Huijasin

On tässä nimittäin vähän muutakin tullut tehtyä kuin kuunneltua Vesalaa. Siitäpä syystä ei ole tullut bloggailtua. Koko alkuvuosi on mennyt hommia painaessa sellaisella intensiteetillä että ei yksinkertaisesti ole ennättänyt ajattelemaan. Valokuvakeikkaa on riittänyt sekä valokuvakaikkea - kuvatessa, opettaessa ja näytön edessä istuessa on mennyt nyt 4 kuukautta. Tuntuu istumalihaksissa.

Eilen saatiin pakettiin vuosi sitten aloitettu produktio "Meri - saaristolaisen piha ja puutarha", joka oli osa Suomi100v - juhlavuoden ohjelmistoa. Aloin vuosi sitten ideoimaan ohjaamalleni valokuvausryhmälle proggista, jossa voitaiisin yhdistellä valokuvaa livemusiikkiin. Työpaikkani Naantalin Opisto on ollut siitä mahtava, että oikeastaan minkälaiselle projektille tahansa on tarjottu toteutusmahdollisuudet. Rehtori Erja Launialan kanssa lähdettiin miettimään opiston bändejä mukaan konserttiin, ja saatiin remmiin mukaan vielä Raision Työväenopistolta Raision laulajat, ja siinä sitä oltiinkin sellaisen projektin äärellä jossa yhdistyi Swing - musiikki (Sunny Side Swing Band), kansanmusiikki (kansanmusiikkiryhmä Naamuskat) sekä kuorolaulanta (Raision Laulajat). Tässä vaiheessa mieleen tuli että olemme saattaneet tulla luoneeksi hirviön, miten nämä saadaan fuusioitua yhteen? Lopputulema: aivan mahtavasti! Ryhmät soivat yhteen niin hienolla tavalla että kylmät väreet juoksee vieläkin. Fotarit - ryhmä veti taas homman päätyyn ihan sata lasissa kuten tavallisesti, ja kuvaesitystä olenkin koostanut runsaasta kuvamäärästä koko alkuvuoden. Ja innostuin itsekin soittelemaan, ylläolevan videopätkän taustamusat nimittäin. Kännykällä ihan äänitin :D

Kuva sarjasta Myrskyluodon Maija. Janne hukkuu. Kuva on tunneilla tehty miniatyyri / yhdistelmäkuva. Lumimyrsky tehtiin jauhoa puhaltamalla ja avantoon hukkuva Janne kuvattiin myös tunnilla.  Kuva: Pasi Leimu

Huikea määrä muusikkoja mahtui juuri ja juuri lavalle, ja kuoro tuli vielä puolikkaalla miehityksellä. Fotarit kuvasivat myös videopätkät biisien väliin. Bändit soittivat/lauloivat vuorotellen omia vetojaan sekä yhteisvetoina Yksinäinen saarnipuu ja La Mer. Kuva: Pasi Leimu

Meikä ja Fotarikonkari Sami Malkamo. Kuva: Pasi Leimu

Minä ja rehtori Launiala säätämässä tekniikkaa. Minun roolini oli valvoa tarkkaamossa että biisit ja vidot synkkaa, ja tauottaa kuvaa tarvittaessa. Kaikki muu meinkin putkeen, paitsi että läppärin virtapiuha jäi kytkemättä ja kone ilmoitti kesken konsertin että AKKU ON LOPPUMASSA. Isolla oranssilla ilmoituksella. Videon päälle. Onneksi oli piuha lähellä.. 

Konsertti oli erittäin hieno kokemus ja oli ilo työskennellä upeiden muusikoiden kanssa. Konsertti tullaan todennäköisesti vetämään vielä uudestaan. Sen tämä kylläkin teki että en ole ehtinyt maalata ollenkaan, ja Auran Gallerian näyttely lähestyy. Nyt on takki melkoisen tyhjä, pitää vähän keräillä itseään että pääsee jonkinnäköiseen työvireeseen, joka sävyttää tällä hetkellä epämiellyttävästi tämä kielteisten apurahapäätösten suma. Mutta täytyy sanoa että tällaiset projektit on se syy miksi teen opetustyötä ja mitä siitä parhaimmillaan saan - palkkaa tietty vähän mutta näiden projektien vetäminen on sitä suurinta palkintoa, kun näkee jonkun toteutuvan ja kun saa tuoda kulttuuria omaan ympäristöönsä ja tarjota mahdollisuuksia tehdä ja osallistua. Elämyksiä. Toivottavasti jokin apurahataho näkisi että työni ja panostukseni oman alueeni kulttuurin kentälle ehkä ansaitsisi jossain vaiheessa jonkun positiivisenkin päätöksen. No, kattellaan ja odotellaan.

No muutakin on tullut puuhailtua, olen mukana Naantalin Kulttuuritaloyhdistyksen järjestämässä näyttely/taidekahvi/mentorointiprojektissa, jossa Naantalilaisia ammattitaiteilijoita on mentoroimassa paikallisia harrastajia, joilla on mahdollisuus näyttelyhakuun avoimeen näyttelyyn Naantalin Taidehuoneella syksyllä. Toukokuussa alkavat mentoroinnit ja aletaan katselemaan mitä ajatuksia kuvaajilla on - olen onnekkaasti saanut haalittua itselleni mentorointiryhmän valokuvaajista. Vaikka maalari olenkin niin täytyy sanoa että tämän taidemuodon kanssa toimiminen on pitänyt itsellä kyllä ajatukset virtaamassa ja tekee hyvää irtautua välillä omasta maalauskuplastaan. Valokuva tuo hirveästi mahdollisuuksia ja sen ilmaisua voi venyttää lähes loputtomasti. Lisäkseni muita mentoreita ovat Tapani Kiippa ja Camilla Björkman, ja teosvalintaa ja projektin suunnittelua on mukana tekemässä myös Raimo Äijälä, kuvanveistäjä, joka aikoinaan oli perustamassa Turun Piirustuskouluun veiston osastoa. Hän on myös tehnyt Rymättylän Nuotanvetäjän patsaan, jossa mallina on ollut hiljattain kuollut isoisäni Eino Liitola, vanha nuottamies.

Eikä siinä vielä kaikki.. kaiken kukkuraksi tulin valituksi Naantalin Kulttuuritaloyhdistyksen Vuoden taiteilijaksi, eli pääsen tekemään tänä vuonna pyhän Birgitan maalauksen. Vuosittain valitaan vuoden taiteilija, joka aina tekee oman teoksensa aiheesta, joka huutokaupataan Birgitan Yössä. Tuotto menee valitsemaani hyväntekeväisyyskohteeseen. Nyt pitäisikin miettiä hyvää kohdetta Naantalista.
Tämän lisäksi minut kutsuttiin Raision Kameroiden Martti Tuomisen muistokilpailun veturiksi, antamaan aiheen seuraavalle kilpailulle ja tuomaroimaan sitä. Tulee mielenkiintoista siitäkin.

Nämä, Auran näyttely ja kuvakeikat päälle - nyt ehkä konsertin jälkeen on se takkityhjänä - olo kun on sitä intensiivisesti vääntänyt, mutta tekemistä riittää, ihan niin paljon että ei onneksi ole aikaa miettiä noita Vesalajuttuja kuin hetkittäin. Ja kokoajan lyhenevin hetkin. Kevättä ja kesää kohden ja kaasu pohjassa, kuten tavallisesti! Ajatuksia on taas mieli tulvillaan, että miten hienoa olisikaan tehdä tämä juttu uusiksi vaikkapa Naantalin Musiikkijuhlien yhteydessä..? Ja vieläpä tehdä oppilaiden kera toinen projekti jossa päästäisiin projisoimaan kuvia värejä ja tunnelmia vaikka johonkin musajuhlien kirkossa olevaan konserttiin? Teatterilaisten kanssa musiikkiteatterivalokuvamatineoita? Naantalin Musiikkijuhlat ja alueen teatterit jos luette tätä, niin laittakaa viestiä tulemaan! :-D

Lopuksi keväthurmaa: Ihanin SMG <3

Eipä tässä viimeaikoina muuta

Yön tunteina

Apurahahaha

Uusin : Regina, akryyli, spray ja hiili kankaalle 

No nyt on sitten apurahasesonki. Tuossa pari viestiä aikaisemmin harmittelin kun niitä apurahoja aina hakee ja toivoo, eikä koskaan saa. Tässä uutta prosyyriä taas kirjoitellessa mieleen hiipi ajatus, että entäs jos hakemukseni on täysin paska, eikä niinkään taide, kuten on ollut taipuvainen ajattelemaan kun tulee se hylkäävä päätös. Mutta miten tämän sitten selvittäisi?

Kysyin kaverilta. Laura Lilja on saanut hyvin apurahoja, eikä nyt ihan pelkästään hyvillä hakemuksilla, vaan myös laadukkailla teoksilla ja projekteilla. Mutta osaa taatusti apurahahakemuksen kirjoittamisen taidon. No minä kysyn, apuja, vinkkejä, ja vertaan sitten omiin hakemuksiini. Laura auttaa. Ja siinä se sitten valkeni: hakemukseni todella ovat aivan paskoja. En yhtään ihmettele, että apurahoja ei ole tullut :D Olen tehnyt kaiken niin, niin väärin, ja kuvitellut tekeväni niin hienoja hakemuksia, että!

Muokkasin koko pohjan uusiksi ja täytin hakemukset toisin. Se nyt ei tietenkään takaa mitään, mutta nyt on ihan eri meininki tehdä näitä. Nyt saa paremmalla ajatuksella tehtyä muutkin loppuun.

Lisää täytettä näihin hakemuksiin ja päiviin muutenkin on tiedossa työryhmältämme Liitola - Aho - Peltonen. Olemme suunnittelemassa kolmeakin rojektia: Omaa kolmen hengen näyttelyteemaa johonkin museoon, yhteisnäyttelyä yhteisteoksista galleriaan sekä yhtä vähän isompaa - nimittäin yhteisnäyttelyä Virolaisten kollegojen kanssa vähän jännemmällä hankkeella, jonka työnimi on "FINEST". Silmissämme siintää tapahtumavuosi 2019, jolloin toteuttaisimme näyttelyt Suomessa (Turussa) sekä Virossa (Tallinna-Tarto?) tietenkin poikkitaiteellisine afterpartyineen klubeilla. Tarkoituksena ei ole toteuttaa vain kuivaa yhteisnäyttelyä mitä juuri kukaan ei käy katsomassa, vaan saada hankkeelle kunnon rahoitus, hanketyöntekijä (kuraattori?) joka huolehtii sisältöpuolesta ja kommunikoi taiteilijoiden välillä. Teemana jokatapauksessa nuoret (tai siis "nuoret" köh, alle nelikymppiset) taiteilijat, ja ihmisteema. Kummassakin näyttelytapahtumassa houkuttelisimme paikalliset galleristit, taidekoulut, kulttuurivaikuttajat, museot sekä kuraattorit luentoon  ja portfoliotapaamiseen taiteilijoiden kanssa. Tapahtuma on myös hyvä harjoittelutilaisuus taideopiskelijoille ja afterparty stage muille taiteenaloille - kulttuurituotannosta (afterpartyn tuotanto) esiintyjiin (sirkus/tanssi/konsis/mediat ja videot.. mitä näitä nyt on!) eli kumpikin taho pistäisi parastaan.

Lähtökohtanahan tässä on se, että suivaantuneena siitä kun tullaan aika karsituksi ulos isoista näyttelyistä ja kaikki muutenkin tapahtuu aina Helsingissä, niin järjestetään oma tänne Turkuun ja luodaan itse omat kontaktimme kuraattoreihin ja verkostoidutaan! Se niin vaikeaa voi olla. Paitti se apuraha-hakemuksen kirjoittaminen näin isoon proggikseen kun se on mennyt päin peetä jo omissakin hakemuksissa. No, oppia ikä kaikki.

Laitetaas tässä ihan avoin haku sitten päälle jos joku kiinnostunut sattuu lukaisemaan: FINEST tarvitsee työmyyriä jotka eivät välttämättä (ainakaan tässä vaiheessa projektia) kaipaa vielä dollareita taskuun.  Hanke on rahoituksenkartoitusvaiheessa, eli tarkastelemme kulupuolta tapahtuman suunnitteluun ja visuaaliseen ilmeeseen ja markkinointiin, sekä kartoitamme kiinnostuneita taiteilijoita ja huhuilemme kuraattoreiden, kriitikoiden ja muiden kiinnostuneiden tahojen perään! FINEST19 - näyttelyt ja klubit, täältä tullaan! Nuorella otteella, vähän säpinää Turun kulttuurielämään.

Ettei ihan hankkeiluksi menisi niin täytyy maalata ja. Tässä work in progress.

Tässä yksi valmis, nyt jo kiilapuissa. Vähän pimiä kuva mutmut. 

Uudenvuodenlupaus

Harvemmin tulee tehtyä uudenvuodenlupauksia. Tässä tulee nyt kuitenkin yksi.

Järjestä päiväsi uudelleen.

Jokin ei ole toiminut. Vaikka työtilani Turussa on oikein hyvä moneen käyttöön, se on huono siitä, että siellä ei voi kovasti sotkea. Työskentelyni on melkolailla aina tukeutunut sotkemiseen, joten tämä on näkynyt töissä (ja niiden puutteessa). Olen siivoillut autotallia alkaakseni maalaamaan täällä. Toivottavasti tämä parantaa työmotivaatiota.

Kotona työskentelyssä on toivottavasti myös toinen etu: kiireettömyys. Työskentelyaikaa on enemmän. Toivottavasti pääsee myös eroon siitä piinaavasta tunteesta että pitäs nyt saada hommat alkuun äkkiä äkkiä kiire kiire. Alan korvata tuota tunnetta rauhalla.

Ala syömään aamiaista.
Aloita päivä rauhoittumalla ja keskittymällä.

Harvemmin ehdin syödä aamupalaa. Tästä lähtien istun rauhassa alas syömään. Lapset päiväkotiin, aamiainen, rauhoittuminen. Se voi olla vaikka neule, kuten nyt tänään koska eilen riivittiin irti viisurit eikä viitsi humppailla, mutta vaihtoehtoisesti vaikka pilates, jooga tai pieni kävely koirien kanssa. Tai  vaikka viulunsoittoa. Ajatusten virittelyä jos tarve on. Soittelin muuten piiitkästä aikaa, oli kivaa, pitäs useammin. Eiku aion useammin.

Sen jälkeen voi alkaa hommiin. Tarkoituksena siis laskeutua rauhaan ja keskittyneeseen tilaan eikä juosta ja hosua. Ommm. Peace.

Vuosi vaihtui muutoin rauhallisesti Rymättylässä veljenpojan synttäreillä ja tuoretta vaavia ihaillessa. Bonuksena vielä kuvatodiste hassunhauskoista pikkujouluistamme. Näil eväil nyssit uutte vuatte.

Aamunavaus

Jos saisi apurahan. No sitä aina haetaan muttei ikinä saada. Apuraha on suuri tuntematon, joka sisältää erinäisiä oletuksia siitä minkälaista elämä apurahan kyllästämänä olisi. 

Työskentelyapurahalla ei tarvitsisi stressata rahasta. Olis ku ellun kana. Voisi rakentaa päivänsä just niin miten haluaa. Heräilet rauhassa. Voisi aamupäivällä käydä lenkillä. Työstää maalausta. Kaffea väliin. Vaikka joogata vähä. Aikaa on. Palaa takaisin työnsä pariin taas kun siltä tuntuu. Työtä ei tarvitsisi katsoa pankkitili prismana. Maalaus saa muotoutua millaiseksi haluaa, ja siihen voi laittaa rumaa ruskeaa vaikka se ei sopisikaan kenenkään olohuoneeseen. Olisi rauha ja maaginen yhteys universumin kanssa. 

Paitsi jos on lapsia. Et heräile rauhassa todellakaan. Joudut rytmittämään sen päiväsi päiväkodin aikataulujen kanssa. Et uskalla lähteä aamulla lenkille, kun pelkäät että joku näkee: siellä se Liitola lorvii ja rentoutuu  ja lapset joutuu istumaan meluisassa päiväkodissa. Joogata ei voi, kun ei ehdi, koska enää muutama tunti niin pitää hakea lapset. Jos työskentelee kotona niin kahvitaukojen lisäksi työskentelyä rytmittää pyykkien viikkaaminen kun ne nyt tossa läjässä on edelleen, jos työhuoneella niin ei paljon taukoja pidetä kun työmatkat vie arvokasta maalaamisaikaa. Kiire kiire stressi stressi, kokoajan maalataan kelloa vastaan. Ja mitä maalataan? Ei mitään hyvää, kun perusvire on kireä. Lopputulos olisi taatusti parempi jos maalaisi laadukkaasti 2 tuntia sen joogansa jälkeen, kuin 6 tuntia puolipaniikissa kelloa vilkuillen. Muttakun omatunto. Se hakkaa takaraivoa ja pakottaa tekemään vaikkei siltä tuntuisi. Että voi sanoa tehneensä jotain.

Istuimme pikkujouluiltaa kollegojen Peltonen ja Aho kanssa. Essillähän pyyhkii hyvin: Taidekeskus Salmelan nuorten mittelössä sijoittuminen ja tulevat haasteet pitävät erittäin työllistyneenä. Tätähän sitä on aina toivonut, vähänniinku luonnollinen apuraha, kun töitä riittää. Lopputulemana on kuitenkin ääretön suorituspaine ja stressi. Voiko sittenkään tehdä mitä haluaa vai sitä mitä halutaan?

Sivuamme myös tätä, kuinka on aina toivonut yllä kuvailemaani rauhaa ja konsensusta työskentelyssä, ja typerää on se, että kyllähän se on tavoitettavissa kokoajan. Lapset on kaikilla päiväkodissa ja päivät on pyhitetty taiteelle. Tai suunnilleen ainakin, itse joudun kyllä tekemään sivutöitä jotka ovatkin nyt pitäneet sitten koko syksyn irti pensselinvarresta. Mutta että mahdollisuus olisi rakentaa päivänsä taiteelle, kuten vanhat mestarit teki. Ei ne tehneet asioista tällaisia ongelmia. Senkun itsekkäästi tekivät mitä halusivat. Sitä pitäisi kasvattaa itsekin, pientä hedonismia, ja oikeasti vähät välittää jos joku kyttää lenkillä. Siinähän sitten kyttää. Monet kadehtivat kun pystyy ottamaan välillä pitkää aamua ja mennä galleriakierroksille kun huvittaa. Mutta saman pystyisi tekemään kuka tahansa. Senkun on pois töistä. Niin mekin ollaan. Tai töissä, mutta siellä ajatuksen tasolla, joka on kuitenkin äärimmäisen tärkeää. Aika paljon tulee vedettyä itseltään tuota mattoa jalkojen alta. Käy näyttelijätkin lenkillä ja salilla ja se on kehonhuoltoa. Taiteilija tarvitsee sitä myös, sekä päänhuoltoa. 

Periaatteessa siis apurahakauden tuomaa autuutta voisi rakentaa jo nyt, miinuksena rahapuoli ja päiväkodin aikataulut. Pitäis lakata välittämästä muiden mielipiteistä. Sama pätee taiteeseen. Pitäisi vaan oikeasti tehdä mitä haluaa eikä mitä odotetaan, tai mitä luulee että odotetaan. Jos tulet kutsutuksi superlupaukseksi, saattaa tulla pikkunen paniikki että nyt täytyy suoriutua. Jos vaikka saisit sen apurahan niin siitä tulisi "näytön paikka". Jos et saa apurahoja etkä menestystä, sitten vasta stressi onkin. Onko milloinkaan hyvä? Ja fakta on, että jos maalaukset muutenkin liikkuu vähän, ei paljoa kannattaisi miettiä sitä rumaa ruskeaa. Ei ole mitään pakkoa ylläpitää mitään kenenkään minuksi tituleeraamaa linjaa. Pitäisi olla välittämättä muiden mielipiteistä. Pitäisi ja pitäisi. 

2016, ei tule ikävä

Täs kohtalokkaasti tämmösen vaahteranlehden kanssa

Ei oo paljoa maalailtu. Valokuvia on tehty päivästä toiseen. Muotokuvaa ja hääkuvaa ja vaikka mitä merkkipäiväkuvaa. Haluan kaikki pakettiin nyt ennen vuodenvaihdetta että sitten voi keskittyä vain taiteiluun. Jokseenkin turhauttavaa kun pääsi hyvään vauhtiin ja matskua tuntui tulevan todella luontevasti, ja sitten täys stoppi. Ei ole ehtinyt maalata yhtään. Noo kohta kohta. 

Perheneuvolastakin on selvitty ehjin nahoin, ei tosin ilman taistelua. Lopullisessa lausunnossa kävi ilmi että lapsi on skorettanut pikkasen alle ikätasonsa monessakin ADD:n viittaavassa asiassa, mutta ei merkittävästi. Asiaa jäädään seuraamaan. Asiavirhettä ja muuta käsittämätöntä paprussa olikin sitten sen verran, että hermoromahduksen saattelemana vein lippulappusen takaisin ja vaadin oikaisua yhteen jos toiseenkin kohtaan. Tutkimusten tulkinta on mielestäni kyllä hyvin subjektiivista. Ihmeellistä, että jos lapselle muuten luontainen käytös ei näy testeissä ollenkaan, niin ei nähdä yhteyttä testitilanteessa feilaamisen ja näiden alle ikätason menneiden testien välillä. No, minä en ole tässä ammattilainen, joten näillä mennään. Toimintaterapiasta ei ollut suositusta josta myös vedin huippuheparit. Ei kuulemma tarvinnut erikseen mainita. Lähetekin pitää hoitaa itse lastenneuvolan kautta, jonne painostivat minut soittamaan. No soitin. Ei ollut lausuntoa vielä. Ei voida tehdä mitään. Tätä yritin sanoa mutku ei. Ei olis myöskään tullut lähetettä toimintaterapiaan ellen olisi jälkikäteen vaatinut siitä mainitaa paperiin joten viittä vailla oli, ettei kussut koko hommeli ja täysin turhaan oltas käyty kasvatus&perheneuvolat ja tutkimuset. Kyllä näissä täytyy olla hyvin tarkkana ja vaatia. Nyt sitten lähete saatiin ja päästään lopultakin käsiksi itse ongelmiin, eli aistiyliherkkyyksiin. Kyllä oli taistelun takana. ADD - piirteitä on, mutta näin pienellä niitä ei vielä voi varmaksi sanoa. Vahvasti tuli esille se, että lapsi on perfektionisti eikä halua epäonnistua. Ajattelin ensin että mistä ihmeestä tämä on tullut, kun itse olen todella suurpiirteinen ja hukkaan kaiken. Mutta ei se toisaalta kyllä pidä paikkaansa. Pyrin täydellisyyteen niissä asioissa joihin pystyn ja muissa mennään sieltä missä aita on matalin, tai sitä ei ole ollenkaan. Maalauksissa mikään ei riitä. Piirros ei voi olla koskaan tarpeeksi hyvä. Kun lapset maalaavat, ei saa tehdä "väärin". Kun opetellaan uusia asioita, opetellaan kädestä pitäen alusta loppuun proseduuri oikein. Kun selitän asian, selitän juurta jaksain. Mutta muiden edessä en juuri välitä miten suoriudun. Se on eri lapsella. Hän kun ei tee mitään jos on pelkona epäonnistuminen. Tämä hyvä artikkeli tuli mieleen: Viivyttelin, koska pelkäsin epäonnistuvani . 

Ja näinhän se menee. Olen viivytellyt näiden kuvien kanssa. Viivyttelen maalauksen aloittamisen kanssa. Tuossa artikkelissa pohditaan sen mahdollisuutta, josko täydellisyyteen pyrkiminen olisi sen peittelyä, että taidot eivät riittäisikään. No oho. Tietysti. Mutta sen taka - ajatus on kiinnostavampi: että uskoisimme, että taidot jotka omaamme ovat synnynnäisiä, emmekä voi harjoittelemalla niitä parantaa. Se on itselle selvää, että tietysti voi parantaa. Jokainen päivä kun piirrän ja maalaan ja kuvaan, parannan edellisestä kerrasta. Kehitys on päättymätöntä. Artikkelissa nähdään kolikon toinen puoli siten, että toisenlainen persoona taasen näkee epäonnistumisen mahdollisuutena kehittyä, ja näin välttyisi viivyttelyltä. 

No ei siltä välty, silti, koska haluaisi olla epäonnistumatta. Vaikka siitä silti oppiikin. Kuvioita tässä sotkee ehkä adhd. En ehkä ole kyennyt harjoittelemalla parantamaan kykyjäni muissa kuin niissä asioissa, joita osaan. Muissa asioissa ei pysty eikä kykene, kun ei muista eikä opi. Kyse on siitä että ei ole ollut oikeita keinoja oppia, kun ei tiennyt. Tältä haluaa pelastaa lapsen. Että hänelle näitä rajoitteita ei mieleen muodostuisi. 

Mutta muodostuu ne kyllä tässä vielä tänäkin päivänä aikuisenakin, vaikka muutoin toisin tietää ja ymmärtää. Kesästä asti seinällä roikkunut piirustus ei ole vieläkään saanut maalia päällensä, kun ei uskalla. Epäonnistuminen polttelee valmiiksi. Piirrosta on tehty viikkoja. Tosin jos olisin vaan reippaasti maalannut ja todennut että vituiksi meni, olisin jo tehnyt monta uutta tilalle. Mutta epäonnistumisen pelko on niin halvaannuttavaa. Se olo, kun ei osaa, ja muut osaa varmasti paremmin, ja itse on aivan paska. 

No, positiivisempiin asioihin! Tässä mennään kohti joulua. Kauhee ressi. Kohta lähtee myös täydet hometalolainat juoksemaan, mikä ei kauheena ressiä lievennä. Ai niin positiivisia asioita piti. 

Hmm hmm. No se, että vuosi vaihtuu. Menee tämä kauhujen vuosi pois. Vaikka uuden "vuoden" voi aloittaa vaikka tänään. Mutta tämä oli harvinaisen kamala. Reilun vuoden sisällä kuoli niin monta läheistä ja tapahtui vaikka mitä surkeaa. Ensi vuonna ei ole kenelläkään lupaa kuolla tai muutakaan. Positiivinen asia. Vuosi vaihtuu. Elämä jatkuu. All that you've loved is all you own.