Kritiikki on kuollut - helvetin hyvä

Kuvituskuvassa aito keskeneräinen raakile.

Useasti olemme kollegojen kesken harmitelleet sitä, että näyttelyistä ei enää kirjoiteta kunnon kritiikkejä. Jos joku vaivautuukin paikanpäälle ja jotakin kirjoittamaan, tiedossa on lähinnä sisällysluettelo, vertaus Kuutti Lavoseen tai Schjerfbeckiin ja korkeintaan joku sivallus sivellintyöskentelystä. Ei enää saa kunnon mättöä saatana.

Yön pimeinä tunteina tuli nukkumattia odotellessa muisteltua erästä kritiikkiä, joka julkaistiin koskien erästä näytelmää, jota olin tähdittämässä teini-ikäisenä. Kyseessä oli harrastajateatteri, ensikertalaiset harrastelijanäyttelijät, ja tekstin oli kirjoittanut amatööri, jolla on kuitenkin näytelmän aiheesta vahva omakohtainen tuntemus. Kiritiikissä tämä näytelmä vietiin teuraalle, nyljettiin elävältä ja ruho ripustettiin kaikkien nähtäväksi varoituksena siitä, että ei parane ryhtyä mihinkään ikinä.

En väitä, että näytelmämme olisi ollut täyttä timanttia, mutta kakaraporukan ensiesiintymisen lyttääminen julkisesti lehden kulttuurisivuilla on täysi pohjanoteeraus, joka on täysin irti omasta kontekstistaan. Jos odotti todistavansa ammattitason esitystä, on pettynyt varmasti, mutta esityksestä kirjoittaminen siinä kehyksessä on luokatonta. Ei liene kriitikon tehtävä huolehtia taiteilijan motivaation säilymisestä, mutta kirjoittajalla on vastuu – laatuvastuu, laatukriteeristö ja edellytys jonkinlaiseen tilannetajuun, ja kyky lokeroida teos omaan kategoriaansa, ja arvostella sen puitteissa.

On toki olemassa objektiivisia mittareita, joilla laatua voi arvioida. Jos ei muisteta vuorosanoja, jos maalaukset ovat vinoja ja kankaat tahattomasti rutussa, jos teksti on kerronnallisesti vaikeasti seurattava tai jos tekniikka nyt on auttamattomasti perseellään. Klassista kritiikeissä oli myös puntaroida, josko tai milloin nuori taiteilija löytäisi oman tyylinsä. Ajatus, joka fokusoituu klassiseen ajatteluun siitä, että taiteilijan tulee olla tyyliltään tunnistettava, nykyään puhutaan jopa brändäämisestä. Kritiikkejä odotti kauhunsekaisella innolla, eteenkin jos on erehtynyt tekemään jotakin taiteellisesti epäseksikästä, tai jos sattuu sukupuoleltaan olemaan nainen, jolloin työtäsi herkästi arvostellaan feminiinisyyden ja herkkyyden tai äitiyden tai jonkun muun täysin irrelevantin tekijän kautta. Nuorena ja aloittelevana taiteilijana huono kritiikki saattoi tuntua murskaavalta. Vuodatettuasi ensin kaikkesi kankaalle, tulee joku viisaampi kertomaan, kuinka perseestä oletkaan. Joskus tuli jopa kirjoitettua kriitikolle takaisin, kun bongasi lehdestä jonkun todella huonon kritiikin. Huonolla tarkoitan subjektiivista ”mä en tykkää tämmösestä” -tekstiä, joka on sitten vielä päätetty julkaista. Laatukriteerit ne on kritiikeilläkin.

Kypsässä 40 vuoden iässä ei enää kiinnosta paskaakaan, että tykkääkö joku vai ei. Laadukkaita kritiikkejä kyllä lukee mielellään, vaan ei niitä enää sanomalehtien sivuilta tavoita, harvoin niitä sisällysluetteloitakaan. Silmänsä tulee luoda ammattilehtiin, joissa tosin lähinnä taiteilijat puhuvat taiteilijoille, ja piiri pieni pyörii. Saisipa tätä myös julkisiin medioihin, jotakin, jonka on kirjoittanut joku, joka tuntee kentän, kontekstin, viitteet, tekniikan ja osaa puhua teoksista – muullakin tavalla kuin ennen vanhaan sanomalehtien mättökritiikeissä, jotka luojan kiitos sittenkin ovat jo kuolleet. Listaan alle muutamia mättöhelmiä, joita muistuu mieleen:

-          Realismi on kuollut taiteenala (tätä lukee vielä nykyäänkin)

-          Esittävä taide ei ole nykytaidetta (olen kuullut omassa kritiikissäni)

-          Luonnosmainen sivellintyöskentely vaikuttaa keskeneräiseltä (eikä??)

-          Näyttää Kuutti Lavoselta (jos vähänkin käyttää viivaa)

-          Schjerfbeckin jalanjäljillä (vain jos taiteilija on nainen)

-          Hakee vielä tyyliään (uskomatonta tuoreelta taiteilijalta)

-          Värien käyttö on naisellisen herkkää (jos kyseessä nainen)

-          Värien käyttö on rohkeaa (jos kyseessä mies, mutta samat värit)

-          Maalausten teemoissa ei ole mitään uutta (pyörä on keksittävä uudestaan)

-          Ilmaisu vaatii vielä kypsyttelyä (nuoren opiskelijan työt, ihanko totta)

-          Käyttää liikaa ruskeaa (tai jotain muuta väriä)

-           

 

Kahleiden kilistelyä

 

Erinomainen Mikko Paakkola kirjoittaa taide-lehdessä suunnitelmistaan tarjota ohjeita kirjoittajille. Mikko onnistui ainakin kohdallani siinä mielessä, että kirjoitan ylipäätään mitään. Tai olenhan minä kirjoittanut, mutta en ole mitään julkaissut. Jokin on kirjoituksen tarpeessani muuttunut; siinä missä ennen kirjoitin suoraan blogieditoriin ja julkaisin heti, nyt kirjoitan, mutustelen, enkä lopulta julkaise mitään. Nyt ajattelin sen kuitenkin tehdä.

Olen miettinyt kovasti, kuinka valottaa nykytilannettani. Muutin uudelle työhuoneelle, joka on ihana. Edellinen työtilani oli käytännössä varastokoppero, jonka etuna oli luonnonvalo ja työkaverit. Työkavereilla tarkoitan nyt satunnaisia kohtaamisia samassa rakennuksessa työskentelevien henkilöiden kanssa, jotka puuhaavat mitä kukin. Pääasiallisesti jutustelin yhden herran kanssa, muita morjenstin, jos sitäkään. Mutta edes jotain. Tunsin meneväni töihin, ja olevani osa jonkinlaista yhteisöä.

Miinuspuolena oli tilan koko. Aivan onnetontahan siellä oli koittaa mitään tehdä, kun tila ei riittänyt edes pohjustamiseen. Metrisiä korkeintaan pystyi tekemään, lopulta päädyin hinkuttamaan samoja duuneja kuukausien ajaksi. Tila, krooninen köyhyys ja sitä myötä materiaalien vähäisyys, korona ja sen tuomat pitkät karanteenipoissaolot työhuoneelta, lasten lomat ja niin edelleen. Työskentely katkesi jatkuvasti, eikä rohkeus riittänyt käyttää vähäisiä massejaan riskinottoon.

Puolisentoista vuotta itkin kurjuuttani poikaystävälleni, joka luonnollisesti halusi auttaa. Kerta toisensa jälkeen torjuin avun, itte pitää pärjätä saatana, ja itsehän olen kurjuuteni valinnut. Vaikka harvakseltaan mitään saatoin valmiiksi asti, työt kuitenkin menivät kaupaksi suoraan työhuoneelta ja samoin tein. Ei kuitenkaan niin useaan, että sillä toimeen tulisi. Joten ajauduin lopulta rahoineni totaaliseen umpikujaan, ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi luopua työhuoneesta. Ihmiset kyselevät töitä ja odottelevat näyttelyä, jota ei nyt ole tulossa, kun ei ole työskentelyedellytyksiäkään. Sinänsä positiivinen stressi, mutta kauhuhan se siinä mielen valtaa, ja silloin tulee tehtyä epätoivoisia tekoja, kuten otettua poikaystävän tarjoamaa apua vastaan.

Ollessani ensitreffeillä poikaystäväni (myöh. saksalainen) kanssa, hän vaikuttui suuresti kivigate-tarinastani, ja totesi, että yhteistyötä tehdään, tulee suhdetta tai ei. Itse en tästä yhteistyömahdollisuudesta vakuuttunut, sillä hänen ehdotuksensa painottuu alueelle, jota en tunne. Hän oli käynnistelemässä NFT – kauppaa omalle yritykselleen, ja kyseli, josko tekisin duuneja tähän tarkoitukseen. Aivan liian jännittävältä, hämärältä ja epäilyttävältä tämä vaikutti, joten sanoin ei. Ajauduttuani vuosikymmenen kriisiin, hän toisti tarjouksensa. Kutakuinkin näin, että jos saisit täydelliset tilat, ja niin paljon materiaaleja, että voisit tehdä aivan mitä tahansa, mitä tekisit? Ensin nauroin (täysin epärealistista) ja sitten itkin (miksi lyödä lyötyä) ja seuraavaksi vedinkin jo nimeä paperiin, sillä minulle esitetty projektisuunnitelma sisälsi juuri nämä elementit. Plus kuukausipalkan. Ja näin siinä sitten kävi, että olen mahdollisesti maapallon ainut kuukausipalkkaa kuvataiteilijana nauttiva taidemaalari. Tehtäväni on tuottaa taidetta ja integroida kuvataidetta NFT-maailmaan parhaaksi katsomallani tavalla. Mikä hyödyttäisi taidetta ja taiteilijaa eniten, ja mitä kaikkea tällä kentällä voi tehdä.

Ja mitä minä nyt sitten teen, kun voin tehdä aivan mitä tahansa? Sitä kuvittelisi, että nyt aukesi uusi maailma ja työskentely vapautuu. Juuei. Kauhu, blokki ja aivan liian korkea rima. Nyt voin oikeasti kehittää jotain, tehdä jotain mihin minulla on koulutus (taiteen uudet kontekstit-maisteri), viedä jotakin eteenpäin, vapauttaa itseni kahleista. Sen sijaan kuristun omiin kahleisiini. Eivät ne ole edes missään kiinni, eikä niitä kireämmälle vedä kukaan muu, kuin Liitola itse.

Käytiin Kunsthalle Mannheimissä pääsiäisen aikaan. Näyttelyohjelmassa oli ns. Kaikkea valokuvateemasta hiilitöihin ja mindbombs -kokonaisuuteen, joka käsitteli terrorismin läsnäoloa taiteessa. Itselleni mindbombs näyttäytyi lähinnä visuaalisena esitelmänä terrorismista. Kiinnostavaa se oli joka tapauksessa. Katselin pitkän aikaa järkyttyneenä videota ISIS-terroristeista, jotka marssittivat sotilaslaumaa teloitettavaksi. Videossa analysoitiin itse videota, sen jakamisen vaikutuksia ja ihmisten kasvonilmeitä. Lähdin siinä miettimään, että miksi tämä tubevideon kaltainen pläjäys on taidehallissa taiteen nimikkeen alla. Ei varmaan olisikaan, ellei se olisi ollut osa tätä teemaa ja kokonaisuutta. Setti tarjosi elämyksellisiä ja vaikuttavia elementtejä, jääden kuitenkin hajanaiseksi. Miksi tämä visuaalinen esitelmä oli taidehallissa, kysyin edelleen. Vastasin itselleni, että miksi ei. Missä se sitten olisi? Ei ole olemassa Museum of things – tyyppistä paikkaa, jossa vain esitelmöidään jostain, mitä ei voi oikein taiteeksikaan kutsua. Vai onko?

Lopulta näyttelystä löytyi Van Goghin maalaus, joka vaikutti minuun paljon voimakkaammin, mitä mindbombs. Sivellintyöskentely. Maalin materiaalisuus. Kaikki se, mitä en uskalla tehdä, jotta ei haaskaisi materiaaleja. Värit paukahtavat suoraan paikalleen ja oikein. Pam, pam. Kyllä minä vaan olen lopultakin esteetikko. Ja kateellinen taitaville maalareille.

Kunsthalle tarjosi myös Hanna Nagelin näyttelyn, joka säväytti. Pidin siitä, miten taiteilijan vaiheita ja ajatuksia avattiin seinään vedetyillä teksteillä näyttelyn edetessä. Samaistuin voimakkaasti Nagelin ajatuksiin siitä, miten haastavaa on olla nainen taiteen kentällä. Hyvävelikerhot elävät edelleen voimakkaasti, ja lasten hoito lankeaa pääsäätöisesti naisille. Taiteilijan kun pitäisi pystyä keskeytyksettä paneutumaan työhönsä, upota siihen kuplaan, ettei ”putoa” ajatuksesta ja luovuuden tiloistaan. Aina kun niin käy, aloittaa ikään kuin alusta. Kuten korona-aikana. Erityisesti äiti-ihmisille.

Näyttelyistä poispäin tallustellessamme minulle kerrottiin saksalaisesta laista. Pääisäisen aikana on pyhä, jolloin tanssiminen baareissa on kiellettyä. Koin välittömästi valtavaa tarvetta rynnätä lähimpään baariin tanssimaan saksalaisen kanssa, ja tulla heitetyksi baarista ulos. Siitä kun ottaisi kuvat, oltaisiin lähellä sitä, mitä NFT-maailmassakin tulisi tehdä. Heittää kahleensa nurkkaan, lakata ajattelemasta mitä pitää ja saa tehdä, ja mitä taiteilijan työltä odotetaan.

Onko taiteesta kirjoittamisella lopultakaan merkitystä, Mikko kysyy taide-lehdessä. Onko taiteen tekemiselläkään ylipäätään merkitystä, on kerennyt kyseisessä aviisissa kyselemään jo moni kirjoittaja. Itse eksistentialistisesta kriisistä alati kärsivänä, ja siitä jotenkin myös nauttivana, ilahdun tästä keskustelusta. Mikkokin zoomaa ulos taiteilijan kuplasta Ukrainan ruumiskasoihin asti. Zoomataan kauemmas, ulkoavaruuteen. Universumiin. Eihän tällä millään ole mitään merkitystä. Häviävän pienen hetken ollaan tällä pallolla, eikä mitään tästä tule jäämään jäljelle. Se pistää taiteilijan määrättömän tuskailun ja luomisen kriisin ja tarkoituksen pohtimisen ja itsensä kiduttamisen kyllä valoon, mitä se myös kaipaa. Mitä jos lakataan pohtimasta sitä merkitystä, ja tehdään vaan mitä halutaan. Paskat taidemaailmasta, yhtenevistä sarjoista, samankokoisista maalauspojista jotta näyttelystä tulee tasalaatuinen, tunnistettavasta työnjäljestä, taiteilijaimagosta tai maineesta ylipäätään. Tanssitaan kun on tanssikielto, ja lennetään pihalle. Sitä varten me taiteilijat täällä ollaan, tekemässä mitä halutaan.

Taas mieleni pahoitin

 

Nihkeältä tuntuu työskentely. Vieläköhän voi syyttää koronaa?

Työhuoneella olen viimepäivät käynyt lähinnä pilaamassa vanhoja maalauksia ja tuijottelemassa tyhiä pohjia. Tila teoksissa mietityttää edelleen. Tila ja tilallisuus on trendannut koko taidekoulutukseni ajan, viimeisintä tutkintoa lukuunottamatta. Ehkä tämä on syynä loputtomaan tilapohdintaan. Useimmiten jätän viitteet tilasta pois, jonka vuoksi kysynkin aina itseltäni MIKSI? Missä tuo tyyppi on, ja mitä se siellä tekee? Olen päättänyt, että henkilö itsessään riittää sen tulkitsemiseen, ja sen työn voi halutessaan katsoja tehdä itse. Katseet kertovat, niinhän sitä sanotaan. Mutta.

Olen miettinyt työskentelyni kokonaiskaarta. Ihan aikojen alussa tein tilaa töihin paljonkin, no, koska siitä kokoan puhuttiin. Ja teemasta. Käsiteltävästä kokonaisuudesta. Asiasta, jota tulevan kokonaisuuden myötä ollaan tutkimassa. Tutkiva taiteilija. Vanha tuttu käsite, josta olen avautunut useaan otteeseen. Vähitellen tilan viitteet jäivät pois, tilalle tuli ekspressiivinen ja räiskyvä tekotapa. Rikkonaiset valuvat epätoivoiset tuijottavat massiiviset naamat ja teokset. Väriskaala oli aika lokerossa pysyvää. Tätä seurasi värikkäämpi kausi. Ihmishahmo alkoi asettua. Sitten tulikin maalaamiselle täysstoppi, enkä maalannut vuoteen siveltimen vetoakaan, vaan piirsin. Yhtäkkiä aivan valokuvantarkasti. Ei pystynyt väreihin yhtään. Oli kova tarve pitää kaikki tiukasti hallinnassa ja hiljaa. Nyt, tiukkuus on alkanut saada taas väriä ympärilleen. Saatan pilata kurinalaisen työn vetämällä sen päälle spraytä, siveltimellä maalia, mitä vaan. Yritän tietoisesti vetää zoomia makrosta telepäähän. Mutta se tila - se on edelleen hiljaa. Se on monotonisempi. Jos se yrittääkin riistäytyä hallinnasta, maalaan sen piiloon. Vapaampi maalausjälki edelleen ahdistaa tiukka ja esittävä ja hallussa pysyvä tuo hyvänolontunteen. 

Ei tarvitse olla kummoinenkaan kahvipöytäpsykologi ymmärtääkseen, että oman elämän vaikeet ja vaiheet näkyvät työskentelyssä. Kuten olen useasti blogissa avannutkin. Se, kuinka hiljaista töissä on, on suorassa linjassa sen kanssa kuinka paljon ylipäätään pystyn ilmaisemaan. Kuinka ohuita värit on. Onko jaksanut maalata yhtään? Tarve pitää piirustus tiukasti hallussa on tarvetta kontrolloida elämää ja pitää se aisoissa, ylipäätään. Mutta se tila. Sitä on aivan tolkuttoman vaikea tuoda työhön, se tuntuu päälleliimatulta, epäolennaiselta, ja se puskee kokoajan työn päälle. Muttakun en tiedä itsekään missä olen. Elämä on seis, enkä sitä ole uskaltanut tästä mihinkään suuntaan liikautella. Samalla kuitenkin tuntuu, että se pelkkä olemassa oleminen ei enää riitä. Ja samalta se tuntuu tosielämässäkin. Jos pitäisin nyt näyttelyn niin siellä olisi, mitä, kymmenen istuvaan henkilöä? Sitä tässä on nyt käynyt läpi, ja se puskee läpi.

Toisaalta miksei olisi. Syy siihen miksi työt ja tila välillä ahdistaa, on se, että ei hyväksy sitä mitä luontevasti nyt tulee, mitä juuri nyt on. Katselee liikaa muiden töitä (muiden elämää), analysoi, ja miettii että pitäisi pyrkiä samaan (elää samoin kuin muut). Paksuihin harmaan skaalan peittoväreihin. Epämuotoisiin hahmoihin. Harmonisiin väriskaaloihin. Massaan, massaan ja vielä kerran massaan. Tilaan. Interaktioon. Jonnekin. Puhunko enää taiteesta vai itsestäni, ja miten ne ovat erotettavissa toisistaan? 

Itse mieleni pahoittamiseen: luin Petteri Enrothin kirjoittaman  näyttelyarvostelun Taide-Lehdestä, uhrina Rauha Mäkilä. Petteri kysyy: "Onko edes samaistumisen kokemus, niin lohdullinen kuin se onkin, riittävä peruste rakentaa taiteellinen työ henkilökohtaisuudelle?"

Liitola kysyy: No milles helvetille se sitten rakennetaan?

Juttelin kollegani kanssa terapiasta. Hän kertoi kokemuksistaan, ja häntä ärsytti, kun terapeutti näkee taiteilijan ja työnsä niin vahvasti sidoksissa toisiinsa. Taiteilija tulee aina, ja kaikissa yhteyksissä, nähdyksi ammattinsa kanssa. Miten itseilmaisee sitä kautta. Käsittelee tunteitaan sitä kautta. Miten se pitää järjissään ja elävien kirjoissa. Ja kun monesti kun se on vaan työtä. Kollega kertoi miten raivostuttavaa on se, että tulee terapiassa nähdyksi niin. Kun sillä ei ole mitään tekemistä itse käsiteltävän ongelman kanssa. Sehän on varsin romanttinen käsitys että taiteilija on identiteetti, ei ammatti, joka on erotettavissa henkilöstä. Kollega kehoitti minuakin hakeutumaan terapiaan sitoutumiskammoni vuoksi, mihin en tietenkään suostunut, koska kuka nyt vallihautansa umpeen muuraisi, saatana. (I shall fart in your general direction!) Mutta voin kuvitella miten pahottaisin mieleni siitäkin, jos terapeutti alkaisi tulkitsemaan tilannetta ammattini kautta. En minä pysty maalaamaan tietäni tästä ulos, mutta maalaan tietäni. Kaksi eri asiaa.

Tuossa stereotypiassa on kyse nimenomaan siitä, että taiteilija rakentaa taiteellisen työnsä henkilökohtaisuudelle. Ja nyt on paljastettava, että vaikka se on helvetin ärsyttävää, se on myös totta. Ei siten, että ammattini olisi syypää sitoutumiskammoon (pikemminkin se on siinä vallihaudan roolissa, ei tartte käsitellä asioitaan kun on kiirus maalata), mutta miten muutoinkaan sitä maailmaa katselisi, kuin omilla silmillään? Mitä painoarvoa on taiteella jota tekee jonkun toisen mahdollisesta tulokulmasta? Onko se työ validia? Eikö sellaista voisi jopa kutsua valheeksi? Työt kehittyvät elämän mukana. Joskus työt huutavat, joskus ne ovat hiljaa, joskus tiukassa kontrollissa. Joskus on viite tilasta, joskus ei todellakaan haluta tietää tai kertoa missä henkilöt ovat. Se kaikki rakentuu mitä syvimmän henkilökohtaisuuden päälle. Sekin, että valkoinen pohja pitää ensin pilata kiukuttelemalla siihen sprayllä VITTU SAATANA jonka jälkeen se maalataan yli, ja tehdään siihen jotain muuta. 110% henkilökohtaista, vaikka se ei näkyisi ulospäin ja alleviivattuna. Saattaa se näkyä niinkin, että henkilöä vituttaa globalismi, ja tehdään siitä teos. Taiteilijan sormenjäljet ovat kaikkialla. Ei taidekäsitys voi niin inhokartesiolaista olla, että tekijyys ja henkilön kokemus katoaa täysin. Ei tekijä ole kone. Subjektiivinen taso säilyy aina.

Liitola kysyy: Olisiko taide parempaa, jos kuvissa ei olisikaan perheenjäsenet, vaan palkatut mallit? Jos töiden teemat olisikin sisaruksen elämästä eikä omasta? Tai jonkun ihan tuikituntemattoman Sri Lankalla, tai jos niissä pysyteltäisiin yleisellä tasolla? Jos tutkia halutaan, eikö oman elämänpiirinsä asiantuntevuus ja sen detaljit tuo tarkkoja ja totuudenmukaisia havaintoja ihmisyydestä, perheistä, elämäntavoista ja kulttuurista, suhteesta yhteiskuntaan? Jos halutaan että taide kommentoi, kritisoi ja ottaa kantaa, eikö ihmisen elämän yksityiskohtien esille nostaminen, ihmisenä oleminen, ole kommentti ensinkään? Eikö se alleviivaa mitään? Vai vaatimuksena vain poliittinen kantaaottavuus?

En näe miten voi olla mahdollista rakentaa taiteellista työtä millekään muulle, kuin henkilökohtaisuudelle. Se on sitä, on kyseessä sitten yhteiskunnallisen asian esiin nostaminen tai kahvikupin piirustelu. On satoja ja taas satoja syitä, miksi tekijä sitä kuppia kuvaa. Työ tulee aina tekijän perspektiivistä. Aina. Make my change my mind.

Kun korona taiteilijan elämän mullisti, vai mullistiko sittenkään

Vanhoina hyvinä aikoina, kun pääsi vielä työhuoneelle

Koronavirus. 

Siitä ei juuri missään puhutakaan. Täytyy hieman puhua siitä myös. 

Näin viimeyönä unta, että sairastuin koronaan. Täytyy myöntää, että vaikka tähän asti olen suhtaunut asiaan hyvin vakavasti ja pitänyt itseäni ja lapsia eristyksissä, no, semihyvin, niin en ole pelännyt virusta. Nyt on alkanut pelottaa, kun on (fiksuna ihmisenä) lukenut sairastuneiden kokemuksia. Kuulun itse astmaatikkona riskiryhmään, ja kyllä tässä ihan vakavissaan miettii, että kuinka mahtaa käydä, jos sairastuu. Eteenkin kun kotona asustelee myös kaksi lasta ja koira. 

Kuinkahan kauan tässä on oltu jo eristyksissä, puolitoista viikkoa? Kaksi? Ajallisesti kuitenkin noin yhden laatikkoviinin verran. Luen paljon sosiaalisesta mediasta ystävien ja tuttavien tuskaisia päivityksiä siitä, miten pää leviää eristyksissä. Kun on vaan kotona. Ei juuri keskustele muiden kuin lastensa ja puolisonsa kanssa. Tai ei kenenkään kanssa, jos on sinkku. Kun keikat peruuntuu, ei tule palkkaa, tulee lomautus. Lomakesota. Epävarmuus. Ei hyvä.

Niin. Perheelliselle sinkkutaiteilijalle tämä on arkipäivää. Tervetuloa Mariasimulaattoriin. 

Saattaa mennä kevyesti viikko, että ei keskustele ääneen muiden kuin lastensa ja päiväkodin tädin kanssa. Saattaa olla, että sen koko viikon on istunut koneella kotona. Kuten nyt, kun on veroilmoitukset, apurahat, näyttelyhaut. Sitä ei enää tunnista itseään peilistä. Muisti pätkii. Samat housut viikon jalassa. Hiukset niin rasvaiset että pysyvät kiinni ilman ponnaria. Pitää tarkistaa kalenterista, mikä vuosi on, ja googlettaa ameriikan presidentin nimi. Kun ei ole mitään elämää kodin ja työn ympärillä. Arki on koronasimulaattori. Ei hyvä. Sitä paitsi, erakkotaiteilijat on jo julistettu sukupuuttoon. Eihän meitä nykyään enää ole, eikä taiteilija voi sellainen enää olla. Ettäs tiijätte.

Tämä oli jokseenkin järkytys konkreettisesti tajuta, että korona ei muuta elämääni mitenkään. Siten toki, että lapset ovat kokoajan kotona, ja senverran pieniä, että itsenäinen työskentely ei ota sujuakseen. Olen kantanut työvälineeni kotiin, mutta viivaakaan en ole ehtinyt piirtämään. Kirjoittamaan senkin edestä. Kurkkua kuristaa jatkuva kiire. Pukkaisi kuvauskeikkaa, konsultoin tässä ja tuossa. Ihmisillä on hätä ja valokuvien ja videoiden tarve, kun yritetään erottua sosiaalisessa mediassa räjähtäneestä valtaavasta virtuaalitarjonnasta. Autan, neuvon, ilmaiseksi (en tiedä miksi), vaikka samassa veneessä ollaan. Väännän tekstiä koneelle, kilometritolkulla. Käsittelen kuvia. Yötä päivää. Vilkuilen hiiliä ja paperia ja ahdistun lisää. Ehkä tämä kiire kohta helpottaa, ja pääsen nauttimaan koronaeristyksen toimettomuudesta? Fakta on, että taiteilijalle ei ole mitään toimettomuutta tiedossa, eikä toimettomuudesta osaa nauttia. Tätähän tämä aina on. Joka tietysti on hyvä asia. Huonommin olisi asiat, jos puhelin ei soisi, työskentely ei kulkisi eikä tietäis mitä tekis. Näin on hyvä.

Kumpa silti osaisi olla ajattelematta töitä k o k o a i k a. Jos ei kieriskele tuskissaan kun ei ole piirtänyt, miettii mitä pitäisi piirtää, katsoo muiden piirustuksia, tai lukee kirjoja, joista tekee muistiinpanoja piirustuksia varten. Joka on tietysti hyvä asia. Ja tekee niitä hakemuksia. Joka on myös hyvä asia. Poikkeustilanteeseen on reagoitu hyvin nopeasti. Rahoitusta on tarjolla. Vaan kuinka monelle sitten. Ei tietenkään kaikille riitä eikä ole tarkoituskaan. Kuinkahan itselle käy? Korona tai ei, pohdinta on aina sama. Mutta piirtämisestä on tullut itselle kyllä melko kompulsiivista. Se painelee samaa nappia kuin viulunsoitto. Hienosäätöä ja loputonta treenaamista, mihin voi uppoutua rajattomasti. Se on hyvä, ja se on paha.

Expetations (anopinkieli), 2020

Olen itse päässyt aloittamaan vuoden TOP-säätiön apurahalla, kiitos säätiölle siitä. Ei ole ikinä ennen ollut näin hyvä fiilis tehdä töitä. Lähestulkoon aina minulla on ollut näyttely, jonka kanssa kamppailee. Kellon, kalenterin ja näyttelytilan haamun. Ne ohjaavat ajatuksia lopulta todella paljon. Pitää ajatella sarjaa ja kokonaisuutta. Mitä haluaa sanoa. Kirjoittaa siitä statementti, vaikka totuus on se, että vuodenkin työstetyn näyttelyn teoksista 80% syntyy 4 viikon sisällä ennen ripustusta, paniikissa. Sitten niistä kirjoittaa jotain diipadaapaa. Siinä hetkessä vasta ymmärtää, mitä on tullut maalattua sieltä selkärangasta. Ei se välttämättä sitten ollutkaan sitä, mitä näyttelysuunnitelmaan on satuillut. Mutta ei sen niin väliä, se harvemmin kiinnostaa katsojaakaan. Näistä useimmiten tekee itselleen isompia juttuja kuin mitä ne katsojille ovat. Itsellä on kyllä työskentelyn teema kirkastunut. Ei ole tarvetta tehdä teemaa ja sanoa jotain. Työt tekevät sen itsestään. Mutta TOP-säätiölle: Kiitos. Tämä apuraha on avannut työskentelyä mielettömän paljon, ja vie kaikkea paljon eteenpäin. Ja kiitos myös teille jotka adoptoitte teoksiani teosvälityksestä! En tiedä miksi, mutta jollain tapaa tuntuu ihanalta se, että niiden satojen maalausten joukosta juuri tietty teos on koskettanut ja puhutellut. Se tuottaa itselle iloa ja intoa omaan työskentelyyn. Toivottavasti nautitte töistä yhtä paljon kuin minä siitä, että olen onnistunut liikauttamaan jossakussa jotakin. Itselleni se on lopultakin kaikkein tärkeintä. Se on hyvä.

Olen aina HAAVEILLUT siitä, että tekisin vain teoksia tittidii, ja kun niitä on kasassa sopiva määrä ja hyvä setti, menisi vain pitämään näyttelyn tuostanoin tattadaa. Eihän se tietysti ole mahdollista. Mutta ajatuksena on ollut rauha. Oikeanlainen keskittyminen. Nyt olen vähän päässyt sen makuun. Minulla ei ole nimittäin näyttelyaikaa tulossa. Nyt haen yhtä aikaa, ja sekin vähän hirvittää. Nyt kun ei ole ollut deadlineä, ajatus virtaa aivan eri tavalla. Töihin tulee sitä mitä ne tarvitsevat, ja  kokonaisuus - fuck it. Kokonaisuus on se, mitä alkoi tekemään kun ryhtyi taidetta opiskelemaan, ja kokonaisuuden viimeinen teos valmistuu silloin, kun ote siveltimestä ja elämästä kirpoaa. Tämä ei ole näyttelynmittaista taistelua,  toinen toisensa perään. Tämän olen tässä itseeni omaksunut. Ja miten hyvältä se tuntuukaan. Kun ihan oikeasti on vapaa tekemään mitä vaan, miksi antaa omien oletuksiensa kahlita tai rajoittaa. Ei ole mitään tiettyä tapaa miten on pakko toimia. Töiden ei tarvitse olla toistensa toisintoja. Ei tarvitse olla leimallisesti tunnistettavia. Paskat sille. Ajatus tuntuu todella kirkkaalta. Töiden tekemiseen on aika ja rauha. Työskentely tuntuu todella varmalta. Tuntuu että on kokoajan lähempänä afrikantähteä tai graalin maljaa. Ja se on parasta. Ja ne työt luovat kokonaisuuttaan itsestään. Tämä auvo tietysti päättyy kuin kanan lento jos jatkorahoitusta ei heru, jos talous heittää häränpyllyä, jos myynti toppaa. On palattava näyttelyputken tielle ja vaivuttava deadlinepsykoosiin. Mentävä riskillä. Ajateltava kokonaisuuksia. Tehtävä teemoja. Kirjoitettava statementteja. Lähdettävä, taas, alusta.

Olen todella kuplautunut. Melkolailla vakuumissa. Se on tehnyt hyvää, kun on kaiken stressin ja myllerryksen onnistunut vaimentamaan, downshiftaamaan ja tehnyt elämästä minimalistista. Hallittavaa, ja sellaista, joka ei jatkuvasti aiheuta ärsyketulvaa. Mutta nyt tuntuu että pitäisi täältä vähitellen tulla poiskin. Pikkuhiljaa. Se lienee hyvä, vai?

Voihan markkinatalous

Minulla on ajatus, joka on vielä hieman raaka, ja vaatii pikkasen pohjustusta. Mutta se täytyy nyt naputella ylös, ihan vaan jotta on lähtökohta.

Mutta mitäs kaikkea. Opinnot. Euroviisut. Apurahat. Podcast. Uusi työhuone. Mistä aloittaa.
Koulu on nyt tosiaan lusittu, tai viimeiset suoritukset rekisteriin ja todistusta ulos. Aiheesta lisää tuonnempana. Koulussa tuli myös lesoiltua, että sävellän Suomen seuraavan voittajabiisin Euroviisuihin. Voin paljastaa, että kuulen ääniä, olen aina kuullut. En kuitenkaan sellaisia, "sellaisia" ääniä, vaan musiikkia. Melodioita. Säveliä. Niitä synnyttää milloin värit, milloin jokin tuoksu, muoto, tai teksti. Kerran pötköttelin sängyllä, kun ylleni muodostui sanapilvi. Poimin sanoja kuin omppuja puusta, ja niistä alkoi muodostua lauseita. Niitä ylös kirjoitellessa melodiakin ilmaantui. Yhtenä aamuna taas pötkötellessä ja kattoa katsellessa, ylleni muodostui tällä kertaa värejä ja muotoja. Väreillä on minulle aika voimakas vaikutus, ja ne synnyttävät tietynlaista äänimaailmaa. Nyt näkyi sinistä, muodoltaan nousevaa. Ja en tiijä. Kun sitä katseli, musiikki vaan alkoi soida. Silmät seurasi värin muotoa kuin gramofonin neula levyä. Rynnistin äkkiä pianon ääreen, laitoin nauhurin päälle ja soitin koko homman ykkösellä sisään. En tiedä mitä siinä oikein tapahtui. Seuraavat kolme päivää kului pianon ja viulun ääressä, kun sheippasin kappaletta ja soitin raitoja cubaseen. Sanat tulevat yleensä soinnillisesti musiikin mukana, minkälainen artikulaatio sopii melodiaan. Siinä se sit oli. Ajattelin, että tämän täytyy olla nyt se Euroviisubiisi :-D Nyt sitä sitten koitetaan tuottaa kuntoon ja saada määräaikaan mennessä valmiiksi, eli jännän äärellä ollaan.

Niin podcast seuraavana aiheena. Sellaista aloittelen suunnittelemaan, ja eka teemakin on valmiina. Piti olla jo kesällä mutta opparin kanssa meni hommat vähän, no, sekavasti. Mutta loppusuoralla ollaan nyt siinä, ja on aika alkaa tekemään pilottia. Luomisen tuskaa featuring Taidekoulun Tytöt. Leila ja Annukka - tyyppisesti. Kiva homma. Niin ja uusi työhuone. Vanha menee purkuun, uusi löytyi onneksi heti. Pieni se on, mutta saa mennä sihen asti, että löytyy rahoitusta tuleville ajatuksille toivottavasti.

Ajatus on nimittäin se, että lopetetaan myymästä teoksia kertoimilla. Itse asiassa, ei kerrota töiden hintoja enää ollenkaan.

On alkanut ihan tosissaan ahdistaa taiteen myynti. Ilmastonmuutos. Kasvavat tuloerot. Ja se, että teoksiani haluaisi ostaa niin moni, mutta ei kykene, koska ovat niin kalliita. Se on alkanut hävettää. Miksi taide kuuluu vain hyvätuloisille? Sitten ihmetellään, kun Suomalaisilla on nukkavieru taidemaku. Seiniä koristaa isovanhemmilta perityt kukkataulut, tai itse tehdyt ihanuudet. Ikean taulut. Koska nykytaiteeseen ei ole varaa. Samalla penätään arvostusta taiteelle, joka on suurimman kansanosan saavuttamattomissa. Arvosta sitä siinä sitten.

Me taiteilijat ympätään tauluihimme hirveästi kaikkea. Sisältöä. Yhteiskunnallista vaikutusta. Me uskotaan siihen, että työllämme on merkitys. Sen jälkeen pidämme näyttelyn, myymme taulut ihmisten seinille, jonne ne katoavat. 3 viikkoa on erittäin lyhyt vaikutustaika. Miten taide ehtii siinä ajassa tehdä yhteiskunnallisesti yhtään mitään? Onko se lopulta sitten se ajatus mitä itse itsellemme sanomme, jotta löydämme työllemme perusteet? Ja voi, niitähän joutuu itselleen kertomaan ja usein. Siinä kohtaa kun ei ole varaa ostaa lapselle fillaria, esimerkiksi. Kun on valinnut uljaasti taiteen ja tinkimättömyyden, ja maksaa siitä helvetin kovaa hintaa. Eikä vain rahallisesti. Kyllä tässä menee myös parisuhteet nurin, kun jääräpää taiteilija ei vaan anna periksi, eikä sen kanssa oikein voi elääkkään kun ei sillä ole varaa mihinkään.
Opparissani yritän löytää uusia kasvun väyliä taiteelle, mutta voihan paha olo. Jälkikäteen kun sitä tarkastelee, niin raha se siinäkin puhuu. Millä sitä lopulta perustelee itselleen, että kommentoi taiteessaan vaikka ilmastonmuutosta ja sitä ja tätä, ja sitten myy teoksensa kalliilla hinnalla markkinatalouden rattaisiin, joka itse asiassa ylläpitää ja aiheuttaa sen ilmastonmuutoksen? Jos valtava joukkotuho uhkaa, miten me itse asiassa perustelemme itsellemme sen, että tuhertelemme teoksia sille rikkaalle kansanosalle ja kuvittelemme sillä olevan jotain merkitystä yhteiskunnassa, kun samalla toisaalla kärsitään, nähdään nälkää. Ja itsekin näemme nälkää melko herkästi. Teosten hintojen on oltava korkeat, koska välittäjäporras ja verot vievät osansa välistä, ja teoksia tehdään pitkän aikaa, myynti on satunnaista. Ja teosten korkean arvon sanotaan ylläpitävän taiteen arvoa ylipäätään. Että se ei ole mitään tusinatoritaidetta, harrastelijamaista. Hinta tuo arvokkuuden, osoittaa kilometrit ja ammattimaisuuden, ja nostaa taiteen pois kaupallisen roskan ikeestä. Mutta eikö kangaskaistaleen myyminen hirveällä summalla ole sitä kaupallisuutta kovimmillaan? Onko yksinkertaisesti oikein myydä kallista taidetta?

Tätä ajatusta täytyy vielä vähän muhitella. Mutta tässä suunnitelmani: mitäpä jos teoksilla ei olisi enää hintaa. Jos joku on taiteesta kiinnostunut, saa tarjota itselleen sopivaa summaa. Hinta ei saa määritellä taiteen arvoa, ja taiteen pitäisi olla kaikkien saavutettavissa. Jokainen voisi varmasti muodostaa sen taiteen arvon itse, ja suhteuttaa omaan maksukykyynsä. Saas nähdä, riittääkö kantti. Onko muita, jotka lähtevät mukaan hintalakkoon? Onko tullut hinnattoman taiteen näyttelyn ja verkkokaupan aika? Jos TM - galleriasta heruu näyttelyaika (hain tällä teemalla), olisi siinä sitten hinnattoman taidenäyttelyn prototyyppi. Kattellaan.

The thing is...

Tulin tavallaan lähetetyksi tänne ylitsevuotavaisen stressin takia. Lähtiessä pinna oli niin kireällä ja voimat lopussa, että en suoraan sanottuna tiennyt, miten selviän tästä reissusta. Ja tottahan se on: lasten kanssa matkustaessa ei juuri ole aikaa lepoon kuin heidän nukkuessaan. Espanjan päivärytmi tuli myös omaksuttua valon nopeudella, joten tuo lepoaika tarjoutuu vasta puoliltaöin. Sitten on hetki aikaa fundeerata.

Tänään laitoin ensimmäistä kertaa kuulokkeet korville. Tähän asti olen illan koittaessa heittäytynyt aurinkotuoliin, ja kuunnellut äänimaailmaa. Haistellut ilmaa. Täällä otetaan ruokailu tosissaan, ja sitä tunnutaan myös harjoitettavan yömyöhään asti. Ruoka tuoksuu, ja kannabis. Ylikuormitettu hermosto ei kyennyt vastaanottamaan muita aistiärsykkeitä.

Matkaseuralaiseni tarjosivat tänään ärsykkeitä enemmänkin kanssa, joten vetäydyin partsille spotifyn ja Thesleffin elämänkerran kanssa. Kirja on todella inspiroiva. Voisin ladata tukuittain Ellenin quoteja tähän, joihin samaistun. Olen ylipäätään samaistunut taiteilijoista eniten Elleniin, ja Churbergin Fannyyn. Ellenin sanat tuntuvat kuin ohjaavina viesteinä haudan takaa. Olen lukenut, mutta en ole ajatellut töitä. Tässä huikeassa helteessä paistuminen on ollut kokonaisvaltainen ajatuksen vangitsija. Pakenin siis partsille, ja musiikkia soimaan. Ja sitten se tapahtui.

Ajattelin töitä.

Ajattelin ensin, että olispa piano mukana. Mitäköhän tulis koskettimilta 10 päivän musiikittoman päähiljaisuuden jälkeen? Aloin aistia, miksi ulkomailla työskentely voisi inspiroida taiteilijaa. Ei täällä soittaisi tai piirtäisi samoja asioita, ehei. Noin vain olinkin yhtäkkiä ajattelemassa piirtämistä. Tunsin valtavaa halua syöksyä hakemaan kynät ja paperia, mutta en tehnyt sitä. Olen pakannut läppärin mukaan varmuuden vuoksi, ja piilottanut laukkuun muutaman kynän. Ymmärsin että työskentely olisi antoisaa, mutta ei lasten seurassa. Se on matka, mikä olisi tehtävä erikseen. Mutta tämä olemisen verkkaisuus. Pakahduttava kuumuus. Ensisijaisesti haluaisin soittaa tämän.

Mietin Ellenin elämänkertaa. Se on olemassa, koska kirjeenvaihto on olemassa. Me nykyajan taiteilijat ollaan kertakäyttöisiä. Meidän ajatuksistamme ja tunnoistamme ei jää jäljelle mitään. Sanamme ovat digitaalisia, ja lauseemme lyhyitä. Edes tämä blogi ei säily. Onko elämänkerroilla tulevaisuudessa mitään arvoa? Pysähtyykö taiteilijuuden tutkimus internetin keksimiseen?

Ellenin symbolismin aikakausi peräänkuulutti taiteilijan yksilöllistä preesenssiä, mutta nyt on eri. Toisaalta taide näyttäytyy juuri tällaisena, taiteilijan tulkitsemana, mutta tämäkin pohjautuu enemmän ja enemmän brändäämiseen ja markkinatietoisuuteen. Toisaalta taiteilija halutaan häivyttää: tekijällä tai tekotavalla ei ole merkitystä, vaan lopoutuloksella: taiteilija ei saa asettua neromyyttiin. Mieluusti ei tarvitsisi olla tekijänä ollenkaan, vaan fasilitaattorina, joka saa taiteen tapahtumaan muissa. Taidemaailma on pirstaloituneempaa kuin koskaan, vaikka kenttä on yhteneväisempi kuin milloinkaan. Henkilökohtainen näkemykseni on se, että kun taiteen historiaa aistitaan sadan vuoden päässä, on aikamme kuva jonkinlaista postmodernin jälkeistä uusfuturistista aikakautta, jossa taiteilijuuden määritelmä keskittyy monialaisuuteen, mutta kuvataide irrottautuu tästä. Mark my words; siinä missä tullaan puhumaan taiteen murroksen aikakaudesta, tullaan myös puhumaan kuvataiteesta sen ulkopuolelle asettuvana, itsenäisestä alueenaan, joka ei suostu valjastumaan tähän. Tämä ei näytä muuttuneen; kautta aikain on taiteelta ja taiteilijoilta vaadittu yhtä jos toista, Ellenin uran alkuaikoina positiota ja orastavaa kantaaottavuutta. Meidän aikanamme tendenssi voimistuu, ja sekoittuu tuottavuus- ja hyötyajatteluun. What would Ellen say, ei tarvitse kahdesti arvata.

Kuin tyhjästä kujille nousseet markkinat

Voisinpa sulkeutua tämän heräilevän vireen kanssa työhuoneeseen. Selllaista minulla ei nyt enää ole. Paluu tapahtuu remontin keskelle, missä pitäisi pystyä kirjoittamaan oppari loppuun, työmiesten ja lasten juostessa kämpässä. Erittäin epäselvää, miten tulen siitä suoriutumaan. Huomenna matka kuitenkin jatkuu: ipanat autoon, ja lasketellaan 4 tuntia rannikkoa pitkin Marbellan suuntaan, jossa notkutaan muutama päivä. Maisema muuttuu aikalailla pienestä maalaiskylästä, jossa kukaan ei puhu Englantia (Ranskalla pärjää paremmin), modernimpiin maisemiin.

Tämä yö on erilainen kuin aiemmat; on lähestulkoon kylmä. Päivisin lämpö on huidellut 33-35 välillä, ja myös yöt ovat trooppisia. Nyt on todella kostea ja viileä yö. Aallokon voi kuulla nousevan, lokitkaan eivät lepää. Hassua, koska aamulla helle nousee taas, eikä matalapaine. Yö ja päivä elävät täysin erillistä elämää.

Que tal?

Juhannusta Espanjasta - tai San Josea, kuten sitä tällä kutsutaan.

Istun partsilla Garruchassa ja sometan. Mietin, että periaatteessa se on aivan sama, missä istuu ja somettaa. 

Nyt vaan somettaa kuumemmassa paikassa, missä on hankalampaa toimia.

Tämä on myös mietityttänyt paljon: mitä kauemmin on ollut itsekseen, sitä oudommalta tuntuu ajatus siitä, että ei olisi.

Kaadan lasin kuoharia, luen läpi iltapäivälehdet. Lapset nukkuu, on hiljaista. Tuntuu ihan hyvältä näin. Kun tuijotan laitetta, ympäröivä maailma voisi yhtä hyvin olla oma takapiha. Paikalla ei ole merkitystä. Kaikki on samoin, nyt vaan eri paikassa. Samat kitinät, itkut, riidat ja ongelmat. Ihmiset lähtee usein kauas etsimään itseään ja rentoutumaan. Minä sensijaan raahasin mukaan sen oman vanhan itseni uudelleen todettavaksi.

Lämpö toki hellii, ja paikallinen rento perhekeskeinen kulttuuri ihastuttaa, kuten myös paikallisten itsetunto. Tämän toivon vaikuttavan, ja tulevan osaksi samoin olevaa kaikkea. Rannalla ollaan yläosattomissakin, juuri niin muhkeina kun ollaan, eikä kenelläkään näytä käyvän mielessäkään hävetä vartaloaan. Tämä voimaannuttaa itseäkin, eikä paljoa nappaa onko vaikka mekon alla rintsikat vai ei.

En ole nähnyt ainuttakaan ihmistä lenkillä, mutta kymmeniä syömässä sipsejä. Rannalla olen ainut, joka räpeltää kännykkää, ja juo salaa sangriaa urheilujuomapullosta. Pistää miettimään, kuinka obsessioituneita Suomessa ollaan laihuudesta, selluliitista ja suorittamisesta. Rutiineista. Rajoituksista. (Alkoholista.)

Juhannusiltana koko kaupunki kokoontuu rannalle juhlimaan, grillaamaan ja tanssimaan. Koko perhekunnan voimin. Puoliltaöin syttyy valtava kokko (ei tulisi kuuloonkaan Suomessa metsäpalovaaran aikana), bändi soittaa lavalla, ja ilotulitteet värjäävät koko rannan. Varpaat kastellaan veteen hyvää onnea tuomaan. Lapset varmistelevat onnea kahlaamalla polviin asti, seuraan perässä, vaatteet kastuu. Kukaan ei horju humalassa, eikä rantaa vartioi meripelastuskeskus. Mukana on vauvatkin. Itse vaikutin olevani ainut nainen yksin lastensa kanssa suurten perhekuntien keskellä. Se varmaan toimii myös suurimpana kimmokkeena tälle tekstille.

Enimmäkseen en ajattele asiaa. Elämän jakamisyritys tuntuu raskaalta ajatukselta, ja joustamiskynnys on korkea. Ihan hyvä fiilis nojailla parvekkeen kaiteeseen ja ihailla maisemaa, yksin.
Avasin kuitenkin Tinderin, ja tarkastelin Espanjan miestarjontaa. Tykkäilen kaikista kivoista. Kaikki kivat tykkää takas, vaihtaa kohteliaita sanoja. Ghostaavat tyylillä, kun olenkin vain lomalla, ja lasten kanssa.
En varmaan swaippailisi tinderiä, jos en näkisi siinä mitään mahdollista tulosta. Toisaalta viime aikoina mikään ei ole oikein tuntunut enää miltään. Toisaalta elo olisi helpompaa, jos ei olisi aina päävastuussa, kaikesta ja yksin. Se on toisaalta myös rooli mitä ei hevillä halua enää kenellekään antaa väärinkäytettäväksi.

Iltaisin paikalliset vetävät pöydät ja tuolit kapeista kapeimmille jalkakäytäville ja osin tiellekin, ja syövät. Täällä on tuskaa autoilla. Vuokraamani auto on leveämpi kuin parkkiruudut ja kujat. Ei se oo niin justiinsa, tuumivat paikalliset, parkkeeraavat sikinsokin ja miten päin vaan. Itse en tohdi. Koska säännöt.

Kuikuilen parvekkeelta. Kauempana on  kattoterassille pystytetty uima-allas, ja grilli kuumana. Näyttää kivalta, itse särvin cavaa yksin. Ihan ohuesti käy mielessä, että pelkääkö vaan epäonnistumista, ja siksi tuntuu hyvältä tämä yksinolo? Turvallisemmalta? Viime talvi opetti opintojen, töiden ja pääosin yksin hoidetun omakotitalon muuton jälkeen, että yksinolo vie myös aivan tolkuttomaan väsymyksen tilaan. Siinä sitä sitten punnitsee kahden pahan välillä: epäonnistumisen ja väsymyksen. Vaikka ei se mikään automaattinen asia ole, että toinen aikuinen toisi näihin mitään apua. Sen varaan ei voi laskea. 

Ei auta kun jatkaa ihmettelemistä. Ja yrittää imeä omaan suorittajan mentaliteettiinsä täältä jotain pehmennystä.

Ps. Taidegallerioita ei ole yhtään. Eikä kuntokeskuksia, tai urheilukenttiä. Ihmiset harrastavat perhekuntia, siestaa, hengailua ja ruokaa. Tässä olisi paljon opittavaa. Sensijaan itse pystyy stressaamaan itsensä puolikuoliaaksi millä ja miten vaan. Suomessa ihmisarvoa puntaroidaan suoritusten, ulkonäön, rasvaprosentin, aikaansaavuuden, täsmällisyyden ja siisteyden kautta.