Apurahahaha

Uusin : Regina, akryyli, spray ja hiili kankaalle 

No nyt on sitten apurahasesonki. Tuossa pari viestiä aikaisemmin harmittelin kun niitä apurahoja aina hakee ja toivoo, eikä koskaan saa. Tässä uutta prosyyriä taas kirjoitellessa mieleen hiipi ajatus, että entäs jos hakemukseni on täysin paska, eikä niinkään taide, kuten on ollut taipuvainen ajattelemaan kun tulee se hylkäävä päätös. Mutta miten tämän sitten selvittäisi?

Kysyin kaverilta. Laura Lilja on saanut hyvin apurahoja, eikä nyt ihan pelkästään hyvillä hakemuksilla, vaan myös laadukkailla teoksilla ja projekteilla. Mutta osaa taatusti apurahahakemuksen kirjoittamisen taidon. No minä kysyn, apuja, vinkkejä, ja vertaan sitten omiin hakemuksiini. Laura auttaa. Ja siinä se sitten valkeni: hakemukseni todella ovat aivan paskoja. En yhtään ihmettele, että apurahoja ei ole tullut :D Olen tehnyt kaiken niin, niin väärin, ja kuvitellut tekeväni niin hienoja hakemuksia, että!

Muokkasin koko pohjan uusiksi ja täytin hakemukset toisin. Se nyt ei tietenkään takaa mitään, mutta nyt on ihan eri meininki tehdä näitä. Nyt saa paremmalla ajatuksella tehtyä muutkin loppuun.

Lisää täytettä näihin hakemuksiin ja päiviin muutenkin on tiedossa työryhmältämme Liitola - Aho - Peltonen. Olemme suunnittelemassa kolmeakin rojektia: Omaa kolmen hengen näyttelyteemaa johonkin museoon, yhteisnäyttelyä yhteisteoksista galleriaan sekä yhtä vähän isompaa - nimittäin yhteisnäyttelyä Virolaisten kollegojen kanssa vähän jännemmällä hankkeella, jonka työnimi on "FINEST". Silmissämme siintää tapahtumavuosi 2019, jolloin toteuttaisimme näyttelyt Suomessa (Turussa) sekä Virossa (Tallinna-Tarto?) tietenkin poikkitaiteellisine afterpartyineen klubeilla. Tarkoituksena ei ole toteuttaa vain kuivaa yhteisnäyttelyä mitä juuri kukaan ei käy katsomassa, vaan saada hankkeelle kunnon rahoitus, hanketyöntekijä (kuraattori?) joka huolehtii sisältöpuolesta ja kommunikoi taiteilijoiden välillä. Teemana jokatapauksessa nuoret (tai siis "nuoret" köh, alle nelikymppiset) taiteilijat, ja ihmisteema. Kummassakin näyttelytapahtumassa houkuttelisimme paikalliset galleristit, taidekoulut, kulttuurivaikuttajat, museot sekä kuraattorit luentoon  ja portfoliotapaamiseen taiteilijoiden kanssa. Tapahtuma on myös hyvä harjoittelutilaisuus taideopiskelijoille ja afterparty stage muille taiteenaloille - kulttuurituotannosta (afterpartyn tuotanto) esiintyjiin (sirkus/tanssi/konsis/mediat ja videot.. mitä näitä nyt on!) eli kumpikin taho pistäisi parastaan.

Lähtökohtanahan tässä on se, että suivaantuneena siitä kun tullaan aika karsituksi ulos isoista näyttelyistä ja kaikki muutenkin tapahtuu aina Helsingissä, niin järjestetään oma tänne Turkuun ja luodaan itse omat kontaktimme kuraattoreihin ja verkostoidutaan! Se niin vaikeaa voi olla. Paitti se apuraha-hakemuksen kirjoittaminen näin isoon proggikseen kun se on mennyt päin peetä jo omissakin hakemuksissa. No, oppia ikä kaikki.

Laitetaas tässä ihan avoin haku sitten päälle jos joku kiinnostunut sattuu lukaisemaan: FINEST tarvitsee työmyyriä jotka eivät välttämättä (ainakaan tässä vaiheessa projektia) kaipaa vielä dollareita taskuun.  Hanke on rahoituksenkartoitusvaiheessa, eli tarkastelemme kulupuolta tapahtuman suunnitteluun ja visuaaliseen ilmeeseen ja markkinointiin, sekä kartoitamme kiinnostuneita taiteilijoita ja huhuilemme kuraattoreiden, kriitikoiden ja muiden kiinnostuneiden tahojen perään! FINEST19 - näyttelyt ja klubit, täältä tullaan! Nuorella otteella, vähän säpinää Turun kulttuurielämään.

Ettei ihan hankkeiluksi menisi niin täytyy maalata ja. Tässä work in progress.

Tässä yksi valmis, nyt jo kiilapuissa. Vähän pimiä kuva mutmut. 

Uudenvuodenlupaus

Harvemmin tulee tehtyä uudenvuodenlupauksia. Tässä tulee nyt kuitenkin yksi.

Järjestä päiväsi uudelleen.

Jokin ei ole toiminut. Vaikka työtilani Turussa on oikein hyvä moneen käyttöön, se on huono siitä, että siellä ei voi kovasti sotkea. Työskentelyni on melkolailla aina tukeutunut sotkemiseen, joten tämä on näkynyt töissä (ja niiden puutteessa). Olen siivoillut autotallia alkaakseni maalaamaan täällä. Toivottavasti tämä parantaa työmotivaatiota.

Kotona työskentelyssä on toivottavasti myös toinen etu: kiireettömyys. Työskentelyaikaa on enemmän. Toivottavasti pääsee myös eroon siitä piinaavasta tunteesta että pitäs nyt saada hommat alkuun äkkiä äkkiä kiire kiire. Alan korvata tuota tunnetta rauhalla.

Ala syömään aamiaista.
Aloita päivä rauhoittumalla ja keskittymällä.

Harvemmin ehdin syödä aamupalaa. Tästä lähtien istun rauhassa alas syömään. Lapset päiväkotiin, aamiainen, rauhoittuminen. Se voi olla vaikka neule, kuten nyt tänään koska eilen riivittiin irti viisurit eikä viitsi humppailla, mutta vaihtoehtoisesti vaikka pilates, jooga tai pieni kävely koirien kanssa. Tai  vaikka viulunsoittoa. Ajatusten virittelyä jos tarve on. Soittelin muuten piiitkästä aikaa, oli kivaa, pitäs useammin. Eiku aion useammin.

Sen jälkeen voi alkaa hommiin. Tarkoituksena siis laskeutua rauhaan ja keskittyneeseen tilaan eikä juosta ja hosua. Ommm. Peace.

Vuosi vaihtui muutoin rauhallisesti Rymättylässä veljenpojan synttäreillä ja tuoretta vaavia ihaillessa. Bonuksena vielä kuvatodiste hassunhauskoista pikkujouluistamme. Näil eväil nyssit uutte vuatte.

Aamunavaus

Jos saisi apurahan. No sitä aina haetaan muttei ikinä saada. Apuraha on suuri tuntematon, joka sisältää erinäisiä oletuksia siitä minkälaista elämä apurahan kyllästämänä olisi. 

Työskentelyapurahalla ei tarvitsisi stressata rahasta. Olis ku ellun kana. Voisi rakentaa päivänsä just niin miten haluaa. Heräilet rauhassa. Voisi aamupäivällä käydä lenkillä. Työstää maalausta. Kaffea väliin. Vaikka joogata vähä. Aikaa on. Palaa takaisin työnsä pariin taas kun siltä tuntuu. Työtä ei tarvitsisi katsoa pankkitili prismana. Maalaus saa muotoutua millaiseksi haluaa, ja siihen voi laittaa rumaa ruskeaa vaikka se ei sopisikaan kenenkään olohuoneeseen. Olisi rauha ja maaginen yhteys universumin kanssa. 

Paitsi jos on lapsia. Et heräile rauhassa todellakaan. Joudut rytmittämään sen päiväsi päiväkodin aikataulujen kanssa. Et uskalla lähteä aamulla lenkille, kun pelkäät että joku näkee: siellä se Liitola lorvii ja rentoutuu  ja lapset joutuu istumaan meluisassa päiväkodissa. Joogata ei voi, kun ei ehdi, koska enää muutama tunti niin pitää hakea lapset. Jos työskentelee kotona niin kahvitaukojen lisäksi työskentelyä rytmittää pyykkien viikkaaminen kun ne nyt tossa läjässä on edelleen, jos työhuoneella niin ei paljon taukoja pidetä kun työmatkat vie arvokasta maalaamisaikaa. Kiire kiire stressi stressi, kokoajan maalataan kelloa vastaan. Ja mitä maalataan? Ei mitään hyvää, kun perusvire on kireä. Lopputulos olisi taatusti parempi jos maalaisi laadukkaasti 2 tuntia sen joogansa jälkeen, kuin 6 tuntia puolipaniikissa kelloa vilkuillen. Muttakun omatunto. Se hakkaa takaraivoa ja pakottaa tekemään vaikkei siltä tuntuisi. Että voi sanoa tehneensä jotain.

Istuimme pikkujouluiltaa kollegojen Peltonen ja Aho kanssa. Essillähän pyyhkii hyvin: Taidekeskus Salmelan nuorten mittelössä sijoittuminen ja tulevat haasteet pitävät erittäin työllistyneenä. Tätähän sitä on aina toivonut, vähänniinku luonnollinen apuraha, kun töitä riittää. Lopputulemana on kuitenkin ääretön suorituspaine ja stressi. Voiko sittenkään tehdä mitä haluaa vai sitä mitä halutaan?

Sivuamme myös tätä, kuinka on aina toivonut yllä kuvailemaani rauhaa ja konsensusta työskentelyssä, ja typerää on se, että kyllähän se on tavoitettavissa kokoajan. Lapset on kaikilla päiväkodissa ja päivät on pyhitetty taiteelle. Tai suunnilleen ainakin, itse joudun kyllä tekemään sivutöitä jotka ovatkin nyt pitäneet sitten koko syksyn irti pensselinvarresta. Mutta että mahdollisuus olisi rakentaa päivänsä taiteelle, kuten vanhat mestarit teki. Ei ne tehneet asioista tällaisia ongelmia. Senkun itsekkäästi tekivät mitä halusivat. Sitä pitäisi kasvattaa itsekin, pientä hedonismia, ja oikeasti vähät välittää jos joku kyttää lenkillä. Siinähän sitten kyttää. Monet kadehtivat kun pystyy ottamaan välillä pitkää aamua ja mennä galleriakierroksille kun huvittaa. Mutta saman pystyisi tekemään kuka tahansa. Senkun on pois töistä. Niin mekin ollaan. Tai töissä, mutta siellä ajatuksen tasolla, joka on kuitenkin äärimmäisen tärkeää. Aika paljon tulee vedettyä itseltään tuota mattoa jalkojen alta. Käy näyttelijätkin lenkillä ja salilla ja se on kehonhuoltoa. Taiteilija tarvitsee sitä myös, sekä päänhuoltoa. 

Periaatteessa siis apurahakauden tuomaa autuutta voisi rakentaa jo nyt, miinuksena rahapuoli ja päiväkodin aikataulut. Pitäis lakata välittämästä muiden mielipiteistä. Sama pätee taiteeseen. Pitäisi vaan oikeasti tehdä mitä haluaa eikä mitä odotetaan, tai mitä luulee että odotetaan. Jos tulet kutsutuksi superlupaukseksi, saattaa tulla pikkunen paniikki että nyt täytyy suoriutua. Jos vaikka saisit sen apurahan niin siitä tulisi "näytön paikka". Jos et saa apurahoja etkä menestystä, sitten vasta stressi onkin. Onko milloinkaan hyvä? Ja fakta on, että jos maalaukset muutenkin liikkuu vähän, ei paljoa kannattaisi miettiä sitä rumaa ruskeaa. Ei ole mitään pakkoa ylläpitää mitään kenenkään minuksi tituleeraamaa linjaa. Pitäisi olla välittämättä muiden mielipiteistä. Pitäisi ja pitäisi. 

2016, ei tule ikävä

Täs kohtalokkaasti tämmösen vaahteranlehden kanssa

Ei oo paljoa maalailtu. Valokuvia on tehty päivästä toiseen. Muotokuvaa ja hääkuvaa ja vaikka mitä merkkipäiväkuvaa. Haluan kaikki pakettiin nyt ennen vuodenvaihdetta että sitten voi keskittyä vain taiteiluun. Jokseenkin turhauttavaa kun pääsi hyvään vauhtiin ja matskua tuntui tulevan todella luontevasti, ja sitten täys stoppi. Ei ole ehtinyt maalata yhtään. Noo kohta kohta. 

Perheneuvolastakin on selvitty ehjin nahoin, ei tosin ilman taistelua. Lopullisessa lausunnossa kävi ilmi että lapsi on skorettanut pikkasen alle ikätasonsa monessakin ADD:n viittaavassa asiassa, mutta ei merkittävästi. Asiaa jäädään seuraamaan. Asiavirhettä ja muuta käsittämätöntä paprussa olikin sitten sen verran, että hermoromahduksen saattelemana vein lippulappusen takaisin ja vaadin oikaisua yhteen jos toiseenkin kohtaan. Tutkimusten tulkinta on mielestäni kyllä hyvin subjektiivista. Ihmeellistä, että jos lapselle muuten luontainen käytös ei näy testeissä ollenkaan, niin ei nähdä yhteyttä testitilanteessa feilaamisen ja näiden alle ikätason menneiden testien välillä. No, minä en ole tässä ammattilainen, joten näillä mennään. Toimintaterapiasta ei ollut suositusta josta myös vedin huippuheparit. Ei kuulemma tarvinnut erikseen mainita. Lähetekin pitää hoitaa itse lastenneuvolan kautta, jonne painostivat minut soittamaan. No soitin. Ei ollut lausuntoa vielä. Ei voida tehdä mitään. Tätä yritin sanoa mutku ei. Ei olis myöskään tullut lähetettä toimintaterapiaan ellen olisi jälkikäteen vaatinut siitä mainitaa paperiin joten viittä vailla oli, ettei kussut koko hommeli ja täysin turhaan oltas käyty kasvatus&perheneuvolat ja tutkimuset. Kyllä näissä täytyy olla hyvin tarkkana ja vaatia. Nyt sitten lähete saatiin ja päästään lopultakin käsiksi itse ongelmiin, eli aistiyliherkkyyksiin. Kyllä oli taistelun takana. ADD - piirteitä on, mutta näin pienellä niitä ei vielä voi varmaksi sanoa. Vahvasti tuli esille se, että lapsi on perfektionisti eikä halua epäonnistua. Ajattelin ensin että mistä ihmeestä tämä on tullut, kun itse olen todella suurpiirteinen ja hukkaan kaiken. Mutta ei se toisaalta kyllä pidä paikkaansa. Pyrin täydellisyyteen niissä asioissa joihin pystyn ja muissa mennään sieltä missä aita on matalin, tai sitä ei ole ollenkaan. Maalauksissa mikään ei riitä. Piirros ei voi olla koskaan tarpeeksi hyvä. Kun lapset maalaavat, ei saa tehdä "väärin". Kun opetellaan uusia asioita, opetellaan kädestä pitäen alusta loppuun proseduuri oikein. Kun selitän asian, selitän juurta jaksain. Mutta muiden edessä en juuri välitä miten suoriudun. Se on eri lapsella. Hän kun ei tee mitään jos on pelkona epäonnistuminen. Tämä hyvä artikkeli tuli mieleen: Viivyttelin, koska pelkäsin epäonnistuvani . 

Ja näinhän se menee. Olen viivytellyt näiden kuvien kanssa. Viivyttelen maalauksen aloittamisen kanssa. Tuossa artikkelissa pohditaan sen mahdollisuutta, josko täydellisyyteen pyrkiminen olisi sen peittelyä, että taidot eivät riittäisikään. No oho. Tietysti. Mutta sen taka - ajatus on kiinnostavampi: että uskoisimme, että taidot jotka omaamme ovat synnynnäisiä, emmekä voi harjoittelemalla niitä parantaa. Se on itselle selvää, että tietysti voi parantaa. Jokainen päivä kun piirrän ja maalaan ja kuvaan, parannan edellisestä kerrasta. Kehitys on päättymätöntä. Artikkelissa nähdään kolikon toinen puoli siten, että toisenlainen persoona taasen näkee epäonnistumisen mahdollisuutena kehittyä, ja näin välttyisi viivyttelyltä. 

No ei siltä välty, silti, koska haluaisi olla epäonnistumatta. Vaikka siitä silti oppiikin. Kuvioita tässä sotkee ehkä adhd. En ehkä ole kyennyt harjoittelemalla parantamaan kykyjäni muissa kuin niissä asioissa, joita osaan. Muissa asioissa ei pysty eikä kykene, kun ei muista eikä opi. Kyse on siitä että ei ole ollut oikeita keinoja oppia, kun ei tiennyt. Tältä haluaa pelastaa lapsen. Että hänelle näitä rajoitteita ei mieleen muodostuisi. 

Mutta muodostuu ne kyllä tässä vielä tänäkin päivänä aikuisenakin, vaikka muutoin toisin tietää ja ymmärtää. Kesästä asti seinällä roikkunut piirustus ei ole vieläkään saanut maalia päällensä, kun ei uskalla. Epäonnistuminen polttelee valmiiksi. Piirrosta on tehty viikkoja. Tosin jos olisin vaan reippaasti maalannut ja todennut että vituiksi meni, olisin jo tehnyt monta uutta tilalle. Mutta epäonnistumisen pelko on niin halvaannuttavaa. Se olo, kun ei osaa, ja muut osaa varmasti paremmin, ja itse on aivan paska. 

No, positiivisempiin asioihin! Tässä mennään kohti joulua. Kauhee ressi. Kohta lähtee myös täydet hometalolainat juoksemaan, mikä ei kauheena ressiä lievennä. Ai niin positiivisia asioita piti. 

Hmm hmm. No se, että vuosi vaihtuu. Menee tämä kauhujen vuosi pois. Vaikka uuden "vuoden" voi aloittaa vaikka tänään. Mutta tämä oli harvinaisen kamala. Reilun vuoden sisällä kuoli niin monta läheistä ja tapahtui vaikka mitä surkeaa. Ensi vuonna ei ole kenelläkään lupaa kuolla tai muutakaan. Positiivinen asia. Vuosi vaihtuu. Elämä jatkuu. All that you've loved is all you own.

Huomenta Turku, hyvin pyyhkii

Maanantai = kroisanttii ja vaniljateetä, kuvankäsittelyä, Annan ripustus ja aurinkoo. Pus!

Suuri illuusio

Ollaan käyty Lapsi A:n kanssa kasvatus- ja perheneuvolassa jokunen viikko. Alunperin päädyttiin sinne neuvolan kautta, päiväkodin ehdotuksesta, sillä pk:n ja kodin rastiruutuun - arviot lapsen käyttäytymisestä poikkeavat toisistaan. Kotona A on levoton ja saa kiukkukohtauksia, päiväkodissa on ollut vetäytyvä ja väistelevä eikä osoita minkäännäköisiä kiukun tunteita. 

Tämä nyt on tietysti lähtökohtaisesti ihan normaalia, että suuremmat tunteet osoitetaan tutussa ympäristössä ja tutuille aikuisille. Vaan kun meillä nyt on taustalla tässä kaikenlaista, niin tulee tietysti pelko että lapsi on ahdistunut. Itse olen myös havitellut selvitystä ADD:n mahdollisuudesta, ja sitä tässä seulotaan samalla. A:n kiukut sun muut kun rajoittuvat aika pitkälti tilanteisiin joissa kapasiteetti jossain määrin ylittyy: liikaa toimintaa, yllätyksiä, ahdistavat sukat, väärän tuntuinen paita, väärän tuntuinen ruoka, kiire, jännittävä asia. Tuloksena on useimmiten raivari ja äiti saa nyrkistä.

Jokunen viikko on siis oltu tentattavana. A on toisessa huoneessa tekemässä tehtäviä ja minua haastattelee sosiaalityöntekijä. Keskustelut ovat melko pitkälti pohjautuneet omaan elämänkaareeni. Mitäs kaikkea sitä onkaan tullut tehtyä ja missä, ja mitä kaikkea draamaa sitä elämään on kuulunut. Ja onhan sitä toki kuulunut, ei käy kiistäminen. Sosiaalityöntekijän (myöhemmin "täti") tehtävänä vaikuttaisi olevan sen arvioiminen, että miten jaksan kotona lasten kanssa ja onko nämä raivarit ja lapsen epävarmuus johdannaisia siitä. Eniten toistuva mantra on se, että "miten sinä olet jaksanut kaiken tämän keskellä?" "Eikö se ole aivan mielettömän raskasta?" Eikö ole raskasta kun on niin vähän rahaa, että joutuu kokoajan laskemaan että mistä saa rahat laskuihin ja miten ruoka riittää, esimerkiksi. Kun on muutenkin niin paljon kaikkea vaikeaa.

Jotenkin hymyilyttää. Eihän minulla ole koskaan ollut rahaa, enkä sitä ole erityisemmin kaivannutkaan - siis sen välttämättömimmän lisäksi. Olen ihan aina laskenut paljonko rahaa on ja mihin se riittää. Miksi ihmeessä siitä nyt yhtäkkiä olisi tullut hirveän raskasta? Tai kaikenlaiset kurjat tapahtumat elämässä. Miksi ihmeessä niitä pitäisi jäädä kelaamaan? Kantaa kokoajan mukanaan? Nehän on takana, menneisyydessä. No ainakin iso osa niistä. Totta mooses on raskasta jos ei muuta tekisi kun niitä miettisi. Ja miksi ihmeessä alkaisin katselemaan elämääni niin negatiivisessa valossa? Parempi vain vihellellä matkallani. No eikö se koskaan paina ja välillä on varmasti vaikeaa, jatkaa täti jankkaamista. No on on. Välillä saa hengitellä todella syvään ja onhan se välillä raskasta. Kyllä kaikki tunteet pitää ottaa sellaisenaan vastaan ja käsitellä pois. Tämän blogin kirjoittaminen on yksi tehokas keino siihen. Se perustuu täysin samaan kuin se, että jos nukkumaan mennessä ei saa unta kun on niin paljon mielessä, kannattaa kirjoittaa ne kaikki asiat ylös. Lakkaavat heti pyörimästä. Tässä ne haihtuvat samalla tavalla. Toinen on tämä maalaaminen, musiikin kuuntelu, koirien kanssa ulkoilu, mitä näitä nyt on. Mutta koskaan ei saa jäädä tuleen makaamaan, ja sitä sanoin sille tädillekin. Olen aina ollut käytännön ihminen tässä mielessä: mitä vaikeammaksi asiat menee, sitä selkeämmin alan tekemään asioita niiden korjaamiseksi. Talossa on hometta niin hoidan tutkimukset. Hommaan ahdistuneen ystävän hoitoon. Kun veljeni kuoli, printtailin kaikille yhteystietoja auttaviin puhelimiin ja mielenterveyskeskuksiin ja seurakunnan palveluihin. Pitää toimia. Asiat on asioita eikä ne parane märehtimällä. Täti kuulostelee puheitani ja kysyy että kuulostat siltä että olet käynyt jossain terapiassa joskus. Vastaan että joo, kävin kriisiterapiassa kun veljeni kuoli. Että jotenkin puheeni kuulostaa sellaiselta että olen oppinut puhumaan analyyttisesti. No joo. Lueskelen filosofiaa ja sensellaista shittiä jo työni puitteissa. Työni on kelata ja analysoida ja miettiä. Tätähän minä teen. Selitän asioita puhki, mutta kuvina.

No siinä tentatessa on jo vähän alkanut ärsyttämään. Ei ole nimittäin kysytty yhtään kysymystä siitä missä yhteydessä A saa hepareitaan tai mihin ne minusta liittyvät. Pitää kartoittaa kokonaistilanne, ymmärrän, mutta entäpä jos kyse ihan oikeasti onkin aistiyliherkkyyksistä tai ADD:stä, eikä siitä että mutsilla on niin vaikeaa? Yritän luottaa siihen että he ovat ammattilaisia. Tenttailu alkaa ahdistamaan A:takin, joka eilen kuiskutteli että hän on sitten juksuttanut sitä setää. Minä kauhistuneena että eikä, mitä olet juksuttanut? No setä on kysellyt että minkälaisia tuhmuuksia A tekee, ja hän on kuulemma juksuttanut tekevänsä kaikenlaista tuhmaa mitä oikeasti ei tee. No olen heti paniikin partaalla että mitähän neiti on kertonut tekevänsä. Mutta tuo pikkuihminen on varustettu samanlaisilla analyyttisillä aivoilla kuin minäkin. Todennäköisesti asia on niin että hän on rehellisesti kertonut vaikkapa lyövänsä ja nyt on alkanut pelottaa että olisikohan niin saanut sanoa. Olen joskus jutellut A:n kanssa että saako toisia lyödä. Että olisiko se kiva jos äitikin löisi kun suuttuu. No ei olisi eikä niin saa tehdä. Itse asiassa jos äiti tekisi niin, niin tulisi poliisit ovelle. Tällai jälkeenpäin kun miettii niin sen olisi voinut jättää kertomatta. Lapset nyt kuitenkin kiukkupäissään lyövät, eikä siitä saisi kyllä syyllistää saatika pelotella poliisilla. Kaippa hän nyt ajattelee, että tuli kerrottua että lyö, niin seuraavaksi tulee poliisi. Likka on fiksu, vähän turhankin fiksu välillä. Ja minä vähän hidas hoksaamaan mitä tulee suusta päästettyä.

No mutta: ajattelin tässä töihin ajellessani tätä, että miten ajatteleminen tuntuu olevan harvinaista tai erityistä. Näin bussipysäkillä naisen, joka tuijotteli alaspäin kädet puuskassa. Ajattelin, että toivottavasti en itse ole isona sitten tuo nainen tuossa. Suhteet ja kaikki muukin mennyt perseelleen ja on katkeroiduttu. No analyysi oli varsin pikainen kun siitä vaan ajelin autollani tuon naisen ohi, mutta se jotenkin herätti. Oliko tuo nainen yksin? Miten hän on päätynyt jäämään yksin? Yrittänyt tarpeeksi monta kertaa, ja aina saanut nenilleen? Ei olisi varmaan helppoa enää tuossa iässä löytää kumppania, tai se tuntuu myöhäiseltä, kun elämää on enemmän takana kuin edessä. Äkkiä tavoitin sossutädin ajatukset. Hän varmasti ajattelee minua kuunnellessaan aikalailla samoin. Jos nyt ei ole elämää enemmän takana, mutta kuinka vaikeaa on pitää se katse siellä tulevissa päivissä eikä pyöritellä niitä menneitä. Ajattelin, että jos tuo nainen tuosta vetäisi ryhdin suoraksi, kampaisi tukkansa ja varustaisi kasvonsa hymyllä, ei se kumppanin löytäminen olisi enää yhtään niin mahdotonta kuin mitä se on, jos hautautuu siihen epäonneensa (oman mielikuvitukseni tuottama kuvitteellinen tilanne siis, ehkä sillä naisella oli vaan kahvi loppu tms). Ja tuo on se mitä itse yrittää ylläpitää. Naaman menosuuntaan eikä vilkuilla niin paljon olan yli. Autossakin tulee perkele paha olo jos kokoajan kyttää takapenkille eikä pidä katsetta tuulilasissa. Mutta sitä niin monet ja niin helposti elää vaan siinä putkessa jossa mennä rytkytetään elämä syntymästä hautaan, eikä ajatella että miksi nämä asiat minulle tapahtuvat. Miksi toimin ja tunnen näin. Että asiat eivät vaan tapahdu, sitä ei kerta toisensa jälkeen vaan sattuman vuoksi valitse tietynlaista kumppania tai sitä ei vaan toimi miten toimii. Kaikella on syynsä. Ei se ole rakettitiedettä. Meitä ihmisiä itse asiassa ohjaa aika rajallisetkin toimintamallit. Mutta emme koskaan pysähdy ajattelemaan niitä. Siinä vaiheessa kun alkaa tuntua siltä että asiat vaan konrolloimattomasti tapahtuvat, alkaa menettää otetta. Ei se ole niin. Niin kauan kun henki pihisee, voi vaikuttaa siihen missä mennään. Edes vähän. Edes siihen, kumpaan päin se naama osoittaa. Olotila on lopultakin illuusio.

Kuvailin häitä viikonloppuna. Siinä vasta illuusio. Ihmiset ovat rooliasuissaan, tulevat tilaisuuteen näyttelemään juhlia ja hauskanpitoa. Varmaan iso osa ei olisi jaksanut edes lähteä. Kyllä se fiilis siitä kuitenkin kaikilla nousee, kun kaikki ovat uskottavasti hommassa mukana. Kaikki vetävät oman roolinsa. Minä olen siinä tilanteessa ulkopuolinen. En tunne paria, ja olen paikalla puhtaasti töissä. Tallennan näytelmää. Ihmiset kokevat läsnäoloni kiusalliseksi, koska tulen pudottamaan heitä tunnelmasta. Ottamaan kuvia kun he syövät. Palauttamaan hetkeksi todellisuuteen. Monet vetäytyvät tuosta muistutuksesta ja kääntävät päänsä pois. Ja kun poistun paikalta, he jatkavat juhlimista, palaavat rooliinsa. Joukkouhrmiossa hauskanpitoon uskotaan, ja siinä on helppo olla mukana. Fiilis kuitenkin tipahtaa hyvin helposti: ei tarvitsisi kuin laittaa valot päälle, sulkea musiikki. Yhtäkkiä olisikin vähän hölmö olo siinä koltussaan. Ilonpito on lopultakin päälle vedettyä siinä tilanteessa. Jos se olisi absoluuttista ja tahtomatta tarttuvaa, myös minulla olisi ollut hauskaa. Ei ollut, olin töissä. Selkää sattui ja se kramppasi.

Se ilo on muilla silti aitoa. Asetutaan juhlijan rooliin ja annetaan sen viedä, ja on aidosti hauskaa. Sitä voi siis itse vaikuttaa siihen, missä mielentilassa on, eikä antaa ympäristön sitä sanella. Ympäristö ei sanellut sitä että minulla olisi automaattisesti ollut hauskaa, eikä juhlijoiden mielentila muuttunut minun mielentilakseni.

Sossutäti näkee asian niinpäin, että ympäristö tekee tuon tunnetilan, eikä siihen itse voi liiemmin vaikuttaa. Totta ja ei totta. Olisin voinut minäkin antaa ilonpidon tarttua, mutta se olisi varmaankin vaatinut sitä että olisin laskenut kameran ja tarttunut viinilasiin ja heittänyt hameen korviin. Mutta ympäristö ei sanele sitä. Minä sanelen. Siinä on ajattelemisen ero. Ei elämä niin mene että kävelet jonkun häihin ja muutut vain iloiseksi koska ympäristö määrittelee sen. Ei se niinkään mene että ympäristö on kivinen niin muutut bussipysäkin murjottavaksi naiseksi. On ehkä vaikeampaa vetää se juhlailluusio niskaansa yksin, mutta ei yksin tarvitse ollakaan (tai tässä täytyy kyllä sanoa että ympäristötekijät ovat avainasemassa).

Mutta pitää ajatella. Miksi ollaan tässä. Miksi tunnen näin ja miksi toimin näin. Miksi tuo tai tämä tapahtuu, ja mitä asialle voi tehdä. Nuo kun unohtuu niin naama kääntyy tuijottelemaan niitä tehtyjä virheitä ja paha olo tulee. Pidetään se naama menosuuntaan, vaikka kuinka välillä otetaan pataan.
Ei se sitä meinaa että joka päivä pitää väkisin vääntää virnettä naamalle. Täytyy vaan kelata niin että elämä on kokonaisuus, se ratkaisee, eikä yksi tai useampikaan paska kausi. Saa murjottaa bussipysäkillä kun sellainen aika on, mutta homma menee pipariksi jos koko elämäänsä alkaa mittaamaan sen mukaan. Ugh.

Onni

Onni ei ole ilmiö, joka haihtuisi kokonaan.
Se vaan väsyy liian herkästi ja menee nukkumaan
ja sen himmeä selkä hyytyy. 

Mutta odota vielä
odota vaan
kun unesta lanka katkeaa
se sinistä silmää raottaa
ja sinua kohti kääntyy.

Ja äkkiä
vailla mystiikkaa
se juoksee keskelle maisemaa
kun metsä on täynnä mustikkaa
ja kuusikon reuna kimaltaa
ja yöllinen tuuli tyyntyy.

Aulikki Oksanen

Voi kuinka myrsky rauhoittaa

Ei kyllä pidä alkuunkaan paikkaansa tuo otsikko, mutta sillä oli hyvä aloittaa kun olen ns. löytänyt tämän upean levyn. (löytyy täältä: https://play.spotify.com/album/2li0vs5aLIkTjn0fqrzIbM?play=true&utm_source=open.spotify.com&utm_medium=open )

Tai myrsky rauhoittaa, kun on rauhas oman peiton alla lämpimäs ja kaikki on ihan jees. Rauhoittaa siis silloin kun kontrastina on rauha, ja luottamus siihen että talo on niin vankasti rakennettu että katto ei irtoo. Meren rannalla myrsky ei rauhoittanut, sillä kämpässä oli tosi kylmä ja takka ei vetänyt, ja kyttäsin jatkuvasti että kuinka korkealle vesi nousee. Tiesinhän toki sen että ei se talon kylkeen asti nouse, mutta aika lähelle kuitenkin, ja varmuden vuoksi oli ikkunassa istuttava. Vetäkääme tästä suora viiva tähän hetkeen. On myrskyä joo eikä pysty rauhoittumaan nauttimaan siitä vaan on kokoajan valmiustilassa. Lähtökuopissa. Varomassa ja vartioimassa ja miettimässä, että mitenköhän tässä käy.

Viittaan tietysti ihmissuhdemyrskyyn. Kun ryhtyy parisuhteeseen sitä on hirveä kasa odotuksia ja toiveita. Haluun tällasen ja tällasen elämän ja suhteen ja tätä ja tota. Sitten sitä odottaa että se toinen tuo tai mahdollistaa niitä, tai sen kanssa olisi sellasta. Vaan hyvin harvoin jos koskaan löytyy sellaista ihmistä joka täyttää ja toteuttaa sen kaiken. Ei sitä siinä alkuhuumassa tajua kun toinen on vaan niiiin ihana ja sulkee pois mielestään kaiken problemaattisen ja näkee vain kaiken iiihanan. Ja kun se arki astuu kehiin ja alkuhuuma haihtuu, ollaan viettämässä jatkuvia toiveiden hautajaisia. Ei sitten toteudukaan kaikki. Joutuu toteamaan että aika monta niistä toiveista on kuopattava jos meinaa tämän kanssa nyt sit oikeasti elää. Tässä sitä on nyt sitte puolin jos toisin luisteltu, kun sitä oikeasti tajuaa että tämä ei koskaan tuu toteutumaan. Tää ei tuu ikinä menee näin. Joudun luopumaan mulle tärkeistä asioista. Ja jos ei sitten haluakaan luopua niistä, niin mitä sitten?

Tuon hurvelin lisäksi röitä on riittänyt (josta en toki valita) enemmän kuin tarpeeksi ja voi jessus että tämä on ollut hirveä viikko, vaikka ollaan vasta keskiviikossa. Olen unohtanut tasapuolisuuden nimissä ehkä molempien lasten eväsretket. Olen toki lukenut ne tiedotteet ja mukamas todennut että ei mitään merkittävää mitä pitäis muistaa, ei huolta. En tiedä mitä olen lukenut. Väärien viikkojen tiedotteet ehkä? Kaikki on vaan kadonnut mielestä samantien lukemisen jälkeen ja on sitten kai ajatellut että ei siinä vissiin sit mitään ihmeellistä ollut. Olen hukannut paljon kaikenlaista ja unohdellut yhtä jos toista. Ohjelmassa on niin paljon kaikkea että viikko, joka normaalisti on visuaalisesti mielessä sellainen palikkajono, on nyt palikkakasa enkä hahmota enää mitä piti ja missä ja milloin... LÄÄÄKKKEEETT!! Huutaisi ystäväni tässä kohtaa ja hei, olen syönytkin niitä! Ongelma piilee siinä että kun paine kasvaa niin kapasiteetti laskee. Pitäisi yksinkertaisesti syödä enemmän niitä troppeja että pysyisi nyt perässä kaikessa. Mutta jos syön vähänkin enemmän, en kuule itseäni enää.

Tuo ADD - video minkä postasin tähän tovi sitten ilmaisee, että miksi. Saan ehkä vahvemmin lääkittynä asiat tehtyä ja muistankin paremmin, mutta ajatukset eivät enää kulje. Videolla tyyppi kuuli kaikenlaista kuiskausta kokoajan, mikä on myös hyvin kuvaavaa. Minä kuulen oman ääneni, ihan rauhallista jutustelua, tällaista samanlaista kuin mitä kirjoitan tähän. Dialogia. Se saattaa mennä vaikka näin:

"Hei pitäiskö tota piirustusta kattoo. Aloita isoista alueista. Isompi pensseli. Hei rätti. Kato nyt. Kauempaa. Tosta. Onkohan toi nyt liian. Mieti. Mieti. ---
Silmä. Kaari. Tosta pitäis enemmän. Pistä toi tohon viereen ja katso tarkemmin."

Siis tällaista perus höpöttämistä itelleen. Kun ajatus harhautuu se lähtee tuosta helposti:

"Katso tuosta tuo nyt. Kato nyt oot tehnyt ruutusuurennoksen väärin. Kato nyt ei noi ruudut oo samankokosia. Pitää tarkistaa. Pohtoshoppi auki. Miten nä on nyt väärin miten oot taas laskenut ne pieleen miten näin yksinkertanen asia on nyt taas voi hitto oikeesti nyt lasket mittaa nyt. Missä se mittanauha on. Ei oo todellista kaikki mitat on kotona miksi ne piti viedä sinne kotiin edes kun et kuitenkaan piirrä voi hitto sentään. Siellä ne nyt on kotona ja jäi muuten tiskit pöydälle kaikki nyt nekku hyppää taas pöydälle voi hitto. Se pitää muuten pestä juuriharjalla ja hioa se pöytä et se olis siisti taas. Toisaalta kiva kun siinä näkyy elämän jäljet, siinä toises pääs näkyy vieläkin muuten puurojälkiä kun vili oli vauva pese niitä nyt sitte. Pöytä oli sillon pitkittäin aavarannassa siinä ikkunan lähellä. Siitä oli kyl niin ihana katsoa aamuisin ikkunasta ulos kun joi aamukahvia. Hitto että siellä on muuten rauha. Aina kun käy vähän metsässä tai merellä ja kaikki tää white noise mitä kaupungissa on ni ei siellä ole sitä. Tulee niin sellanen rauha. Melkeen haistan nenässä neulasten tuoksun ja sen aamun ja sen. Meren. Se oli kyl joka päivä erilainen se maisema ikkunasta ei paljoo tauluja tarvittu. Tääl me nyt sit ollaan turussa ja kokoajan kuuluu white noise. Autot ja kaikki ja junat ja lentokoneet. Nytkin kuuluu kokoajan tota ääntä tossa autot ajaa ohi ja rappukäytävässä kuuluu kun tulee taas lähetys yläkertaan ja sit autot kuuluu taas ja MITÄ HELVETTIÄ MÄ OON TEHNYT TÄLLE PIIRUSTUKSELLE voi jeesus kun ei voi yhtään ajatella (olen siis ajatuksissani kokoajan jatkanut piirtämistä ja tehnyt ihan mitä sattuu)!!"

Tuommosta pulinaa. Kun otan lääkkeen niin se pulina vaimenee. Kun lääkkeitä on otettu tupla-annos, minä vaan piirrän. Katson kuvaa ja piirrän. Ei höpötystä. Mutta ei sitten voi maalata. Maalatessa pitää pystyä kinastelemaan ittesä kanssa ja pulisemaan kokoajan. Sinist. Eiku punast. Mikä linja. Tohon suuntaan. Tolleen. Tohon. Missä se on. Hiili. Ota se tosta noin ja tohon ja sit toi tosta mee tonne laita tohon. Kokoajan. Ja musiikki pitää soida taustalla ettei ajatus nappaa just jostain käytävän äänestä kiinni ja lähe liihottelemaan jonnekin kauas pois.

Se on aika tarkka homma että mikä se oikea annostus on. Periaatteessa nyt paineen alla tartteis tuplat mutta kun pitäis pystyä tekee taidetta myös ja kirjoittamaan ja suunnittelemaan. Ei onnistu vahvasti lääkittynä kirjoittaminen sitten ollenkaan.

Tässä on ihan mukavaa hommaa kyllä, Fotarit alkaa taas huomenna ja valokuvakonsertin runko pitäis nyt naputtaa kasaan. Hyödyllisesti olen nyt käyttänyt päivän ekan tunnin tähän naputteluun mutta tämä piti nyt saada sylkästyä ulos. Johan helpottaa. Puhuessani kankaan kuvio alkaa hahmottua. Silloin minä saan tietää.