Rakkaudesta toiseen - maalausten metafysiikkaa

Peura ajovaloissa. 

Kevyt Sartren lueskelu suisti ajatukset taas yllättäen täysin raiteiltaan. Ajatuksenahan oli ottaa kaunokirjallisuus kaunokirjallisuutena ja antaa pohdinnan koskettaa ajatusten pintaa kuin perhosen siipi, mutta paskat: Ensimmäisen novellin kanssa tyydyin vielä pieneen referaattiin, nyt "Huone" - teos kirvoittaa jo esseetä. Siinä missä niminovelli "Muuri" oli aika selkeä, jäi Huoneen jälkeen hämmennys. Tämän Olisi voinut ottaa kuvaelmana, vaan kun tiedostaa opuksen olevan Sartren filosofian kivijalkaa kuvastavia ensimmäisiä teoksia Inhon kanssa, oli pakko pysähtyä ajattelemaan. Mitä. Miksi. Miten se tässä nyt. Kirjassa Eve on ikään kuin omaishoitajan roolissa hulluksi hiljalleen tulevan miehelleen Pierrelle. Hänen vanhempansa yrittävä ylipuhua Eveä laittamaan miehensä laitokseen ja "pelastamaan" itsensä. Tätä Eve ei halua, vaan sanoo rakastavansa miestään sellaisena kuin hän on, ja yrittää sensijaan uppoutua hänen maailmaansa. Lopussa Eve selvästi yrittää sanoa itselleen hulluuden tilan olevan vielä jokseenkin aisoissa, mutta lopussa huomaa otteen herpaantuvan, jonka jälkeen hän tekee päätöksen tappaa miehensä ennen kuin näin lopullisesti käy. Ja tavallaan säästää mies laitokselta ja varmaankin joltain ei-olevalta.

Miksi Eve sitten haluaa työntää ulkomaailman pois ja sulautua hullun maailmaan, ja lopuksi tappaa, ennen kuin hulluus kohtaa tietyn katharsiksen? Eve kohtaa oman katharsiksensa juuri siinä päätöksen hetkellä. Pidin mielenkiintoisena sitä miten Eve ajattelee, että mies vielä tietoisesti asettautuu hulluuden tilaan, miten hän tavallaan itse loihtii lentävät patsaat (pohtiessaan ärsyyntyneenä , että miten hän voi aina tietää etukäteen milloin ne tulevat) ja miten Even kutsuminen vieraalla nimelläkin on tietoista testaamista. Ja Eve yrittää sulautua hullun maailmaan itsekin, ja haluaa vaikka toisaalta pelkää elää siinä. Ja siitten kun miehen hulluus ylittää selkeästi tietoisen ajattelun rajan, hän lupaa mielessään tappaa tämän. Jäin miettimään, mitä Sartre haluaa tällä sanoa filosofiastaan. Tietoinen ajattelu. Ihmisen olemassaolon edellytys. Tahtooko Sartre sanoa että ei-olevaisuuden taso on saavutettu, kun tietoinen ajattelu tai logiikka, todellisuuteen perustuvat aistihavainnot, ovat poissa? Ehkä yksinkertaisuudessaan niin, mutta miksi Eve haluaa uppoutua hulluuteen? Rakkaudenko vuoksi vai liekö kyseessä fenomenologisen mielenfilosofian ja psykologian vertailua eksistentialismin olemassaolon arvokäsitteisiin, pesäeroa?

Muistin äkisti tämän kuvassa näkyvän kirjan joka Inhon ja Olemisen sietämättömän keveyden jälkeen seurasi perässä, yrittäen selittää fenomenologian merkitystä ja eroa eksistentialismista, ja ontologian eroa metafysiikasta. Perussyitä, ja perussyiden perimmäisten olemusten eroa, keskittyen vuosituhannen vaihteen etiikkaan, ja erityisesti sen suhdetta rakkauteen, sukupuolisuuteen ja väkivaltaan, ja mitä eettisen kysymykset ja filosofia merkitsevät juuri nyt. Ilahduin kun muistin tämän niteen, sillä rakkaus, olemassaolo, tunneaistimukset, ovat pääroolissa maalausteni eksistentialistisessa pohdinnassa. Kirjoitin aamulla näin:

"Valmistelen tässä siis näyttelyä Auran Galleriaan elokuulle. Olen lueskellut sen tiimoilta Sartrea, ja koettanut onneani myös Nietszchen ja Heideggerin kanssa: eksistentialismi ja fenomenologia, aistit ja olemassaolo, kiinnostavat teemoina. Henkilöt kuvissani usein ovatkin tämän olevaisuuden, tietoisuuden ja havaintokokemusten maailman myllerryksessä.

Aloittelen aamut usein yliannostelemalla itselleni kahvia ja lueskelemalla sitaatteja koskien yllä olevaa ja taiteen filosofiaa yleensä. Tänään toivottelin Heideggeriläistä huomenta:

Aamukahvin ja sen äärellä, että Heideggerin(Myöhemmin "H") mukaan yksittäinen taideteos joka on olemassa "vain eliitin nautintoa varten" (voitaisiinko verrata että yksityisomistuksessa tai vallan ihan matskua museoissa ja gallerioissa?) puhuu täten tämän Hegelin ajatuksen puolesta: "Taide kutsuu meidät ajattelemaan sitä, mitä taide on olemukseltaan, eikä ainoastaan miten taidetta luodaan. Tässä tapauksessa luonnollisesti todisteena siitä että taide on menettänyt absoluuttisen asemansa, eli kykynsä ilmaista totuutta sen korkeimmissa muodoissa 😃 H:n mukaan taide menetti asemansa yhtenäisenä ilmiönä, joka kuvaa aikaansa ja paikkaansa ja näin rappioitui. Kuitenkin H tiivistää Nietzschen ajatuksista viisi väitettä taiteesta joista vimppa kuuluu täten: Taide on arvokkaampaa kuin totuus.

Minä tässä, että mitä on totuus? H:n jalanjäljissä poukkoillut Sartre varmaan toteaisi että sellaista ei ole koska elämän sattumanvaraisuus syö absoluuttisen. Paitti tietysti kokemus itsestä, vaikka tuo olisikin sattumanvaraisesti muodostunut mutta ainut aistittavissa oleva, ainakin juuri sillä hetkellä ja juuri siinä, ja sekin objektiivisuus on subjektiivista. Tavoitan Sartren ajatuksen tässä. Ihmisen teot muodostavat hänen olemassaolonsa ja sen vaikutuksen, tekeminen ja tekemättä jättäminen. Taide: Sepä ei ole tiedostamatonta eikä sattumaa edes vahingossa, tai eksistentialistista pessimismiä jossa kaikki menettää sattumanvaraisuudessaan lopulta merkityksensä, vaan itsestä tulevana omien aistimusten kuvantajana ehkä totuutta puhtaimmillaan."

"Huone" - novelli toimi inspiraationa tälle maalaukselle, jossa ihminen sulautuu toiseen, toisen mielentilaan, toisen hulluuteen, ja miettii oman olemassaolonsa rajoja. 

Aloin vimmatusti kaivaa. Lueskelin Leena Kakkorin "Martin Heideggerin olemisen kysyminen" - kijasta Heideggerin ja Sartren filosofioiden suhdetta, ja Kierkegaard - Karl Jaspersin polkua eksisntentialismiin. Nietzschemäisesti - halua ajatella itse. Viikonloppuna kävin runoillassa, jossa Rymättylän seurakunnan kanttori Esa Vähämäki tulkitsi Risto Nivarin ja Nietzschen runoja. Yhdistelmä oli vallan liian houkuttava jättää väliin. Parhaiten mieleen jäikin Nivarin Nietzscheen nivoutuva ajatus siitä, miten usko (tai ylipäätään mikä tahansa ajatus) voi olla kuin pakkopaita jos siihen on kasvettu ilman että on koskaan ajateltu itse ja kyseenalaistettu mitään. Tämä osuu myös Jaspersin lähtöajatukseen, Jaspersin mukaan jumala on oleminen, johon antautumalla eksistenssi toteutuu. Jumalan olemassaoloa ei voi todistaa, mutta on myös väärin todeta että häntä ei ole. Mutta olemassaolo, itsen tai jumaluuden,  muodostuu ajattelen, siis olen - tapahtuman myötä.  Heidegger ulotti olemiskysymyksen niinkin pitkälle, että lopulta kävi kyseenalaiseksi ihmisen olemuksen tarkastelu järjellisenä elollisena olentona ylipäätään animal rationale - pohdinnoissaan (minkä jälkeen Heideggerin Natsikytkökset ja vaikeneminen juutalaisten joukkomurhasta näyttäytyy taas erilaisessa valossa, vaikka Heidegger ilmeisesti näistä antisemitistisistä aatteista sanoutuikin irti) - ja kun siirrytään tästä taasen Sartren Huoneeseen, ollaan animal rationalen lisäksi "ajattelen siis olen" - aktion äärellä. Kun ei enää kykene ajattelemaan rationaalisesti, ei ole. Vain tietoinen ajattelu muodostaa olemassaolon. Tämä on ehkä se tulkinta mihin jäin, oikeastaan siksi että en jaksa syväsukeltaa nyt fenomenologiaan ja näkemään sen ja eksistentialismin vertailua kirjan tekstissä. Laiskuus.  Kysymysmerkiksi edelleen jää Even halu tai yritys jakaa hulluuden tilaa. Tämä tarjoaa toisaalta itselle tarttumapintaa siihen pohdintaan miksi itse on valinnut miten on valinnut ja oikeastaan enemmän kaihtanut normaalia kuin epänormaalia.

Valmistelen maalauspohia myös paloista tällä haavaa. Sattumanvaraisuuden muodostamat kokonaisuudet ja minäkuvat ovat tässäkin taustalla, omien palojensa pohdinta, ja ehkä tietty värillinen tunneilmaisu, kuten esittävissä maalaúksissakin.

Mutta näitä. Näissä pyörii maalausten tyypit. Tässä pohdinnassa ja myös suhteessa toisen olemassaoloon. Kuvitelmiin. Mielikuvitteluun. Rakkauteen. Tunteisiin ja niiden hallitsemattomuuteen. Arkipäiväiseen hulluuteen. Tässä maalatessa ja eteenkin silloin kun lapset ovat poissa, huomaa itse uppoutuvansa syvälle näihin ajatuksiin ja taiteilun "putkeen". Ei näe eikä kuule eikä aisti enää mitään muuta, ja jotenkin hyvin lähellä viipyilee ajatus siitä, miten helppoa olisi luiskahtaa sinne toiselle puolelle kokonaan ja ikäänkuin tulla hulluksi. Ei mikään ihme jos taiteilijat nähdään välillä vähän erikoisina. Kyseessä on jatkuva dialogi omien ajatusten kanssa ja niiden runnoutuminen kuviksi. Minut tuosta maailmasta pudottaa todellisuuteen aina nuo lapset, on pakko pysäyttää ajatusjuna ja tiskata, pyykätä, tehdä ruokaa, leikkiä. Olen todennut ennen että tarvitsen kiukkua ja draamaa että saan maalaamisen sujumaan ja tavallaan se onkin paikkaansapitävää. Oikeammin kuitenkin niin, että kun on suhteessa, kaikki kivasti ja leikkii kotia, ei pääse siihen ajatusputkeen, vaan on niin paljon arkisia asioita pitämässä ajatukset normaaleissa arkisissa jutuissa. Metsäpolulla. Geokätköllä. Ikeassa. Verhoissa. Nyt kun mikään muu kuin lapset eivät pudota siitä enää ulos, on siinä enemmän "sisällä". Voi vain kuvitella mikä olisi meininki jos lapsia ei olisi. Tässä ollaan vähän niinkuin Huoneen Evenä, ja ehkä vähän Pierrenäkin: vielä tajuissaan, itse manaamassa näkyjä, itse luomassaan huoneessa, matkalla sinne hulluuteen. Jossain sillä välillä. Mutta koska näin ajattelen, minun täytyy vielä olla. Näin on hyvä.

Kakkaa ja karvareuhkoja

Kasuaalisti Sartrea aamiaisella.

Olin ehkä jotain neljäntoista, kuudentoista kun nappasin isoäidin kirjahyllystä kirjan. Tykkäsin silloin lueskella, hiljaksiin löytöretkeillä "aikuisten" kirjojen maailmassa. Valinta tapahtui loogisesti kirjan nimen perusteella.

Eräänä päivänä silmään sitten tarttui keltainen kirja jonka selkämyksessä luki pelkistetysti "Inho". Jes, mikä nimi kirjalle, äkkiä lukemaan. Ja siinä nyrjähti ajatukset sitten isosti. Kyseessähän oli Sartren huipputeos, ja sen äärellä pääsin ensimmäistä kertaa kiinni siihen samaan tunteeseen minkä kokee kun ajatukset tähtitaivasta katsellessa riistäytyvät käsistä (siksi en muuten kauheasti katsele tähtitaivasta. Tulee eksistentialistinen kriisi): minne tuo kaikki päättyy ja mitä me olemme ja miksiiiiiiiaarrgghh.

Tavoitin siis saman tunteen Inhon äärellä. Tämä pöytä on olemassa. Vai onko? Kun poistun, lakkaako se olemasta? Kun kosketan pöytää saatan tuntea sen kihelmöivän kuhisevan olemassaolemisen energian. Mutta onko pöydällä lopultakaan merkitystä jos se lakkaa olemasta, ainakin minulle, kun poistun? Ovatko muutkaan olemassa, OLENKO MINÄ OLEMASSA? Mikä merkitys kenenkään olemassaololla on, jos kerran kuolemisen prosessi alkaa jo syntyessä? Aieee!! Kieriskelin inhossa, Olemisen sietämättömässä keveydessä ja kastoin varpaitani fenomenologiassa (liian kylmää) ja raapustelin Porin Taidekoulun lopputyöni eksistentialismi takataskussa. Porissa muuttui paljon. Inho nykytaidetta kohtaan muuttui rakkaudeksi kun taidehistorian Mikon lisäksi muunmuassa Sofia Saari, Henry Merimaa, Paavo Paunu, Minna Sulonen, Jouni Kujansuu, Harri Pälviranta, Anne Koskinen ja Kaisu Koivisto niitä puskutraktorilla runnoivat klassismin muurin lävitse.

Kovin työ oli ehkä Taidehistorian Mikolla, jonka kera väänsin peistä useat kerrat. Parhaiten on ehkä jäänyt mieleen keskustelu taideinstallaatioista ja taito-sanan yhteydestä taiteen termiseen käsitykseen: että jos hevonen paskoo kadulle ja joku "taiteilija" viinipäissään vie ne paskat galleriaan, niin mitä taidetta se sellainen sitten on ja millä oikeudella taiteilija kutsuu itseään sen työn tekijäksi kun hevonenhan ne paskat teki. Ja sitten se klassinen "kuka vaan vois ottaa ja viedä ne sinne galleriaan" (harha joka on sittemmin lyöty kylmäksi todellisuudella: jos saat näyttelyaikaa, et taatusti vie sikakalliiseen näyttelyysi hevosenpaskaa ilman painavaa syytä). Sofia Saari jatkoi Mikon tekemän pohjatyön jälkeen ajatuksen kirjallisen ulostulon kehittämistä. Kaisu Koivisto esitteli pokalla kaiken maailman karvareuhkoja taiteena ja olihan se uskottava kun reuhka tuli vastaan Kiasmassakin. Jouni Kujansuu veti muina miehinä jotain Itteniä vai mitähän se oli kuin kuka tahansa perus maalari, ja sitten kahvitunnilla pahaa aavistamattomana taidelehteä lukiessa verkkokalvolle pärähti kuva jossa Jouni (tai joku videossa esiintynyt) kakkaa nurkassa lasikulhoon. Minna Sulonen veti mallipiirustukset mittatikulla ja luotilangalla ja pakotti kroonisesti pyyhkimään kaiken pienenkin virheen pois ja aloittamaan alusta (- josta edelleen olemme kaikki Porissa opiskelleet ystäväni äärettömän kiitollisia -) mutta piirsi itse kahvipöytäasetelmia lyikkärillä joista puuttui mm perspektiivi. Tunsimme olomme huijatuksi hänen töidensä äärellä ja Minna väläytti monttu auki pönöttäville meikäläisille semmoisen silmäkulmasta pilkistävän viekkaan ähäkutti-hymyn, mikä väläytetään silloin kun joku alkaa päästä jyvälle ja astelee ensimmäistä kertaa "rajalle". Raottaa pandoran lipasta. Taideteos ei olekaan vissiin vain valokuvan representaatio, täydellinen (klassisen figuratiivisessa mielessä), esteettinen ja ihana, vaikka täydellisesti pistetäänkin treenaamaan. Se onkin myös kakkaa, karvareuhkoja ja muodottomia kahvikuppeja. Sitten se oli Merimaan kanssa pimeässä salissa ympyrää kävelemistä. Harri Pälvirannan valokuvajaksot joissa haettiin rumaa, kovaa ja väkivaltaa. Pertti Lohiniva taas lietsoi tunkemaan maaliin massaa ja maalaamaan mihin sattuu, videopajan Mikko maustoi hommat huumorilla, Timo Partanen yritti innostaa piirtämisen olevan myös ihan kivaa (joka ei ollut ihan ensimmäinen ajatus Sulosen venäläisen koulukunnan pedantin piirustusopetuksen jälkeen) ja lopulta kun pääsin lopputyövuoteen, oli kaikki aseet riisuttu ja haarniska poltettu ja makasin henkisesti (ja konkreettisesti, koska olin murtanut selkärankani) maassa ajattelemassa että antaa tulla, kaikki on mennyt, Pandoran lipas avattu ja demonit päästetty valloilleen. Mikään ei ole entisensä ja olen menettänyt taidekäsityksestäni kaiken. Sitä ei enää ollut. Oli vain se loputon avaruus ja eksistentialistinen kriisi minkään merkityksellisyydestä. In comes Paavo Paunu ja on ihan et eiköhän tehä installaatio. Ja niin minä sitten valmistuin fyysisesti ja taiteellisesti invalidisoituneena, installaation kera, minä joka en Porin Taidekoulun alkaessa hyväksynyt taiteeksi mitään muuta kuin klassista figuratiivisuutta. Pokkasin kaksi stipendiä.

Sittemmin on selkäranka taas luutunut ja musertuneen taidekäsityksenkin haittaluokitus nollaantunut.

Mutta eksistentialismi oli ja jäi. Porin jälkeen en kyennyt tekemään muuta kuin väripintoja ja kokeilemaan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Päällystin vanerilevyjä laastilla ja heitin niiden päälle ruusuja, joiden päällä tanssin kukkamekossa (elämä on ruusuilla tanssimista). Kaikenaikaa pyörien sen ympärillä että mikä on minkään olemasaolon merkitys ja miksi edes tehdä mitään. No, tein sitten odotellessa vähänaikaa teatteria kunnes lähdin Turun Taideakatemiaan jossa löysin Anteron Paavolan piirustusopetuksen ja Hiilet. Tällä tiellä ollaan.

Epäonnisia apuraha-anomuksia kirjoitellessa on tuskaillut sitä, miten vaikeaa on perustella ja kertoa omista töistään. Minulla lähtökohta on edelleen olemassaolon ja eksistentialismin kanssa painimista esittävän ja ei - esittävän, olemisen ja ei - olemisen ympärillä. Tämä on lyhyesti ja ytimekkäästi hakemuksessa ilmaistu, ja tuntuu että se ei riitä "perusteluksi". Sitten sitä kirjoittaa ummet ja lammet miten kertoo vaikka mistä ja käsittelee ja kommentoi vaikka mitä. Ei tuota tulosta tosin. Ehkä seuraaviin kirjoitan sitten vaan lyhyesti ja ytimekkäästi eksistentialismin filosofiasta töiden takana ja that's it.

Tähän liittyen olen alkanut tekemään vähän kotiläksyjä, eli lukemaan. Inhon kanssa pitää ottaa uusi erä, mutta ensin luen yhden osan Sartren "Muuri" - kirjasta per ilta. Ensimmäinen, juurikin Muuri - nimeä kantanut novelli oli ainakin Inhoon verrattaen hieman pintasilaukseksi jäävä kokemus kaiken merkityksemättömäksi muuttumisesta kun edessä on varma kuolema. Sopivasti keskustelin aiemmin päivällä aiheesta ystäväni kanssa, kuinka hän vähän jopa kadehtii syövästä toipuvaa ystäväänsä joka iloitsee säilyneestä elämästään, ja kuinka itse kaikkeen kyllästyneenä ei tavoita samaa tunnetta, vaikka käytännössä on samassa tilanteessa: saa elää. Siteerasin hänelle Sartrea: "To know what life is worth, you haveto risk it once in a while". Muurin päähenkilö kokee raivoa siitä miten on elänyt kuin olisi kuolematon: oli koko elämänsä asettanut vekseleitä ikuisuudelle, eikä ollut ymmärtänyt mitään. Lopussa hänellä on mahdollisuus säästää henkensä mutta tekee kuitenkin Sartremaisesti valinnan, jonka seurauksena on oletusarvoisesti kuolema.

Tänään illalla vuorossa "Huone", ehkäpä siitäkin seuraa viiltävä analyysi! Mutta nyt sanoja teoiksi ja maalaamaan.

Etenee

Maalailut on hyvässä vaiheessa, ajatus on melko selkeä ja hommat sujuu. Kuten edellisestä postauksesta sopii ounastella niin apurahoja sensijaan ei herunut. Työskentelyolosuhteen siis pysyvät edelleen joko hyvin ahtaina (kotiautotalli) tai matkojen takiakin jo hintavina (keskustan työtila). Prosessikuvien oheen tilanteeseen sopiva mietelmä.
Eteenpäin.

Elämän kevät

Uskon asia

Eilen taas kuten useasti ennenkin on lasten kanssa väännetty uskon asioista. Lapset saavat käydä päiväkodin kristillisissä menoissa isän toivomuksesta, itse en näin haluaisi. Miksi uskonnonharjoittaminen ei ylipäätään kuuluisi päiväkotiin on taas ihan oma postauksensa, joten ei siitä pidemmälle. Nämä uskonnolliset tilaisuudet kirvoittavatkin sitten erinäisiä keskusteluja kotona siitä, että pitävätkö nämä tarinat paikkaansa vai ei. Lapset kokevat hämmentäväksi sen, että näissä tilaisuuksissa heille sanotaan että jumala ja jeesus on oikeasti olemassa ja minä taas sanon että ei, se on vain satu, tarina. Lapset sitten usein kysyvät että no mihin sinä sitten äiti uskot. Usein vastaan en mihinkään, tai itseeni uskon, uskon tähän kiveen kädessäni ja vaikkapa lintuihin. Siis mihinkä vaan.

Viimeksi hämmentyneet utelut kirvoittivat pidemmän vastauksen joka ei ehkä uponnut tajuntoihin asti kylläkään, mutta joka avasi ajatuksia jopa itsellä. Se, mitä tarkoitetaan kun sanotaan "jumala", on kaikissa meissä ja jokaisessa asiassa kaikkialla. Se on se energia mikä on elävässä ja olevaisessa, mikä on maassa, taivaassa, universumissa, tähdissä ja niissä tapahtumissa jotka synnyttää planeettoja ja saa ne vetäytymään mustiksi aukoiksi. Ei ole ketään yksittäistä poppamiestä joka saa kaiken aikaan, vaan kaikkeus on saanut ja saa kaiken aikaan ja kaikkea edelleen.

Kun joku rukoilee? Kenelle hän puhuu? No.. hän keskustelee itsensä kanssa, sen itsessään olevan jumal-osan kanssa. Se osa mikä on rakkaus ja hyvyys meissä ja ne hyvät aikeet, tuntemukset ja tavoitteet, se on se. Ja jos teemme jotain väärää niin rikomme sitä itsessämme olevaa hyvää kohtaan, ei ketään heppua pilvenreunalla. Kun teemme hyvää, ruokimme hyvää itsessämme. Hyvin new agea, ajattelin. En siis hirveästi ikinä ajattele mihin uskon, uskon olemiseen ja elämiseen ja kaikkeuteen - kaikkeen. Siihen että jokaisessa meissä on se totuus ja voima ja vastaukset myös. Jatkuvasti tuntuu ahdistavammalta tuo lasten osallistuminen noihin uskontojuttuihin mutta toisaalta tuleepahan juteltua näistä sitten heidän kanssaan.

Tässä kuvapari joihin tiivistyy ajatus, nämä Jason Mrazin quoteja. "Jumala" tietää että olemme sen (kaiken) arvoisia, ja joskus ihmiset unohtavat oman upeutensa, mahtavuutensa. Jumaluus on kaikissa, eikä elämä tule meille vaan se lähtee meistä. Ilman omaa tulkintaamme ja suntautumistamme elämään ja maailmaan maailma vain on, me itse luomme sen, näemme sen, niiltä lähtökohdilta mitä meillä on. Live high, live mighty, live righteously. Me itse tiedämme olevamme kaiken arvoisia. Kristinusko opettaa että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, mutta asia on toisinpäin. Jos haluaa luoda jumaluuden, sen luo itse, omaksi kuvakseen. Puhuu sielulleen, eli sisimmälleen.

Suosikkiartistejani ja hänellä on upeita ajatuksia. Jossain vaiheessa aloin kiinnittämään huomiota rukoilemisen ja jumalan esiintymiseen hänen teksteissään ja hämmennyin koska hänhän on myös hyvin.. no ei monoteistinen, ei uskonnollinen, omien sanojensa mukaan spiritual. Itselleni on muodostunut tapa aloittaa päivät meditoimalla: jos nyt ei suoraan full lotus - meiningillä niin joka tapauksessa omiin ajatuksiin uppoutuen, tekstejä lukien, mietelauseita hakien, fiilistellen ja joskus vain hengitellen ja keskittyen. Ilman tätä ei tule työskentelystä mitään ja jos tähän ei pysty niin stressiä on liikaa. Harvemmin silloin tulee mitään tehtyäkään.
Joku kai kutsuisi sitä siksi oman jumalansa tai omalle jumalalleen rukoilemiseksi, minä ehkä otan yhteyttä itseeni, maahan, ilmaan, elämään. Ja sitten olen vaan.

On tullut meditoitua, eli maalattua. :)

Ajatuksia uusille maalauksille

Quotet lainattu instasta @loveisfullofcolor

Uusin.

Huijasin

On tässä nimittäin vähän muutakin tullut tehtyä kuin kuunneltua Vesalaa. Siitäpä syystä ei ole tullut bloggailtua. Koko alkuvuosi on mennyt hommia painaessa sellaisella intensiteetillä että ei yksinkertaisesti ole ennättänyt ajattelemaan. Valokuvakeikkaa on riittänyt sekä valokuvakaikkea - kuvatessa, opettaessa ja näytön edessä istuessa on mennyt nyt 4 kuukautta. Tuntuu istumalihaksissa.

Eilen saatiin pakettiin vuosi sitten aloitettu produktio "Meri - saaristolaisen piha ja puutarha", joka oli osa Suomi100v - juhlavuoden ohjelmistoa. Aloin vuosi sitten ideoimaan ohjaamalleni valokuvausryhmälle proggista, jossa voitaiisin yhdistellä valokuvaa livemusiikkiin. Työpaikkani Naantalin Opisto on ollut siitä mahtava, että oikeastaan minkälaiselle projektille tahansa on tarjottu toteutusmahdollisuudet. Rehtori Erja Launialan kanssa lähdettiin miettimään opiston bändejä mukaan konserttiin, ja saatiin remmiin mukaan vielä Raision Työväenopistolta Raision laulajat, ja siinä sitä oltiinkin sellaisen projektin äärellä jossa yhdistyi Swing - musiikki (Sunny Side Swing Band), kansanmusiikki (kansanmusiikkiryhmä Naamuskat) sekä kuorolaulanta (Raision Laulajat). Tässä vaiheessa mieleen tuli että olemme saattaneet tulla luoneeksi hirviön, miten nämä saadaan fuusioitua yhteen? Lopputulema: aivan mahtavasti! Ryhmät soivat yhteen niin hienolla tavalla että kylmät väreet juoksee vieläkin. Fotarit - ryhmä veti taas homman päätyyn ihan sata lasissa kuten tavallisesti, ja kuvaesitystä olenkin koostanut runsaasta kuvamäärästä koko alkuvuoden. Ja innostuin itsekin soittelemaan, ylläolevan videopätkän taustamusat nimittäin. Kännykällä ihan äänitin :D

Kuva sarjasta Myrskyluodon Maija. Janne hukkuu. Kuva on tunneilla tehty miniatyyri / yhdistelmäkuva. Lumimyrsky tehtiin jauhoa puhaltamalla ja avantoon hukkuva Janne kuvattiin myös tunnilla.  Kuva: Pasi Leimu

Huikea määrä muusikkoja mahtui juuri ja juuri lavalle, ja kuoro tuli vielä puolikkaalla miehityksellä. Fotarit kuvasivat myös videopätkät biisien väliin. Bändit soittivat/lauloivat vuorotellen omia vetojaan sekä yhteisvetoina Yksinäinen saarnipuu ja La Mer. Kuva: Pasi Leimu

Meikä ja Fotarikonkari Sami Malkamo. Kuva: Pasi Leimu

Minä ja rehtori Launiala säätämässä tekniikkaa. Minun roolini oli valvoa tarkkaamossa että biisit ja vidot synkkaa, ja tauottaa kuvaa tarvittaessa. Kaikki muu meinkin putkeen, paitsi että läppärin virtapiuha jäi kytkemättä ja kone ilmoitti kesken konsertin että AKKU ON LOPPUMASSA. Isolla oranssilla ilmoituksella. Videon päälle. Onneksi oli piuha lähellä.. 

Konsertti oli erittäin hieno kokemus ja oli ilo työskennellä upeiden muusikoiden kanssa. Konsertti tullaan todennäköisesti vetämään vielä uudestaan. Sen tämä kylläkin teki että en ole ehtinyt maalata ollenkaan, ja Auran Gallerian näyttely lähestyy. Nyt on takki melkoisen tyhjä, pitää vähän keräillä itseään että pääsee jonkinnäköiseen työvireeseen, joka sävyttää tällä hetkellä epämiellyttävästi tämä kielteisten apurahapäätösten suma. Mutta täytyy sanoa että tällaiset projektit on se syy miksi teen opetustyötä ja mitä siitä parhaimmillaan saan - palkkaa tietty vähän mutta näiden projektien vetäminen on sitä suurinta palkintoa, kun näkee jonkun toteutuvan ja kun saa tuoda kulttuuria omaan ympäristöönsä ja tarjota mahdollisuuksia tehdä ja osallistua. Elämyksiä. Toivottavasti jokin apurahataho näkisi että työni ja panostukseni oman alueeni kulttuurin kentälle ehkä ansaitsisi jossain vaiheessa jonkun positiivisenkin päätöksen. No, kattellaan ja odotellaan.

No muutakin on tullut puuhailtua, olen mukana Naantalin Kulttuuritaloyhdistyksen järjestämässä näyttely/taidekahvi/mentorointiprojektissa, jossa Naantalilaisia ammattitaiteilijoita on mentoroimassa paikallisia harrastajia, joilla on mahdollisuus näyttelyhakuun avoimeen näyttelyyn Naantalin Taidehuoneella syksyllä. Toukokuussa alkavat mentoroinnit ja aletaan katselemaan mitä ajatuksia kuvaajilla on - olen onnekkaasti saanut haalittua itselleni mentorointiryhmän valokuvaajista. Vaikka maalari olenkin niin täytyy sanoa että tämän taidemuodon kanssa toimiminen on pitänyt itsellä kyllä ajatukset virtaamassa ja tekee hyvää irtautua välillä omasta maalauskuplastaan. Valokuva tuo hirveästi mahdollisuuksia ja sen ilmaisua voi venyttää lähes loputtomasti. Lisäkseni muita mentoreita ovat Tapani Kiippa ja Camilla Björkman, ja teosvalintaa ja projektin suunnittelua on mukana tekemässä myös Raimo Äijälä, kuvanveistäjä, joka aikoinaan oli perustamassa Turun Piirustuskouluun veiston osastoa. Hän on myös tehnyt Rymättylän Nuotanvetäjän patsaan, jossa mallina on ollut hiljattain kuollut isoisäni Eino Liitola, vanha nuottamies.

Eikä siinä vielä kaikki.. kaiken kukkuraksi tulin valituksi Naantalin Kulttuuritaloyhdistyksen Vuoden taiteilijaksi, eli pääsen tekemään tänä vuonna pyhän Birgitan maalauksen. Vuosittain valitaan vuoden taiteilija, joka aina tekee oman teoksensa aiheesta, joka huutokaupataan Birgitan Yössä. Tuotto menee valitsemaani hyväntekeväisyyskohteeseen. Nyt pitäisikin miettiä hyvää kohdetta Naantalista.
Tämän lisäksi minut kutsuttiin Raision Kameroiden Martti Tuomisen muistokilpailun veturiksi, antamaan aiheen seuraavalle kilpailulle ja tuomaroimaan sitä. Tulee mielenkiintoista siitäkin.

Nämä, Auran näyttely ja kuvakeikat päälle - nyt ehkä konsertin jälkeen on se takkityhjänä - olo kun on sitä intensiivisesti vääntänyt, mutta tekemistä riittää, ihan niin paljon että ei onneksi ole aikaa miettiä noita Vesalajuttuja kuin hetkittäin. Ja kokoajan lyhenevin hetkin. Kevättä ja kesää kohden ja kaasu pohjassa, kuten tavallisesti! Ajatuksia on taas mieli tulvillaan, että miten hienoa olisikaan tehdä tämä juttu uusiksi vaikkapa Naantalin Musiikkijuhlien yhteydessä..? Ja vieläpä tehdä oppilaiden kera toinen projekti jossa päästäisiin projisoimaan kuvia värejä ja tunnelmia vaikka johonkin musajuhlien kirkossa olevaan konserttiin? Teatterilaisten kanssa musiikkiteatterivalokuvamatineoita? Naantalin Musiikkijuhlat ja alueen teatterit jos luette tätä, niin laittakaa viestiä tulemaan! :-D

Lopuksi keväthurmaa: Ihanin SMG <3