Ja seuraavaksi jotain aivan muuta

Olen tässä kovasti koettanut mietiskellä jatkoa pienelle salmela-tunteenpurkaukselleni. Se odottaa vielä parempaa aikaa (semmoista jolloin voin istua hetken koneella ihan hiljaisuudessa vain kirjoittamista varten, ja oikeasti miettiä tietyllä filosofisella tatsilla asioita kuten hyvä, huono, onnistuminen, epäonnistuminen). Tuollaista luksusta ei ole hetkeen tarjolla, joten haluaisin hetken puhua kirjoittaa aiheesta syntymä.

Löysin nimittäin tänään kortinlukijani ja tyhjensin pokkarin muistikortin, ja näin viimein ensikohtaamiseni Williamin kanssa kuvina. Itsehän olin siinä tilanteessa hieman pihalla, muistikuvat ovat aika sumeita ja tunteentäyteisiä. Nimittäin itketti. Itketti kun kävelin saliin, ja heti kun avasin silmäni. Ai miksi?...

Jokainen joka on ollut raskaana, tietää mitä Odottaminen tarkoittaa. Raskaus on taival joka alkaa sillä samalla sekunnilla kun tekee positiivisen testin. Ajatukset, elämä muuttuu samatien: uusi ihminen tulossa! Mitä saikaan syödä? Ääk, minussa kasvaa joku! Se on tosi, vaikka kyseessä onkin vasta solumöykky. Yhtäkkiä näkee kaupungilla enemmän raskaana olevia, vaunuja, vauvoja. Asiat jotka ovat olleet ennen vain massaa ja taustahälyä, muodostuvat äkisti kaiken keskiöksi. Alkupyörrytyksen jälkeen tulee väsymys. Jalat painaa tonnin ja pää vähintään kolme. Vatsan sisältö sensijaan on ilmaa kevyempää, ja se pyrkii kohti kurkkua, kitalakea. Tuntuu siltä että kuolema korjaa, eikä se olo pääty ikinä.

Alkaa "pirteä" keskiraskaus. Väsymys vähenee, tilalle tulee epämääräiset verenvuodot. Elämästä tulee jatkuvaa päivien laskemista ja sydänäänten kuuntelemista. Loppuu nekin aikanaan, tehdäkseen tilaa supistuksille. Ei voi tehdä juuri mitään ilman pelkoa keskenmenosta. Sitä se sitten on, 9kk vellovaa tuskaa ja pelkoa vauvan voinnista. Ei se nyt tietenkään aina mene näin, mutta tällä kertaa meni. Listätään vielä yhtälöön remontti (pakko tehdä, supisteli tai ei), uhmaikää kolkutteleva tytär (juokse sitten sen perässä sillä mahalla) ja työt (vähän paha jättää niitäkään tekemättä) niin ollaan asian ytimessä. Kaikkea sävyttää kuitenkin pelko; ei pelkästään siitä meneekö raskaus hyvin, vaan yksi asia lähestyy vääjäämättä: synnytys.

Ekasta kerrasta jäi mehevät traumat, "vaikka ei pitäisi kun hyvinhän se meni", mutta asia alkoi käydä korvien välissä useammin ja useammin. Aikaisessa vaiheessa pyysin lähetettä pelkopolille, mutta aika järjestyi vasta ihan synnytyksen korvilla. Pääsin ihan ylilääkärin puheille, joka aloitti samalla "hyvinhän se meni mitäs ruikutat" - asenteella, joka hyvin nopeasti korjaantui siinä kun todettiin lapsen olevan perätilassa, ja että pienoikainen pitäisi leikata ulos. Sektio. Puudutus. Hetkinen. Stop.

Leikata, sektio puudutus?

Toisin sanoen, teurastus, selkärankaan piikin survominen, ja mitä olen keräillyt tuttavapiirin kokemuksia, myös vakavat jälkiseuraukset? Minun selkärankaani? Siihen, joka on murtunut? Juuei. Tuli paniikki. Tuli itku, tärinä ja harhaileva katse. Tuli lähete psykiatriselle polikliniikalle kiitos kevyen henkisen romahduksen (äkisti ja totaalisesti selvisi itsellekin että kärsin itseltäni salaa tämmöisestä pelosta) ja sektioaika nukutuksella. Pahasti traumatisoitunut, sanoi. Ei turvallista piikittää, varmaan sekoaisin. Sitten seuraa irrationaalinen kuolemanpelko: Mitä jos nukutuksesta ei herääkkään? Mitä jos vavalle tapahtuu jotain? Mut siis revitään auki leikkauspöydällä.  2 viikkoa sektioon. 2 viikkoa elinaikaa. Lopun aikoja värittää flunssa, joka myös iskee isukkiin ja pyöräyttää kysymysmerkin sen perään pääseekö mokoma synnytykseen mukaan ollenkaan. Jes, yksin kuolemaan leikkauspöydälle? Kuka pitää vauvasta huolen.. Hätähuutoon vastaa tuleva kummitäti joka pakkaa laukkunsa, hälyttää anoppinsa lapsenvahdiksi ja on passissa Porvoossa. Vastaus saadaan edellisenä iltana ja mies huolitaan mukaan. Kummitäti missasi nämä hipat.

Tyksissä aamuseiskalta käyrillä. Eipä juuri pelota.

Pylly näkyy. Hiukan hihitytti verhoilla itsensä sairaalakaapuihin. Seuraavaksi laitettiin katetri. Ei hihityttänyt enää.

Ylilääkäri etukäteen varoitteli, että nukkumatti yrittää varmaan puhua ympäri siitä nukutuksesta, mutta täytyy pitää puolensa. Synnytyksen pitäisi olla positiivinen tapahtuma. Pitäisi mennä ilolla ja odotuksella hakemaan uutta perheenjäsentä, ei pelosta täristen, kuolemaa ja halvaantumista peläten.
No. Tämä oli selkeästi utopistinen ajatus sille anestesialääkärille. Olin yrittänyt koota itseäni ja saanutkin homman jotenkin kasaan, ja juuri ennen saliin siirtymistä alkoi piikin tyrkytys. Jospa rouva hetken kuuntelisi niin keskustellaan tästä (ei kiitos). Epiduraali on turvallisempi sun vauvalle (hetkinen -- siis onko vauvani vaarassa? Ylilääkäri vakuutti, että nukutus on täysin turvallista eikä tarvitse pelätä). Siinä on paljon enemmän etuja (ai muunmuassa se, että halvaannun loppuelämäksi kun runnoutuneeseen selkärankaani tungetaan piikkejä? Kun täytyykin piikittää normaalia ylemmäs, ja keuhkonikin lamaantuvat nukutusaineesta?). Voit olla hereilläkin ja näet lapsesi heti (ai haluatte repiä vatsani auki hereillä ollessani?).  Juupajuu. Uhkasin nousta sängystä ylös ja lähteä heti kotiin. En keskustele. En pysty. Alkoi itku, alkoi tärinä. Perkeleen narkkari minkä teki. Mies jyrisee, on se nyt perkele. Asia meni lopulta sillekin perille, ja hoitsut olivat pahoillaan. Lääkäri oli pahoillaan. Eivät tienneet, mistä oli kyse. Ei ollut lastenlääkäriäkään hälytetty paikalle valmiiksi, kun eivät "tienneet" että piti olla nukutusleikkaus. Ei lohduttanut. Likipitäen hyperventiloin. Jalat täristen sängystä ylös ja leikkaussaliin ja pöydälle. Valojen alle. Kädet sivuille. On kylmä, tärisen, pelottaa. Kukaan ei puhu, ovat vaivautuneita. Vesi valuu silmistä. Ehkä kuolen nyt sitten tähän. Vauva ei selviäkkään. Tämänhän piti olla vaaratonta vauvalle. Valmistelut kestää ikuisuuden. Kaapua virittävät naaman eteen. Putsaavat ihoa, teippaavat jotain mahaan. Näen kaiken heijastuksena yllä olevasta lampusta. Kohta vähän polttaa, kertoo anestesialääkäri. Alkaa ruuttaamaan puudutusainetta käteen. Se on kuin happoa; polttava neste lehahtaa kättä pitkin ylöspäin. Hoitsu painaa maskia kasvoille, yritän pyristellä siitä irti, ahdistaa, tukehdun, puudutusaine leviää rintakehään, kaulaan, salpaa hengityksen - - -

Jäädääs hetkeksi tähän. Nyt siis ollaan unessa. Se oli yksi sekunnin murto-osa niin taju oli kankaalla. Pelkäsin tätä ihan tajuttomasti: uneen vaipumista, onko se kuin hidasta kuolemaa, mitä jos tunnen kaiken? Jos en enää herää? Näin jotain unta. Se oli erilaista. Kurkkua kuristavaa ja todella nopeaa, sillä - - -

I'ts alive!

Poika on punnittu.

Tuolla se majaili kunnes heräsin. Ei päässyt isin paidan alle.

Juuri ennen heräämistä.

Silmiä räpäytettyäni näin valon sijasta kellon. Se oli jotain yli kymmenen jo. Vauva oli syntynyt ennen yhdeksää, nukahtamisesta kului minuutti niin kaveri oli ulkona. Kokoon kursimisessa ja puudutteen ruuttaamisessa olikin kulunut sitten jonkinlainen tovi.

Ensimmäinen ajatus silmien avattua oli se poika. Missä se vauva on? Onko kunnossa? Miksen näe sitä missään? Kertovat että kaikki on hyvin, vauva on kunnossa, voi hyvin. No taas tulee itku. Ilosta tällä kertaa; 9kk pelkoa päättyi siihen että jätkä elää. Ja minä elän. 

Hei :) Tuu tänne, oo tässä ja hengitä <3

Tätäkö tiedossa? Shitfuck.

9kk:n krooninen pelkääminen päättyi siltä erää siihen. Oltiin hengissä molemmat. Kukaan ei halvaantunut, nukahtanut ikiajoiksi. Pelkäsin nukahtamistakin aivan turhaan. Se oli naps, ja valot sammui.
Jos tätä lukee joskus joku nukutussektioon menevä, suosittelen pakkaamaan laukun piukkaan kurkkupastilleja. Hengitysputki nimittäin muistuttelee vierailustaan henkitorvessa hyvän tovin ajan. Yskiminen sektiohaavan kanssa on helvettiä. Itse pipi poltti ja repi pari päivää pahasti. Lääkkeitä kannattaa inua heti kun ounastelee tunnon palaavan ehkä lähiaikoina kaulan alapuolelle, jos ei ennakoi ne äkisti riistäytyy käsistä. Muutoin paraneminen oli nopeaa, saman vuorokauden aikana pakotettiin sängystä ylös, seuraavana vessaan ja suihkuun tuskailemaan. Hyvin kyllä doupattiin näitä koettelemuksia varten. Ulos heittivät heti kun sai ite pestyä vauvan pyllyn. Alatiesynnytykseen verrattuna walk in the park.

Pojan maja. Joskaan siellä ei suostuttu olemaan..

Taisteluarvet.

Sen arvoista.

Ihanaa, homeessa ja rotuopillinen synninpäästö

Se mikä on homeessa, on se uusi koti. Kuinkas muutenkaan! Olin ainut joka haistoi jotain omituista huoneilmassa, ja pyysin paikalle terveystarkastajan. Kosteutta on kellarissa ja se ilma tunkee asuintiloihin.

Nyt sitten odotetaan torstaiksi asumisterveysasiantuntijaa joka toivottavasti sitten kertoo missä mennään ja mitä maksaa. Myyjälle nimittäin. Onneksi saatiin kauppakirja kuntoon ennen kauppoja. Mutta muuttaa ei nyt sitten voi. Täällä ollaan korvessa.

Se mikä on ihanaa, on pikkuinen Vili! Poika syntyi 18.1. sektiolla, nukutuksessa. Selkätraumojen takia piikittää ei voi joten nukutuksella mentiin. Ja hyvin meni ja menee edelleen, joskin alkaa vähän näyttää koliikilta. Maalaamaan ei todellakaan ole vielä päässyt... Auttaisi jos pystyis pitämään pikkuista kantoliinassa vaan ruoto ei kestä. Katotaannyssi. Salmelan duunit huutelee..

Sain tässä eräänä päivänä oivalluksen. Jostain syystä muistelin noita taideakatemian hiostamo-juttuja. Ajattelin siis miten turhanpäiväisiä ne oli, mutta mieleen juontui myös jatkoajatus Otto Turtosen töistä. Ajattelin sitä että miten Otosta ei taiteilijana oikein tiedä onko hän lintu vai kala - duunit on valouvauksen, piirustuksen ja veiston ja installaatiotaiteen risteytyksiä. Jopa silloin kun oli kyseessä valokuvateos, oli tekotapa jotenkin rakenteellinen ja veistoksellinen. Tekotapa on usein myös jotenkin pohdiskeleva ja tutkiva, perustuen jonkinlaisen jipon kokeilemiseen käytännössä. Kaikki Oton duunit, esim. juuri tuo Hiostamon jonkinnäköinen spektrihässäkkä, ei auennut minulle lainkaan, ja mietin että miksi. Olen useinkin potenut sellaista taideflunssaa, että jos en jotenkaan tunnista kategoriaa, en tiedä missä puitteissa työtä pitäisi tarkastella. Ja niinhän toisaalta pitäisi osata tehdä: puhua töistä niiden omissa karsinoissaan, niiden karsinoiden omilla ehdoilla. On hyvin vaikeaa katsoa installaatiota maalaustaiteen lasien läpi, vaan pitää puhua työstä sen installaatiotaiteen kielellä. Luulen että se on useimmiten ongelmana jos ns. taiteen peruskuluttaja menee katsomaan jotain "vieraskielistä" näyttelyä, kielellä tarkoittaen nyt itselle vierasta taiteen lajia. Kauhistutaan, tai suututaan, tai nakellaan niskoja tai tunnetaan että on tullut huijatuksi. Itse jotenkin nautin siitä tunteesta: kun kävelee vaikka puolityhjään galleriaan jossa on post-it lappu seinällä jossa vaikka ruksi. Siinä sitten seisoo hoomoilasena hermostuneesti höröttäen ja ympärilleen epävarmana vilkuillen, että olenko nyt osa taideteosta vai onko tämä nyt ihan vaan vaikka sähkömiehelle jätetty merkki, että tähän tulee se uusi pistorasia. Ja galleristi nauraa sermin takana höhöhöö. Kaikki ei siitä tunteesta nauti.

Toiseksi mieleni valtaa vasta-ajatus siitä että miksi pitäisi hallita kaikki taiteen osa-alueet. Eikö voisi astua tilaan sen yhden hallitsemansa kanssa, ja sitten vaan katsella elämää ja taidetta sen kanssa. Vastauksen tähän ajatukseen saan eläinmaailmasta.

1. Jos siis ajatellaan että kaikki taide on yhtä taidetta yhdessä taidemaailmassa ja pitäisi puhua ja toimia samalla tavalla, voitaisiin yhtälailla ajatella että

2. Kaikki koirat ovat yhtä koiraeläintä yhdessä koiramaailmassa, ja niiden pitäisi puhua ja toimia samalla tavalla.

Jos on joskus omistanut koiria, tietää että se ei mene niin. Vaikka puudeli ja bordercollie ovat molemmat koiria, ne eivät toimi samalla tavalla eivätkä puhu samaa kieltä. Niillä on erilaisia tarpeita, ja niitä ymmärtääkseen ja niiden kanssa elääkseen pitää olla selvillä niiden rodulle tyypillisistä asioista.

Jos on joskus perehtynyt taiteeseen, tietää että se ei mene niin. Vaikka Pollock ja Edelfelt ovat molemmat taiteilijoita, ne eivät toimi samalla tavalla eivätkä puhu samaa kieltä. Niillä on erilaisia tarpeita, ja niitä ymmärtääkseen ja niiden kanssa elääkseen pitää olla selville niiden taidelajille tyypillisistä asioista.

Joten se että käyn vilaisemassa Turtosen duunin hiostamossa, katson sitä hetken uteliaana ja sitten menen pois, ei ole Turtosen vika. Useinhan niitä taiteilijoita ollaan osoittamassa sormella kun ei tajuta homman jujua. Mulla on porokoiria. Ei mun tarvitse sen takia opetella kaikkea kaikista maailman koiraroduista. Tämä on se kohta 3. eli synninpäästö. On ihan ok olla vähän mustavalkoinen.

Yhden elämän alku

Millähän huumorilla ihminen on suunniteltu? epävarmuus alkoi hiipiä mieleen kun supistukset alkoivat. Vatsassa asuvan lapsen koko ei mitenkään korreloi sen väylän kanssa, jota kautta hänet olisi saatettava maailmaan. Asiaa ei enää pääsisi pakoon, ei olisi päiviä enää jäljellä, vaan väistämätön on edessä: minun, yksin minun, omien voimieni ja kykyjeni kanssa olisi saatava lapsi ulos. Vaikka mies tukee, kätilöt ja lääkärit ovat apuna, ei siitä pääse yhtään mihinkään että viimekädessä kyse on minusta ja minun kehostani, sen voimasta, tai sen puutteesta.

Tammikuun viimeisen päivän aamuna, kello 10:06, veti ensimmäisen hengenvetonsa pieni tyttövauva. Matka maailmaan oli pitkä; synnytyssalissa oltiin odottelemassa tyttöä maailmaan 12 tunnin ajan jo päivää aiemmin, mutta vielä ei aika ollut oikea, lapsi halusi vielä odottaa. 30.1. tilanne oli jo toinen: tyttö potkaisi lapsivedet pihalle, ja patisti hermostuneet vanhemmat takaisin tyksiin. Se on menoa nyt, sen tiesi kaikki kolme, että takaisin ei enää tulla ilman sitä pienintä perheenjäsentä.

Synnytyskipua on vaikea kuvailla. Se on pelottavaa. Ei pääse pakoon eikä sitä pysty sammuttamaan. Kyllä sen edessä vapisee, jos en olisi huutanut, luulen että joka solu minussa olisi huutanut puolestani ja vähintäänkin yhtä kovaa. Teki mieli jänistää kun voimat oli loppu eikä onnistumisen uskoa enää ollut, mutta mihinkään ei tilanteesta pääse. En pystyisi samaan enää uudestaan.

18 tuntia vesien menosta tytär näki ensimmäisen sumuisen pilkahduksen maailmasta. Hengitysteiden puhtaaksi imemisen ja nopean puhdistuksen jälkeen pieni (3330g 51cm) pujoteltiin kuolemanväsyneen allekirjoittaneen paidan alle. Ensin pientä itketti: kauan tehtiin töitä että tähän päästiin. (Tuore isä oksensi synnytyksen aikana kolme kertaa. Itse pyörin tajunnan rajamailla ilokaasuhuurussa joka leikkasi pahimman terän tuskaisilta kivuilta. Tuntikausien maskin naamalle painamisen jälkeen tunsin maskin paineen naamallani vielä seuraavana päivänä.)
Itkun jälkeen tuli ihmetys: suuret kätilöiden ihastusta keränneet pikimustat mantelisilmät pilkottivat myssyn alta hämmentyneinä. Musta kikkura tukka on pitkä ja paksu. Itse olin aivan kuutamolla ja lähinnä ihmeissäni siitä, että selvisin pitkästä ja rajusta synnytyksestä hengissä. Tässä se nyt on. Tästä se alkaa. Hiljaa katselin tulokasta. Hei pieni.

Nyt hän on jo pariviikkoa vanha. Tarkalleen ottaen 2 viikkoa, 2 päivää. Pieni, suloinen, aivan isänsä näköinen, ja ihan kuin minä. Olen vieläkin kuin sumussa, luulen että en ole vieläkään ymmärtänyt vauvan tuomaa muutosta. Pikku hiljaa alan olla kypsä liikkumaan kotoa ja jatkamaan hommia, ja olen tässä paria duunia pyöritellytkin. Ja täytyy sanoa että ihan hyvää vauvan läsnäolo on työskentelylle tehnyt: kaikki kulkee aivan eri rytmillä. Hommat on joko tehtävä vauvan nukkuessa tai sitten ne kertakaikkiaan jäävät tekemättä. Työstäminen on pätkittäistä ja hyvänä puolena huomaan sen, että en pääse ylityöstämään ja pilaamaan duuneja sillä tapaa. Pieni työnjohtaja ilmoittaa tauoista säännöllisesti.

Pieni elämä on ihmeellinen. Tässä on ihmisen taimi, kuinka nopeasti se jo nyt kasvaakaan. Minkähänlainen elämä on tytöllä edessä?

Tervetuloa Alexandra