Yön mietelause

“When the trouble comes, the difficulties, this is good material. And if you survive all that,” she laughs again, “then the art will be even better.”

Näyttelyn jälkeinen tyhjyys

Se on semmoinen juttu näyttelyiden kanssa, että aivan sama kuinka kauan on aikaa, maaliviivan lähestyessä tulee aina paniikki. Tässä lienee ero taiteilijoiden kesken: jotkut työskentelevät tasaisen varmasti läpi vuoden ja materiaalia on samaan kontekstiin kokoajan, ja sitten on meitä jotka.. no, eivät tee niin. Aika menee katseluun ja lukemiseen, tutkimiseen, luonnosteluun. Muihin töihin (opettamiseen ja kuvaamiseen) ja sellaisella vatsanpohjassa kipristävällä "tarttis" - tunteella joka ei salli ajatusten jättää maalaamista hetkeksikään, siitä huolimattä saattaa olla maalaamatta pitkänkin aikaa. Sitten kun maalaa, maalataan liian pitkään, ylityöstetään ja aika löysästi vaan maalaillaan. Ajatus rimpuilee maalauksesta toiseen aivan eri suuntiin. Kunnes sitten huomaa että näyttelyyn on perkele vaan pari kuukautta aikaa, ja sitten. Sitten alkaa hirveän paniikin ja toisaalta hedelmällisen työskentelyn aika. Kaikki velton jakson ajatukset, luonnokset ja tuumailut tulee selkärangasta, tiiviimpään muotoon. Puristus on uuvuttava. Tehdään ihan kalkkiviivoille asti kamalalla sykkeellä.

Sitten maalaukset lähtee. Tulee tyhjän pesän syndrooma. Ensin oli lattiasta kattoon kaikki seinät täynnä kuvia ja nyt ei ole yhtään. Ei ainuttakaan. Näyttely oli ja meni, maalaukset jäi gallerialle suunnilleen kaikki, osa taidelainaamoon ja osa G12 Kuopion näyttelyä varten säilytykseen. Siinä sitä sitten vaan jännittää että moniko tulee joskus takaisin kotiin, toivottavasti ei kaikki. Olen nyt ollut maalaamatta avajaisista asti ja se pieni kipristys alkaa muuttua kouristukseksi. Ala nyt jo vittu maalaamaan. 

Mutta kun en vittu ala. Ajatus on valkoinen pallo. Ahdistuksen tunnetta usein kuvailen siten, että tuntuu kuin olisi ammuttu tykillä vatsaan ja keskellä kroppaa on suuri ammottava musta aukko, suuri kolo kehon läpi. Tämä tuntuu miltei samalta, ahdistelee, mutta pallo on päässä ja se on valkoinen. Läpäisemätön. Ajatukset on siellä sisällä ja odottaa, että päästän ne valloilleen. Tämä näyttelyn jälkeinen tyhjyys on sitä että yrittää päästä sinne palloon käsiksi.

Katsoo muiden maalauksia. Helvetin hyviä, niin paljon parempia. Katsoo omiaan mitä teki siinä näyttelypaniikin luomassa taidepsykoosissa. Tuollaisiako maalasin? Ok. Mitä nyt?

Näyttelypaniikin aikana ei pysty edes kirjoittamaan. Päällä on täydellinen putkinäkö, ja kun sen valkoisen pallon on saanut puhki, on vimmoissaan maalattava kaikki leviäksi siinä pelossa että pallo taas muurautuu umpeen. Kun tauko venyy työskentelyssä liian pitkäksi alkaa pallon seinät kovettua. Sitä ei saa päästä käymään. Ajatukset kiertää ja mennään vähillä unilla. Ylikierroksilla.

Ja sitten kaikki on ohi ja tulee tyhjyys. On ihan että "nyt en maalaa ainakaan viikkoon" ja yhtäkkiä se viikko onkin kuukausi. Ja sitten kipristää.



No nyt on taas projekteja. On se klassinen pari kuukautta G12 Kuopioon ja Salmelan nuorten kilpailuun. Nyt pitäisi jo alkaa tuutata vaikka se valkoinen pallo on umpibetonia. En pääse sinne käsiksi millään ja nyt yöunet ovat lopullisesti mennyttä. Odottelen nukkumattia aamukahteen ja onnistun nukkumaan muutaman tunnin ennen kuin kello armottomana soi. Stressi leviää, se leviää kaikkeen. Hajoa jo pallo.



Käytiin Peltosen Essin kanssa palloa hajottamassa Wäinö Aaltosen museossa, jossa on Kajanderin retrospektiivi. En ole ehkä ollut dadan ja sensemmoisten kanssa kovin kummoisissakaan väleissä, mutta nyt näyttely antoi kyllä voimaa. Oli hauskaa nauraa. Huomata se että joku kännissä kavereiden kanssa tehty (tai sen oloinenkin) pläjäys on esille pantavaa eikä sen tarvitse olla niin vakava juttu, tai ehkä se juuri on. Mutta huomattavasti pienemmällä luomisen tuskalla voisi asioista päästä.

Ehkä se vakavuus tulee tästä figuratiivisuudesta. Jotain jota on tehty niin paljon ja niin kauan, ei ole helppoa lähteä tekemään tavalla jolla sitä ei ole tehty jo sataan tuhanteen kertaan. Lopulta sitä ei voi ajatella vaan täytyy tehdä vaan. "I paint what the fuck i want" totesi eräs seuraamani figuratiivinen taiteilija. Sitä kohti.

Hortoilin tyhjyyksissäni Itäisen Kadun Kehystämöön ja yllätyksekseni ostin pastelliliituja. Joten minulla on nyt sitte pohja, hiilipölyä, pastelliliituja ja spraytä tuossa jolla olen aikeissa aloittaa. Jostain täytyy aloittaa. Aloittaminen se tässä nyt ahdistaa. Pitäisi jälleen kerran perustella itselleen että miksi ja mitä.

Ja miten.




Lukaisinpa mustekalasta tällaisen jutun. Ei nyt yhtään auttanut. Kyllä nyt venytetään ironian rajoja. Itse en ainakaan tunnista missä se alkaa ja missä loppuu.

Taiteilijatapaaminen

Tervetuloa!

Sinun täytyy

Muutama sana tästä maalauksesta: 

Sinun täytyy - You must (Woman is born free but is everywhere in chains)

Useammassakin maalauksessa pitäisi melkein olla kirjallinen aineisto mukana, niin paljon olen kerrostanut ajatuksia joka ikiseen. Tämä on nyt näistä ajankohtaisin niin avataan sitä tässä. 

Avajaispäivän aamuna alkoi uutisista tulvia hurjia uutisia. Pariisiin oli tehty terroristi-iskuja, yli sata kuollutta. Avajaisissa katselin tätä maalausta ja mietin itsekseni sen ajantasaisuutta. 

Lähdin tekemään maalausta Hijab - huntuteeman kautta. En ajatellut sinänsä käsitellä Islamia, vaan käsitellä ajatuksia vapaudesta ja ihanteista, kauneuden käsityksistä ylipäätään. Kokonaisuus kertoo naiskuvasta ja miten sitä eri tavoin katselemme ja toteutamme. Tämän työnimi oli America - land of the free, ja maalauksessa esiintyi siis nainen hunnussa, taustalla USA:n lippu. Kuva oli suora lainaus erään Hollywood - näyttelijän instagram - kuvasta, mutta naisen paikalla oli hunnutettu nainen. Ensin lähdin tekemään hänestä tummaihoista, lopulta nainen vaaleni ja nuoreni lapsenkasvoiseksi. Pohdin työn kanssa ajatusta siitä (kuten tässä jo aiemmassa postauksessa kirjoitin), että onko länsimainen nainen oikeasti vapaa, ja kuinka sorrettu on itensä verhoava tai siihen painetta tunteva nainen suhteessa naiseen, joka tuntee painetta itsesä paljasteluun ja objektina olemiseen. 

Siinä sitten katselin työtä ja viikko ennen avajaisia lähdin vähän "parantelemaan" työtä pienellä spraytekstillä. En tiedä mitä siinä sitten tapahtui mutta yhtäkkiä olin maalannut koko työn yli. Seisoin siinä yltäpäältä maalissa ja hyperventiloisin! Mitä helvettiä olen juuri tehnyt! Johonkin vain hujahti monta tuntia aikaa ja olin jossain ihmeen maalausflowssa sutinut koko maalauksen yli valkoista maalia. 

Paniikin laskeuduttua piti alkaa ajatella uudestaan. 

En saisi alla ollutta enää millään tehtyä uudelleen, joten oli siis tehtävä koko homma alusta. Purin ajatusketjun atoimeiksi. Aloin kaivelemaan instagramista kohtalokasta, muotilehtimäistä poseerausta. Hieman dramaattisempaa kuvaa. Tuo tekstimuotti minulla oli vielä jäljellä, joten hyödynsin sitä uudestaan. Tein monta kerrosta. Vedin teippiä, viivoja, värikenttiä ja veteen piirrettyjä viivoja. Tein ajatuksiani fyysisiksi. 

Kuvaan yhdistämäni teksti "Woman is born free but is everywhere in chains" (wo - etuliite oli itse lisäämäni, koska naisteema) oli Jean - Jacques Rousseaun ajatuksia. Törmäsin tekstiin ja Rousseaun ajatuksiin taannoin googletellessani yhteiskuntasopimuksesta. Nauratti niin että meinasin laskea alleni, kun luin satojen vuosien takaisia näkemyksiä yhteiskunnan ongelmista, korruptiosta ja tasa-arvosta. Miten ajankohtaisia ne olivatkaan tämän hallituksen otteessa ja varsinkin pääministerin rautakouramaisessa (ruostuvassa) pakkolinjassa. Rousseauta pidettiin totalitaristina; toivottiin että kaikki ymmärtävät vapauden tuovaa yhteistä hyvää ja tahtoa ja toimivat sen puolesta. Ja mikäli eivät ymmärrä sen puolesta toimia, heidät voidaan tähän pakottaa. Ajatus kosketti monella tapaa: ei pelkästään nykypolitiikassa, yhteiskunnassa, myös ajatuksista persoonasta, seksuaali-identiteetistä ja naisen roolista (miehen ja naisen roolia ja identiteettikriisiä näyttelyssä koskettaa myös Glenda - maalaus, täytynee kirjoittaa siitä seuraavaksi). 

Tämän ajatuksen halusin säilyttää myös maalausta uudelleen työstäessä. Jätin huivin kuitenkin pois, kokonaisuudesta tuli jo niin monisyinen että en itsekään osannut jäsentää mihin kaikkeen se viittaa. Pelkäsin toisaalta sitä että jos maalaan naiselle huivin, teos tulkitaan juuri niin päin että huivissa nainen ei ole vapaa, kun tarkoituksenani oli pikemminkin kysyä että miksi näin ajatellaan.

Otettiin painia useampi erä. Värit ja muodot ja varjot ja työn määräävä olemus vaihteli useaan otteeseen. Jäin kuitenkin kaipaamaan USA:n lipun tuomaa viitettä ja halusin lisätä taustaan vielä jotain tunnistettavaa, joka voi toimia punaisena lankana jos maalauksen sisältöä jaksaa kaivella pidemmälle. Visuaalisesti ajattelin lisääväni volyymia tukkapehkoon, ja ajattelin että teen sen "kuutisti". Jokaisessa meissä nimittäin asuu pieni Lavosen Kuutti, sen lisäksi että jokaisessa naismaalarissa asuu Schjerfbeckin Helene (häneen tulee verratuksi jossain vaiheessa varmasti jokainen). Itse olen kohdannut molemmat vertaukset ja ottanut ne ilolla vastaan. Helene, Kuutti ja Churbergin ja Thesleff ovat maalareita joiden ote on aina viehättänyt ja jotka tuntee omaksi maalaukselliseksi "kodikseen". Kuutin naiskuvat ovat toki aina mielessä kun omiaan tekee. Niitä on katsottu niin moneen kertaan. Mieleeni tuli aivan tietty tyyli mustan valuttamisesta, ja tietyn oloinen teos. Tämä kyseinen tyyli on juurikin se mitä kollegan Essi Peltosen (kenen kanssa jaoin edellisen työtilani) kanssa aina töistämme bongaamme kun arvelemme toistemme töistä että "menikö kuutiksi". Löysin etsimäni nopeasti, ja myös kuvalle nimen: 

Queen of Silence

Tajuntani räjähti. Hiljainen hyväksyntä. Päätin tehdä tuosta työstä suoran lainauksen tähän maalaukseen: naisen hiusten vasen puoli on suora tulkinta yhdestä kyseisen maalauksen osasta. Nimeä en sentään kehdannut lainata. Pidin tätä parempana ideana kuin tehdä jotain "kuutisti". Mielellään kumarrran suoraan mestarin suuntaan. 

Leikkaus takaisin avajaisiin - siinä olin maalauksen edessä. Sanat jotka olin sprayannut teokseen on siis luonut Rousseau. Ranskan suuren vallankumouksen aikana terrorin aikaa luotsanneet jakobiinit pitivät toimintansa selkärankana juuri Rousseaun filosofiaa. Nyt on taas terroristit toimessa ranskassa. Terroristit, jotka riistävät vapauden äärimmäisellä tavalla, ja toisaalta uskovat että vapaus tulee juuri sitä kautta. 

Facebook täyttyi Ranskanlipuista. Palestiina, Syyria, Afghanistan, Irak, Somalia - emme ole nähneet yhdenkään maan lippua kenenkään profiilikuvan päällä huolimatta siitä, että näissä maissa terrori on päivittäistä. Nyt se osui länsimaihin, ja maailma menee sekaisin samoin tein. Formuloissa on palkintopallin vieressä Pray for Paris - lippu. Kauppakeskuksessa vietettiin eilen hiljainen minuutti Pariisin uhrien takia. Kaupungit muuttivat monumenttiensa värejä trikoloriksi (Myös Turku!). Minua oksettaa.

Kaikki kunnia heitä sureville. Tietysti saa surra. Länsimaat osoittavat solidaarisuutta toisilleen, luonnollisesti, ja mitä lähemmäs tregedia osuu, sitä enemmän se tuntuu.  En silti voinut olla tuntematta pientä kiukun kuohahdusta. Hiljaisen hetken aikana teki mieli huutaa täysillä että MISSÄ OLI HILJAINEN HETKI KUN SYYRIASSA VIIME VIIKOLLA KUOLI 175 IHMISTÄ, NAISIA, LAPSIA, MIEHIÄ KUOLEE SATAMÄÄRIN LÄHES PÄIVITTÄIN? Missä oli profiilikuvakampanjat kun pienet lapset hukkuivat välimereen? Hukkuvat yhä? Ja me täällä vain itkemme kun joudumme ottamaan pakolaisia vastaan. Vingumme että eikö naapurimaat voisivat huolehtia Syyriasta. Miksi meidän pitäisi mennä sinne sotaa selvittelemään, miksei muut. Ei Isis ole meidän ongelmamme. 

Kuunnes se iskee Euroopan rajojen sisäpuolelle. Hiljaiset hyväksyjätkin ovat pakotettuja kohtaamaan sen, mitä muissa maissa tapahtuu päivittäin.  Tai ideaalitilanteessa kohtaisivat. Sota ei täällä tunnu todelliselta, se ei kosketa. 

Sinun täytyy - You must - nimi viittasi alkujaan siihen, että vapautta ei oikeastaan ole: olemme kahlittuja ties mihin vaikka olemme nimellisesti vapaita. Avajaisissa mietin että Sinun ja minun täytyy tehdä myös muuta: avata silmämme, kuten tämä hiljaisuuden kuningatar on tässä tehnyt. Vapaus ei ole kaikilla, ja sama ihmisarvo pitäisi olla, meillä kaikilla. 

Postvernissage

Paria päivää ennen avajaisia on just hyvä tehdä päätöksiä tyyliin "maalaankin tuon sinisen liinan kultaiseksi". Siinä tulee hiukan hiki. 

Vaikeimmat työt on vaikeimpia ottaa messiin. Ei teknisesti ehkä mutta muuten. 

Paras mahdollinen maalausrätti = housut

Melko loppumetreille meni tämän kanssa, kyllä otettiin erää.. 

Työhuone näyttääkin siltä että ollaan hiukan painittu näiden kanssa

Kalkkiviivoilla ei tarvitse edes kofeiinia näyttääkseen tältä. Ei paljoa nukuta.

Valmista tuli! Ja ihan jopa 2 päivää ennen avajaisia :D

Our lady of sorrows kurkisteli matkan aikana perän pitäjiä. Kohti Helsinkiä :)

Matkaa taitettiin sumussa

Ripustamisen vaikeus. Onneksi on some. voi lähettää kuvia ja neuvotella raadin kanssa puhelimessa että mikä mihinkin.

Ensimmäinen valmis seinä. Siitä eteenpäin!

No nyt ollaan päästy asiaan! Avajaisvierailta Jumalten Nektaria! Huomatkaa silmäpussit, ei ole nukuttu kahteen viikkoon :D

Avajaispöperöt

Ja tietysti simat

Näky työhuoneella tänään. :D

Pikaisen siivouksen jälkeen tyhjä työhuone. Puhdistavaa! Nyt pitäisi orientoitua muihin ajatuksiin välillä ja miettiä tulevaa.

Maaliviiva häämöttää

Ehkä parasta avajaisissa on tietoisuus siitä, että kohta ihanihan kohta ei tarvitse ajatella mitään. Tai no yksi suunnittelutyö ensiviikolla, mutta sekin ihan normaali päivärytmissä. Sen jälkeen aivot narikkaan ja kaikkea muuta paitsi kuvan osoittamia, hyvin hallussa olevia taitoja!

Huomenna ripustamaan. Perjantai 13 päivä. Menee varmaan just täydellisesti :D

Katri Sorsan kyyneleet

Yhdestä näyttelyn maalauksesta halauisin kirjoittaa vielä vähän erikseen.

Olen seuraillut Katri Sorsan blogia ajoittain. Olin kiinnostunut hänen suoruudestaan ja objektiivisesta näkökannasta siihen, mitä ulkonäköpaineet meille tekevät, miten ne meitä muokkaavat. Hän on rehellinen – some voi olla hyvä asia ja ulkonäöstään huolehtiminen positiivista, mutta asioiden nurjien puolien tunnistaminen ei ole pelkästään itselle avaavaa ja opettavaista, mutta myös todella tärkeää nyt, kun somen tuomat ulkonäköpaineet ovat vahvasti kartalla.

Some on kauniiden maailma jossa omaa itsetuntoaan voi kohottaa ja antaa mielikuvaa hyvästä ja kauniista elämästä. Some on valitettavast myös alusta kiusaamiselle, ei pelkästään teinien keskuudessa, vaan myös aikuisten. Kommentoinnin suhteen rima on todella alhaalla. Ihmiset kirjoittavat toisilleen mitä sylki sattuu suuhun tuomaan, sellaisia asioita, joita ei koskaan kehtaisi päin naamaa kenellekään sanoa. Kirjoittajat pidättävät itsellään oikeuden hyvin törkeäänkin kommentointiin, ja perustelevat itseään sananvapaudella ja haukkujensa kohdetta syyllistämällä: sinun vikasi, että käyttäydyn näin. Aivan kuin alkeellisetkin käytöstavat olisivat unohtuneet, kuin ne eivät pätisi netissä ollenkaan.

Avaan taidenäyttelyn ”Inhimillisyys” Galleria G12 Helsingissä lauantaina. Näyttely koskettaa somen naiskuvaa, veteen piirrettyjä viivoja ja minäkuvaa. Olen löytänyt inspiraatiota maalauksiini Katrin blogista aiemminkin, hänen kirjoittaessaan siitä, miten valheellinen ja rakennettu naiskuva joissa hän itsekin on poseerannut, muokkaa mielikuvaa itsestämme vahingollisella tavalla. Hänellä onkin suora ja aito ote bloggaamisessaan, kuvissa näkyy arjen kauneus ja pehmeys. Kuvista ja elämästä ei yritetä siivota arkirealismia pois. Hän on oma itsensä, eikä kaunistele.

Oma itsensä hän oli myös eräässä tv-ohjelmassa, joka sai somen melkolailla räjähtämään. Seurasin ruutuni takaa sitä myllytystä mihin Katri joutui somettajien järjenkäytön valuessa viemäriin. Äitiys ja seksuaalisuus on aiheena lähtökohtaisestikin herkkä, ja keskustelu lähti nopeasti sivuraiteille, joissa nukkuvan lapsen vieressä puuhastellut pariskunta nähtiin pedofiileinä ja joiden lapsen vaunutkin viilleltiin vihan kuohuissa hajalle. Tilanne alkoi muistuttaa etäisesti jo viimeaikojen maahanmuuttajiin kohdistunutta vihapuhetta, jossa pelätään maahan vyöryviä mekkaloisijoita jotka vaarantavat kansakuntamme turvallisuuden. Tämä ”keskustelu” johti siihen että polttopulloja heittelikin ne kantasuomalaiset, vaikka ulkomaalaisiahan tässä piti pelätä. Katrin tapauksessa lasta kohtaan uhkaavasti käyttäytyy jälleen somen sankarit, viiltelemällä vaunuja. Olemmeko todella näin lyhytnäköisiä, ja täysin joukkokiihkon vietävissä?

Kysyin Katrilta saanko käyttää hänen omakuvaansa maalaukseen. Kuvassa Katri itkee järkyttyneenä netin kirjoittelusta. Kuva on vaikea, ja varmasti vaikeasti käsiteltävä aihe myös itse mallille, mutta toivoin saavani sen osaksi näyttelyäni toimimaan eräänlaisena monumenttina sille, kuinka somessa voi iskeä vauhtisokeus. Se on maailma, jossa normaalit käyttäytymisnormit eivät päde. Se on äärimmäisen arvostelun aitio, emmekä aina tahdo muistaa että risuaidan toisella puolella on oikeita ihmisiä. Näyttelyni nimi on Inhimillisyys, mutta somessa se hyvin usein loistaa poissaolollaan. Vaan inhimillistähän sekin on, erehtyminen.