittää osin sovelluksella ja osin selaimesta :)