Motivaation mittakaava

Öiden itkupilli

0% |-------------------------------------------------------------------------------X--| 100%

Lisämaininta tuosta äitiydestä. Pienoikaisellamme on tuommoista koliikkivaivaa - tai refluksia - jokatapauksessa jotakin joka pitää pienokaisen hereillä öisin. Äänekkäästi. Viime yönä huuto loppui puoli kuudelta aamulla. Istuin sängyn reunalla pinnasängyn reunan kuva otsassa (olin nojannut siihen jo toista tuntia laittaen tuttia takaisin itkevän vauvan suuhun) ja itkin, sillä väsymyksen määrä oli pyörryttävä, nälän määrä oksettava. "Aamulla" (puoliltapäivin) kun heräilin, joka ikinen lihas on krampissa ja värisee ylirasituksesta.

Siitä huolimatta, vaikka hädin tuskin pysyy silmät auki enkä tiedä millä voimilla aion seistä tuossa maalaustelineen edessä, olen työhuoneella valmiina töihin! Töiden palautukseen enää 5 päivää. Todella haluaisin saada nyt hyvän sarjan tehtyä, ja kun kerran olen saanut suosituksiakin haalittua, olisi nyt todella hölmöä ola painamatta hommia... Vauvalle pumppasin maitoa, laitoin kakaroille vaatteet valmiiksi oven pieleen jotta miehen hommat helpottuisi pikkuvauvan ja uhmaikäisen kanssa ulkoilemaan lähtiessä.. On tulenpalava halu nyt saada tämä homma kunnialla piirrettyä pakettiin. Sen aistii kyllä myös mies joka ei valita vaikka jää lapsia hoitamaan, joka tällä hetkellä näissä väsymyksissä itkuisten pikkuisten kanssa ei ole helppo tinki tehdä yksin.

Ensimmäiset hetket täällä meni nyt tähän kirjoittaessa ja puhelimessa puhuessa - oli eilen taas uusi katselmus meidän homelinnassa ja taas kohta pukkaa uutta. Arviot jokaisella taloon marssitetulla asiantuntijalla ovat hyvin laidasta laitaan, joka toinen päivä olemme positiivisin mielin ja taas seuraavan tutkimuksen jälkeen valmiita lataamaan dynamiitilla koko töllin matalaksi. Tiedän että seuraava tutkimus, joka keskittyy taas riskirakenteisiin ja näytteidenottoon, tulee olemaan taas sellainen negatiivinen jonka jälkeen vedetään mielessämme sitä sytytyslankaa. Kaikeksi onneksi meillä on tässä kuitenkin mukana asiantuntijoita joihin voi oikeasti luottaa huolimatta siitä nähdäänkö ongelmat isoina vai pieninä, jokainen katsoo niitä omien ammattialojensa vinkkelistä.

No negaatiot ja väsymyksen sikseen. Buranaa huiviin ja hiili käteen.. Väsymys on sitä luokkaa että en saa katsetta kohdistettua, mutta ehkä se on ihan positiivista nyt kun tekee utuista hiilikuvaa :-) Joten se mittakaava motivaatiolle.. Asteikko on nyt kyllä pitkä ja monisäikeinen mutta halu on kova. Haluan että lihakset värisee väsymyksen lisäksi onnistumisen adrenaliiniendorfiinituntemuksesta kun näkee kokonaisuuden silmissään ja tajuaa että on onnistunut kuvissaan sillä selittämättömällä Oikealla Tavalla. Että ne vaan puhuu yhteen. Että niitä katsoessaan voi samaistua ja kokea, ja että niistä saisi jotain. Minähän saan niistä jotain joka hetki kun niitä teen, joten sitä ei lasketa nyt. Mutta. Töihin..

Ihanaa

Tein tänään paluun työhuoneelle melkein 4 kuukauden mittaisen "mammaloman" jälkeen. Loppuraskaus ja synnytys, siinä tekosyytä kerrakseen.. ;) No, tämä alkaa olla jo niin klassinen juttu että ei pitäisi olla kyllä valittamisen varaa: mutta jälleen kerran huomasin jättäneeni pensselit pesemättä edellisellä työskentelykerralla. Olin vain jättänyt ne purkkiin ja vettä päälle. Kyllä se vesi neljässä kuukaudessa haihtuu, ja kaikki ihanat uudet täydelliset siveltimeni ovat nyt pilalla. Jännä huomata muuten että taideliikkeestä ostettu leveä mutlari oli ihan ruostunut metalliosistaan, kun taas biltemasta ostettu patterisivellin ei ruostu millään. Tietääpähän mihin rahansa jatkossa laittaa. Olkoonkin että parempi laatu on tuossa ohuemmassa taidepuodin pensselissä. Mutta siis anyways: hirmuinen tauko takana.

Tämä äitiyden ja taiteilijaelämän yhdistäminen on ehkä vähemmän romanttista mitä ammatista yleensä ajatellaan. Ei olla missään pariisissa loft-henkisessä kattohuoneistossa vääntämässä taidetta öin ja päivin, tai sikarinhajuisessa pianobaarissa naukkaamassa old invalid portoa. Ei baskeria ja pikkutakkia, ei olan yli heitettyä kaulaliinaa, patonkia kainalossa. Todellisuudessa homma menee niin että pikkuisen vauvelimme syöttövälit on 3 tunnin mittaiset, joten syöttötuokion jälkeen singahdin työmaalle, kakkaa naamassa, oksennusta paidassa, pissaa housuissa (ei omaa vaan pikkumiehen, jonka vaippa falskasi syöttäessä). Huomenna sitten heitetään tuo harmaa asukokonaisuus sivuun ja mennään pitämään ensimmäiset valokuvauksen oppitunnit "äitiysloman" jälkeen. Halki lumen ja jään, autolla, jonka etukulman mälläsin rättiväsyneenä ikean parkkipaikan tilanjakajaan.

Mutta täytyy sanoa että rakastan kyllä työtäni! Saan tehdä sitä mitä eniten tässä maailmassa haluan, ja sen tekemisen lomassa kuunnella parasta musiikkia mitä keksin, laulaa täysillä, nauttia tunnelmasta ja vain tehdä. Aina ei tarvitse olla hampaat irvessä sieluaan purkamassa sen maalaustelineen ääressä, vaan voi vaan olla ja nauttia tekemisestä. Ja todella nautinkin: ja se nautinto näyttää välillä aika performatiiviselta. Hiki virtaa kun stereot huutaa ja tanssijalkaa vipattaa. Näky ei varmasti ole yhtä ihana kuin tunnelma, mutta en vaihtaisi tätä mihinkään. Vaikka en saisi tästä euroakaan ikinä. Enkä just nyt kaipaa sitä pariisin kattohuoneistoakaan, vaan oli ihana myös tulla kotiin, pistää vauva vaunuihin ja vetää esikoista pulkassa niin lujaa että sektiohaavaa polttaa.

Viimeistelin loppuun tuon kuvassa takanani näkyvän uuden lemppariduunin. Varsinainen hitti. Sillä on jo nimikin. Joskus ne nimet on olemassa jo ennen kuin aloittaa, joskus muotoutuu tekemisen lomassa ja joskus ne keksii galleriassa kun läiskii työt seinille. Tämä on nyt sitten nimeltään "kärsi, kärsi". Useimmiten täydennettynä "kirkkaamman kruunun saat" - lopetuksella tämä kulkee ilman tuota häntäänsä, viitaten kuitenkin samaiseen asiaan. Valoittanen sitä sitten lisää myöhemmin, nyt ei malta.

Aloitin myös tuota oikealla näkyvää raakiletta. Ilokseni löysin kuitenkin siitä tehdy luonnoksen jonka luulin jo kadottaneeni. Luonnos on itse täydellisyys, saas nähdä miltä lopputulos sitten näyttää.

Ihanaa, homeessa ja rotuopillinen synninpäästö

Se mikä on homeessa, on se uusi koti. Kuinkas muutenkaan! Olin ainut joka haistoi jotain omituista huoneilmassa, ja pyysin paikalle terveystarkastajan. Kosteutta on kellarissa ja se ilma tunkee asuintiloihin.

Nyt sitten odotetaan torstaiksi asumisterveysasiantuntijaa joka toivottavasti sitten kertoo missä mennään ja mitä maksaa. Myyjälle nimittäin. Onneksi saatiin kauppakirja kuntoon ennen kauppoja. Mutta muuttaa ei nyt sitten voi. Täällä ollaan korvessa.

Se mikä on ihanaa, on pikkuinen Vili! Poika syntyi 18.1. sektiolla, nukutuksessa. Selkätraumojen takia piikittää ei voi joten nukutuksella mentiin. Ja hyvin meni ja menee edelleen, joskin alkaa vähän näyttää koliikilta. Maalaamaan ei todellakaan ole vielä päässyt... Auttaisi jos pystyis pitämään pikkuista kantoliinassa vaan ruoto ei kestä. Katotaannyssi. Salmelan duunit huutelee..

Sain tässä eräänä päivänä oivalluksen. Jostain syystä muistelin noita taideakatemian hiostamo-juttuja. Ajattelin siis miten turhanpäiväisiä ne oli, mutta mieleen juontui myös jatkoajatus Otto Turtosen töistä. Ajattelin sitä että miten Otosta ei taiteilijana oikein tiedä onko hän lintu vai kala - duunit on valouvauksen, piirustuksen ja veiston ja installaatiotaiteen risteytyksiä. Jopa silloin kun oli kyseessä valokuvateos, oli tekotapa jotenkin rakenteellinen ja veistoksellinen. Tekotapa on usein myös jotenkin pohdiskeleva ja tutkiva, perustuen jonkinlaisen jipon kokeilemiseen käytännössä. Kaikki Oton duunit, esim. juuri tuo Hiostamon jonkinnäköinen spektrihässäkkä, ei auennut minulle lainkaan, ja mietin että miksi. Olen useinkin potenut sellaista taideflunssaa, että jos en jotenkaan tunnista kategoriaa, en tiedä missä puitteissa työtä pitäisi tarkastella. Ja niinhän toisaalta pitäisi osata tehdä: puhua töistä niiden omissa karsinoissaan, niiden karsinoiden omilla ehdoilla. On hyvin vaikeaa katsoa installaatiota maalaustaiteen lasien läpi, vaan pitää puhua työstä sen installaatiotaiteen kielellä. Luulen että se on useimmiten ongelmana jos ns. taiteen peruskuluttaja menee katsomaan jotain "vieraskielistä" näyttelyä, kielellä tarkoittaen nyt itselle vierasta taiteen lajia. Kauhistutaan, tai suututaan, tai nakellaan niskoja tai tunnetaan että on tullut huijatuksi. Itse jotenkin nautin siitä tunteesta: kun kävelee vaikka puolityhjään galleriaan jossa on post-it lappu seinällä jossa vaikka ruksi. Siinä sitten seisoo hoomoilasena hermostuneesti höröttäen ja ympärilleen epävarmana vilkuillen, että olenko nyt osa taideteosta vai onko tämä nyt ihan vaan vaikka sähkömiehelle jätetty merkki, että tähän tulee se uusi pistorasia. Ja galleristi nauraa sermin takana höhöhöö. Kaikki ei siitä tunteesta nauti.

Toiseksi mieleni valtaa vasta-ajatus siitä että miksi pitäisi hallita kaikki taiteen osa-alueet. Eikö voisi astua tilaan sen yhden hallitsemansa kanssa, ja sitten vaan katsella elämää ja taidetta sen kanssa. Vastauksen tähän ajatukseen saan eläinmaailmasta.

1. Jos siis ajatellaan että kaikki taide on yhtä taidetta yhdessä taidemaailmassa ja pitäisi puhua ja toimia samalla tavalla, voitaisiin yhtälailla ajatella että

2. Kaikki koirat ovat yhtä koiraeläintä yhdessä koiramaailmassa, ja niiden pitäisi puhua ja toimia samalla tavalla.

Jos on joskus omistanut koiria, tietää että se ei mene niin. Vaikka puudeli ja bordercollie ovat molemmat koiria, ne eivät toimi samalla tavalla eivätkä puhu samaa kieltä. Niillä on erilaisia tarpeita, ja niitä ymmärtääkseen ja niiden kanssa elääkseen pitää olla selvillä niiden rodulle tyypillisistä asioista.

Jos on joskus perehtynyt taiteeseen, tietää että se ei mene niin. Vaikka Pollock ja Edelfelt ovat molemmat taiteilijoita, ne eivät toimi samalla tavalla eivätkä puhu samaa kieltä. Niillä on erilaisia tarpeita, ja niitä ymmärtääkseen ja niiden kanssa elääkseen pitää olla selville niiden taidelajille tyypillisistä asioista.

Joten se että käyn vilaisemassa Turtosen duunin hiostamossa, katson sitä hetken uteliaana ja sitten menen pois, ei ole Turtosen vika. Useinhan niitä taiteilijoita ollaan osoittamassa sormella kun ei tajuta homman jujua. Mulla on porokoiria. Ei mun tarvitse sen takia opetella kaikkea kaikista maailman koiraroduista. Tämä on se kohta 3. eli synninpäästö. On ihan ok olla vähän mustavalkoinen.

Tuskasta

Poikani vili, vili vilpertti

Mitä tähän luomisen tuskaan tulee, niin se lienee suurimmillaan tässä kun yrittää luoda uutta ihmistä maailmaan. Luulisin sen luomisen motivaation olevan tässä kuitenkin aikalailla sama kuin mitä maalauksenkin. En osaa sen kummemmin selittää sitä, miksi halusin lapsen. Tai saatika vielä toisen lapsen. Tiedän vain, että halusin. Ja tarvitseeko siihen syytä ollakkaan? Kaikessa yksinkertaisuudessaan maalaamisessa on kyse samasta. En tiedä, miksi halusin tehdä sen ensimmäisen. Saatika toisen (Ja tarvitseeko siihen syytä ollakkaan?). Erona se, että maalauksessa mennään suuremmissa sarjoissa. Ja maalaukset luovutetaan uusiin koteihin, tai sitten ei. Aika paljon noita maalauslapsia on vielä peräkammarin poikina.

Molempien luomisessa on omat tuskansa, mutta fyysisemmin ne kokee tässä vauvan kasvattelussa, ainakin tässä raskaudessa, jossa luomisen tuska on ollut asteikon yläpäässä. Parhaillaankin olen pakko"levossa" - ja milloinka sitä sitten enemmän haluaisikaan tehdä kaikkea mahdollista muuta. Taiteellisesta luomistyöstä on vaan voinut haaveilla siitä asti kun mentiin ostamaan tuo asunto, vaan tekemisen vimma on kohdistunut sen rakennuksen remontoimiseen. Jotta pääsisi muuttamaan ennen synnytystä. Saisi sinne työhuoneen valmiiksi. Pääsisi viimeistelemään duunit ennen salmelan aineiston jättöä. Enpä ole koskaan työskennellyt niin että työhuone on kodin yhteydessä. Saapa nähdä miten vaikuttaa tulevaan maalaamiseen. Fiilikset salmelan suhteen on ainakin hyvät ja toiveet korkealla. Uskon itse noihin töihin 100%. Tunnen löytäneeni langan pään ja uskoisin saaneeni sitä lankaa jo jonkin verran rullalle. Tämä pakkoero maalauksista on vain vahvistanut sitä tunnetta: kun käy niitä välillä morjenstamassa, lähtee tyytyväisyydentunteen kanssa. Odotuksen kanssa, että pääsee jatkamaan. Tietää mistä jatkaa. Ei askarruta. Ei muuten askarruta tämän vauvanodotuksenkaan kanssa. Odottaa, että poika syntyy, niin pääsee jatkamaan, tietää mistä jatkaa, eikä askarruta. Paljon varmemmin nyt toisella kertaa.


No mutta tällä hetkellä kodin vankina. Muutenkin aika harvassa päässyt ovesta ulos, ja syy näkyy tuossa yllä. Ja tämä lumitilanne vallitsi jo 2.pvä joulukuuta. Nyt mennään viidettätoista, ja lumimäärä on tuosta varmaan tuplaantunut. Parhaillaankin tuuli painaa tähän rantaan melkoisen kovaa ja tämä hirsitölli muuttuu hiljalleen jääkaapiksi. Ulos lähteminen on yksinkertaisesti liian raskasta. Eilen velipoika tuli meitä hakemaan mummolaan, mutta ei päässyt autolla meille asti. Pistin tyttären pulkkaan ja ei muuta kun taskulampun valossa vedin kuorman sinne, missä auto odotti (saaristolaisromantiikkaa!). En yritä samaa toista kertaa :) Toinen automme on sanonut itsensä irti siinä vaiheessa kun asteet alkoi näyttämään miinusta, vaikka eipä tuo muutenkaan olisi ajokunnossa. Joten täällä nökötetään, minä ja pieni Alexandra. Seuranamme Taigakoira ja Elviskissa. Nekkukoira on Kotkassa tekemässä pentuja. Joten on ainakin luonnon helmaa ja talviunta.

Näkymä ikkunasta 03.12.
Muuten näyttää samalta, mutta lunta on noin kymmenen metriä..

Se on viimeinen talvi meren rannalla. Seuraava sitten Pargasin Rödjessä. Ei näy ikkunoista meri, näkyy naapurit. Hiukan haikeaa. Mutta myös helpottavaa... kaupungissa on myös aura-autot, katuvalot, leikkipuistot ja kävelymatka kauppaan. Ja kahvila.

Avajaiset

Fridan näyttely on nyt sitten avattu. Yleensä ripustuspäivänä sataa ja tuulee niin että duunit lentelee. No.. tällä kertaa haastetta oli sitten enemmän kanssa.

Olen kyllä jo tottunut siihen että kaikki mikä voi mennä perseelleen, menee perseelleen, mutta tämä suoritus oli kyllä jo jonkinasteinen ylilyönti.

Tuskailin vielä ripustusta edeltävänä päivänä sitä miten pärjään peräkärryn kanssa Helsingin keskustassa. Kärryä ei saa lukkoon, enkä taatusti saa peruutettua sen kanssa taskuun. Jos nyt edes löytäisin mistään kahta peräkkäistä tyhjää parkkiruutua. Lopulta ajattelin tehdä asian itselleni kerrankin helpoksi ja vuokrasin pakettuauton kuljettajan kera noutamaan maalaukset ja toimittamaan perille. Pieni myönnytys myös isolle mahalle! Alku oli hyvä, auto lähti ennen minua ja lähdin posottamaan perään.

Löysin jopa perille galleriaan suoraan ja eksymättä, ja parkkipaikka löytyi gallerian edestä. Tyytyväisenä astelen sisälle että jes, taulut on varmaan seinällä jo... mutta... tyhjää oli. Ei maalauksen maalausta. Pakua ei ollut näkynyt. Ihmeissäni odottelin siinä sitten, kun en ollut kyllä ohittanutkaan autoa matkan varrella.

Jonkin ajan päästä tulee puhelu. Paku oli hajonnut motarin varteen, ja kuski oli tilannut hinaajan tuomaan uuden auton ja viemään hajonneen menopelin pois. Aikaa siis menisi. Ja sitä kului. Siinä maalailtiin piruja seinälle ja naureskelin että katotaan, niin maalaukset ei mahdu vara-autoon. Ei kuulu mitään. Soittelin taas perään ja selvisi, että hinaaja oli kuin olikin toimittanut tilalle liian pienen auton: maalaukset eivät olleet mahtuneet sisälle.. ja ei muutaku uusi auto tilaukseen. Vitsailtiin päälle että olisipas hassua kun vielä hukkaisivat ripustuspakinkin..

Maalaukset tulivat lopulta perille. Pakki ei.
Kuski lähtee viemään pikavauhtia rautakauppaan. Juoksen kaatosateessa kaduilla etsimässä kuskia että pääsen takaisin. Taulut lätkittiin seinälle pikavauhtia.

Ei se huono karma siihen loppunut. Myöhemmin pudotin kameran muistikortin vesilammikkoon (joka onneksi selvisi uintireissusta hengissä vaikka sisällä kortissa lillikin vettä), majapaikastani hajosi vessasta valot kun olin siellä asioimassa, ja lopulta meni rikki ovisummerikin. Alkoi jo vähän hirvittää että uskallanko koskea enää mihinkään, koska kaikki mihin koskin meni rikki. Väsymys, vitutus, ketutus..

Selvisin sentään ajoissa itse avajaisiin, joissa kävi ihan mukavasti väkeä. Loppu hyvin, kaikki hyvin siis.. kotiin ajaessa väsytti niin että oli taju lähteä. Pari päivää on koettelemuksesta tässä mahan kanssa toivuttu. Toivotaan että karman pyörä pyörähtää sitten tasan niin, että näyttelystä tulee menestyksekäs :)

Taiteenpolttoperformanssi

Olisi ollut hauskaa seurata tätä tapahtumaa: Taiteilija polttaa teoksensa kalasatamassa: "Tämä on protesti". Tai olisiko sittenkään? Vähän kyllä hauskuuttaa, mutta toisaalta tekee mieli läppäistä käsi otsaan ja todeta että ei tätä tämmöstä taas.

Vaikka onhan se toki komiampi tapa hävittää kaikki vanhat paskat maalauksensa tilaongelmat ratkaistaakseen kuin se, että kaikessa hiljaisuudessa hävittää ne teokset jotka ei ole kenellekään kelvanneet. Suurella sielulla (ehkä) tehtyjä, jonkun gallerian seinällä (ehkä) olleita teoksia, joihin on piilotettu pyhä toive myynnistä ja työskentelyn jatkuvuudesta, mutta sanottu kuitenkin muille että "ei se myynti oo pääasia". Hiljaa hävittäminen on noloa. Komiasti kokolla polttaminen on protesti.

Sellanen 98% maalaamistani kikkareista on vieläkin omassa omistuksessani. Suoritan tuota hiljaista protestia aina aika-ajoin, heittämällä roskiin maalauksen, säästän toki kiilapuut. Pingotan päälle uuden kankaan. Surullista siinä on se, että kerran tosissani uskoin niihin maalauksiin. Se usko karisee kun ne ei kelpaa kenellekään. Mutta en minä siitä taidemaailmaa syytä. Kyllä ne duunit olisivat olleet aivan yhtä paskoja vaikka olisinkin saanut jonkun hyväveli-apurahan niiden vääntämiseen. En siis syytä taidemaailmaa.

Kyllä taiteilijan jos jonkun tulisi arvostaa omaa työskentelyään, kehitystään ja prosessiaan. Jos itse ei sitä arvosta, ei sitä arvosta kukaan muukaan. Kyllä se töiden roskiin heittäminen tai kokolla polttaminen kertoo siitä jotakin.

Onko nuorilla taiteilijoilla liian kiire? Kuitenkin laskisin 38-vuotiaan vielä kutakuinkin nuorehkoksi taiteilijana. Itsesä nyt puhumattakaan, olen 30. Kuinka monta uskottavaa maalauksta olisin edes ehtinyt vielä maalaamaan? Saatika apurahoittamisen arvoista kokonaisuutta? Tai jos se ei ole uran pituudesta kiinni, niin ehkä ideani ei vaan ole niin kiinnostavia?

Taiteilija sanoo:

Kun ottaa huomioon sen järjettömän kuvien tulvan mitä tuotetaan, tämä rovio saakoon miettimään, miksi tehdään taidetta ja mikä yhteys ja arvo sillä on enää ympäröivässä yhteiskunnassa, toteaa Neva.

Mielestäni Nevan tulisi itse miettiä tuohon kysymykseen vastausta. Omia kikkareitaanhan hän polttaa.  Miksi tehdä taidetta jos omakaan arvostus työskentelyään kohtaan ei ole sillä tasolla että duuneja kannattaisi säilyttää?
Samaa kysyn itseltäni kun irrottelen maalauksia kiilapuista. Mutta se on minun ja taiteeni välinen ongelma, ei minun ja taidemaailman. Hävitän ne hiljaa ja salassa, häntä koipien välissä, enkä minä muita häpeästäni syyttele.

Kyllähän se tietysti kenkuttaa, jos ei koskaan saa apurahaa. Mutta miksi apurahoittaa taiteilijaa jonka itsensäkin mielestä ne rojut vois panna paskaksi ja palamaan. Siinä haisee itsekunnioituksen puute. Ehkä se on syynä siihen miksi allekirjoittanut ja taiteilija Neva ei olla päästy sisälle kuuluisaan hyvävelikerhoon.

Taitelijan tarkoituksena on sytyttää keskustelua taidekentän tilasta ja sen arvoista. Mitkä ovat laatukriteerit ja kuka ne määrittelee? Kuka saa päättää?

Näköjään taiteilija itse:

– Tyypillistä tälle ajalle on tuottaa taidetta, joka näyttää hyvältä, mutta ei ole sitä. Lähes mikä tahansa keinotekoinen paska pääsee läpi taidemaailmassa.

Kolme kovaa

Sillä lailla hyvä tilanne, että on kolme duunia työn alla. Tai yllätin itseni ja ryhdyin jatkamaan jo valmiiksi julistamaani maalausta, ja sitten on nämä kaksi muuta tekeillä. Ja on tuolla ison naaman takana piileksimässä vielä sitten yksi keskeneräinen. Ja toisella puolella huonetta lekottelee yksi jonka pohjaa olen alkanut sävyttämään. Suunnitteilla on mustetekniikkaa siihen, jota olen käyttänyt tuossa uusimmassa myös. Eli kaikenkaikkiaan siis 5 maalausta työn alla.


Ja tämähän on nyt sellaista nautiskelua.. Jokainen on täysin eriparia muiden kanssa. Eihän näistä kokonaisuutta saisi millään, ja näyttely lähestyy kovaa vauhtia..  Mutta jokaisessa on jotain mitä on halunnut kokeilla. Ehkä ne eheytyy sitten työskentelyn jatkuessa.

Olen ruvennut nyt maalaamaan taas aika paljon öljyllä tuon akryylin päälle. Ei ehkä ratkaisu sieltä fiksuimmasta päästä, kun tässä nyt kerran odotellaan toista vauvaa. Ei nämä vesiliukoiset öljyvärit nyt niin pahoja ole mitä tärpättiliukoiset, mutta kyllä tuo käyttämäni sikkatiivin kaltainen kuivumista nopeuttava medium haisee aivan sikkatiivin lailla. Mutta jotenkin se jälki ja työstettävyys kiehtoo nyt tässä vaiheessa...

Tässä tämä uusin yksilö. Muste, akryyli, akryylivesiväri, öljy ja hiili on tässä tekniikkana. Tyyliltään hyvin erilainen mitä aikaisemmat, mutta jotenkin tämä nyt vetää puoleensa. Tuommonen grafiikanomainen jälki yhdistettymä maalauksellisuuteen. Ehkä se on tuo eri mittakaava tuolla tyypillä joka vie eniten muista pois tätä maalausta.

Jänniä aikoja elellään tässä nyt muuteskin. Ollaan löydetty mieluinen asunto Paraisilta ja huomenna tehtäis kaupat, jos kaikki nyt vaan menee mallikkaasti. On ollut vähän vääntöä kauppakirjan ja kuntotarkastuksen kanssa ja nyt odotellaan lakimiehen painavaa sanaa asiaan. Huomenna sitten näkee tuleeko muutto hieman pienempään, mutta omaan työhuoneeseen!