Voihan markkinatalous

Minulla on ajatus, joka on vielä hieman raaka, ja vaatii pikkasen pohjustusta. Mutta se täytyy nyt naputella ylös, ihan vaan jotta on lähtökohta.

Mutta mitäs kaikkea. Opinnot. Euroviisut. Apurahat. Podcast. Uusi työhuone. Mistä aloittaa.
Koulu on nyt tosiaan lusittu, tai viimeiset suoritukset rekisteriin ja todistusta ulos. Aiheesta lisää tuonnempana. Koulussa tuli myös lesoiltua, että sävellän Suomen seuraavan voittajabiisin Euroviisuihin. Voin paljastaa, että kuulen ääniä, olen aina kuullut. En kuitenkaan sellaisia, "sellaisia" ääniä, vaan musiikkia. Melodioita. Säveliä. Niitä synnyttää milloin värit, milloin jokin tuoksu, muoto, tai teksti. Kerran pötköttelin sängyllä, kun ylleni muodostui sanapilvi. Poimin sanoja kuin omppuja puusta, ja niistä alkoi muodostua lauseita. Niitä ylös kirjoitellessa melodiakin ilmaantui. Yhtenä aamuna taas pötkötellessä ja kattoa katsellessa, ylleni muodostui tällä kertaa värejä ja muotoja. Väreillä on minulle aika voimakas vaikutus, ja ne synnyttävät tietynlaista äänimaailmaa. Nyt näkyi sinistä, muodoltaan nousevaa. Ja en tiijä. Kun sitä katseli, musiikki vaan alkoi soida. Silmät seurasi värin muotoa kuin gramofonin neula levyä. Rynnistin äkkiä pianon ääreen, laitoin nauhurin päälle ja soitin koko homman ykkösellä sisään. En tiedä mitä siinä oikein tapahtui. Seuraavat kolme päivää kului pianon ja viulun ääressä, kun sheippasin kappaletta ja soitin raitoja cubaseen. Sanat tulevat yleensä soinnillisesti musiikin mukana, minkälainen artikulaatio sopii melodiaan. Siinä se sit oli. Ajattelin, että tämän täytyy olla nyt se Euroviisubiisi :-D Nyt sitä sitten koitetaan tuottaa kuntoon ja saada määräaikaan mennessä valmiiksi, eli jännän äärellä ollaan.

Niin podcast seuraavana aiheena. Sellaista aloittelen suunnittelemaan, ja eka teemakin on valmiina. Piti olla jo kesällä mutta opparin kanssa meni hommat vähän, no, sekavasti. Mutta loppusuoralla ollaan nyt siinä, ja on aika alkaa tekemään pilottia. Luomisen tuskaa featuring Taidekoulun Tytöt. Leila ja Annukka - tyyppisesti. Kiva homma. Niin ja uusi työhuone. Vanha menee purkuun, uusi löytyi onneksi heti. Pieni se on, mutta saa mennä sihen asti, että löytyy rahoitusta tuleville ajatuksille toivottavasti.

Ajatus on nimittäin se, että lopetetaan myymästä teoksia kertoimilla. Itse asiassa, ei kerrota töiden hintoja enää ollenkaan.

On alkanut ihan tosissaan ahdistaa taiteen myynti. Ilmastonmuutos. Kasvavat tuloerot. Ja se, että teoksiani haluaisi ostaa niin moni, mutta ei kykene, koska ovat niin kalliita. Se on alkanut hävettää. Miksi taide kuuluu vain hyvätuloisille? Sitten ihmetellään, kun Suomalaisilla on nukkavieru taidemaku. Seiniä koristaa isovanhemmilta perityt kukkataulut, tai itse tehdyt ihanuudet. Ikean taulut. Koska nykytaiteeseen ei ole varaa. Samalla penätään arvostusta taiteelle, joka on suurimman kansanosan saavuttamattomissa. Arvosta sitä siinä sitten.

Me taiteilijat ympätään tauluihimme hirveästi kaikkea. Sisältöä. Yhteiskunnallista vaikutusta. Me uskotaan siihen, että työllämme on merkitys. Sen jälkeen pidämme näyttelyn, myymme taulut ihmisten seinille, jonne ne katoavat. 3 viikkoa on erittäin lyhyt vaikutustaika. Miten taide ehtii siinä ajassa tehdä yhteiskunnallisesti yhtään mitään? Onko se lopulta sitten se ajatus mitä itse itsellemme sanomme, jotta löydämme työllemme perusteet? Ja voi, niitähän joutuu itselleen kertomaan ja usein. Siinä kohtaa kun ei ole varaa ostaa lapselle fillaria, esimerkiksi. Kun on valinnut uljaasti taiteen ja tinkimättömyyden, ja maksaa siitä helvetin kovaa hintaa. Eikä vain rahallisesti. Kyllä tässä menee myös parisuhteet nurin, kun jääräpää taiteilija ei vaan anna periksi, eikä sen kanssa oikein voi elääkkään kun ei sillä ole varaa mihinkään.
Opparissani yritän löytää uusia kasvun väyliä taiteelle, mutta voihan paha olo. Jälkikäteen kun sitä tarkastelee, niin raha se siinäkin puhuu. Millä sitä lopulta perustelee itselleen, että kommentoi taiteessaan vaikka ilmastonmuutosta ja sitä ja tätä, ja sitten myy teoksensa kalliilla hinnalla markkinatalouden rattaisiin, joka itse asiassa ylläpitää ja aiheuttaa sen ilmastonmuutoksen? Jos valtava joukkotuho uhkaa, miten me itse asiassa perustelemme itsellemme sen, että tuhertelemme teoksia sille rikkaalle kansanosalle ja kuvittelemme sillä olevan jotain merkitystä yhteiskunnassa, kun samalla toisaalla kärsitään, nähdään nälkää. Ja itsekin näemme nälkää melko herkästi. Teosten hintojen on oltava korkeat, koska välittäjäporras ja verot vievät osansa välistä, ja teoksia tehdään pitkän aikaa, myynti on satunnaista. Ja teosten korkean arvon sanotaan ylläpitävän taiteen arvoa ylipäätään. Että se ei ole mitään tusinatoritaidetta, harrastelijamaista. Hinta tuo arvokkuuden, osoittaa kilometrit ja ammattimaisuuden, ja nostaa taiteen pois kaupallisen roskan ikeestä. Mutta eikö kangaskaistaleen myyminen hirveällä summalla ole sitä kaupallisuutta kovimmillaan? Onko yksinkertaisesti oikein myydä kallista taidetta?

Tätä ajatusta täytyy vielä vähän muhitella. Mutta tässä suunnitelmani: mitäpä jos teoksilla ei olisi enää hintaa. Jos joku on taiteesta kiinnostunut, saa tarjota itselleen sopivaa summaa. Hinta ei saa määritellä taiteen arvoa, ja taiteen pitäisi olla kaikkien saavutettavissa. Jokainen voisi varmasti muodostaa sen taiteen arvon itse, ja suhteuttaa omaan maksukykyynsä. Saas nähdä, riittääkö kantti. Onko muita, jotka lähtevät mukaan hintalakkoon? Onko tullut hinnattoman taiteen näyttelyn ja verkkokaupan aika? Jos TM - galleriasta heruu näyttelyaika (hain tällä teemalla), olisi siinä sitten hinnattoman taidenäyttelyn prototyyppi. Kattellaan.

The thing is...

Tulin tavallaan lähetetyksi tänne ylitsevuotavaisen stressin takia. Lähtiessä pinna oli niin kireällä ja voimat lopussa, että en suoraan sanottuna tiennyt, miten selviän tästä reissusta. Ja tottahan se on: lasten kanssa matkustaessa ei juuri ole aikaa lepoon kuin heidän nukkuessaan. Espanjan päivärytmi tuli myös omaksuttua valon nopeudella, joten tuo lepoaika tarjoutuu vasta puoliltaöin. Sitten on hetki aikaa fundeerata.

Tänään laitoin ensimmäistä kertaa kuulokkeet korville. Tähän asti olen illan koittaessa heittäytynyt aurinkotuoliin, ja kuunnellut äänimaailmaa. Haistellut ilmaa. Täällä otetaan ruokailu tosissaan, ja sitä tunnutaan myös harjoitettavan yömyöhään asti. Ruoka tuoksuu, ja kannabis. Ylikuormitettu hermosto ei kyennyt vastaanottamaan muita aistiärsykkeitä.

Matkaseuralaiseni tarjosivat tänään ärsykkeitä enemmänkin kanssa, joten vetäydyin partsille spotifyn ja Thesleffin elämänkerran kanssa. Kirja on todella inspiroiva. Voisin ladata tukuittain Ellenin quoteja tähän, joihin samaistun. Olen ylipäätään samaistunut taiteilijoista eniten Elleniin, ja Churbergin Fannyyn. Ellenin sanat tuntuvat kuin ohjaavina viesteinä haudan takaa. Olen lukenut, mutta en ole ajatellut töitä. Tässä huikeassa helteessä paistuminen on ollut kokonaisvaltainen ajatuksen vangitsija. Pakenin siis partsille, ja musiikkia soimaan. Ja sitten se tapahtui.

Ajattelin töitä.

Ajattelin ensin, että olispa piano mukana. Mitäköhän tulis koskettimilta 10 päivän musiikittoman päähiljaisuuden jälkeen? Aloin aistia, miksi ulkomailla työskentely voisi inspiroida taiteilijaa. Ei täällä soittaisi tai piirtäisi samoja asioita, ehei. Noin vain olinkin yhtäkkiä ajattelemassa piirtämistä. Tunsin valtavaa halua syöksyä hakemaan kynät ja paperia, mutta en tehnyt sitä. Olen pakannut läppärin mukaan varmuuden vuoksi, ja piilottanut laukkuun muutaman kynän. Ymmärsin että työskentely olisi antoisaa, mutta ei lasten seurassa. Se on matka, mikä olisi tehtävä erikseen. Mutta tämä olemisen verkkaisuus. Pakahduttava kuumuus. Ensisijaisesti haluaisin soittaa tämän.

Mietin Ellenin elämänkertaa. Se on olemassa, koska kirjeenvaihto on olemassa. Me nykyajan taiteilijat ollaan kertakäyttöisiä. Meidän ajatuksistamme ja tunnoistamme ei jää jäljelle mitään. Sanamme ovat digitaalisia, ja lauseemme lyhyitä. Edes tämä blogi ei säily. Onko elämänkerroilla tulevaisuudessa mitään arvoa? Pysähtyykö taiteilijuuden tutkimus internetin keksimiseen?

Ellenin symbolismin aikakausi peräänkuulutti taiteilijan yksilöllistä preesenssiä, mutta nyt on eri. Toisaalta taide näyttäytyy juuri tällaisena, taiteilijan tulkitsemana, mutta tämäkin pohjautuu enemmän ja enemmän brändäämiseen ja markkinatietoisuuteen. Toisaalta taiteilija halutaan häivyttää: tekijällä tai tekotavalla ei ole merkitystä, vaan lopoutuloksella: taiteilija ei saa asettua neromyyttiin. Mieluusti ei tarvitsisi olla tekijänä ollenkaan, vaan fasilitaattorina, joka saa taiteen tapahtumaan muissa. Taidemaailma on pirstaloituneempaa kuin koskaan, vaikka kenttä on yhteneväisempi kuin milloinkaan. Henkilökohtainen näkemykseni on se, että kun taiteen historiaa aistitaan sadan vuoden päässä, on aikamme kuva jonkinlaista postmodernin jälkeistä uusfuturistista aikakautta, jossa taiteilijuuden määritelmä keskittyy monialaisuuteen, mutta kuvataide irrottautuu tästä. Mark my words; siinä missä tullaan puhumaan taiteen murroksen aikakaudesta, tullaan myös puhumaan kuvataiteesta sen ulkopuolelle asettuvana, itsenäisestä alueenaan, joka ei suostu valjastumaan tähän. Tämä ei näytä muuttuneen; kautta aikain on taiteelta ja taiteilijoilta vaadittu yhtä jos toista, Ellenin uran alkuaikoina positiota ja orastavaa kantaaottavuutta. Meidän aikanamme tendenssi voimistuu, ja sekoittuu tuottavuus- ja hyötyajatteluun. What would Ellen say, ei tarvitse kahdesti arvata.

Kuin tyhjästä kujille nousseet markkinat

Voisinpa sulkeutua tämän heräilevän vireen kanssa työhuoneeseen. Selllaista minulla ei nyt enää ole. Paluu tapahtuu remontin keskelle, missä pitäisi pystyä kirjoittamaan oppari loppuun, työmiesten ja lasten juostessa kämpässä. Erittäin epäselvää, miten tulen siitä suoriutumaan. Huomenna matka kuitenkin jatkuu: ipanat autoon, ja lasketellaan 4 tuntia rannikkoa pitkin Marbellan suuntaan, jossa notkutaan muutama päivä. Maisema muuttuu aikalailla pienestä maalaiskylästä, jossa kukaan ei puhu Englantia (Ranskalla pärjää paremmin), modernimpiin maisemiin.

Tämä yö on erilainen kuin aiemmat; on lähestulkoon kylmä. Päivisin lämpö on huidellut 33-35 välillä, ja myös yöt ovat trooppisia. Nyt on todella kostea ja viileä yö. Aallokon voi kuulla nousevan, lokitkaan eivät lepää. Hassua, koska aamulla helle nousee taas, eikä matalapaine. Yö ja päivä elävät täysin erillistä elämää.

Que tal?

Juhannusta Espanjasta - tai San Josea, kuten sitä tällä kutsutaan.

Istun partsilla Garruchassa ja sometan. Mietin, että periaatteessa se on aivan sama, missä istuu ja somettaa. 

Nyt vaan somettaa kuumemmassa paikassa, missä on hankalampaa toimia.

Tämä on myös mietityttänyt paljon: mitä kauemmin on ollut itsekseen, sitä oudommalta tuntuu ajatus siitä, että ei olisi.

Kaadan lasin kuoharia, luen läpi iltapäivälehdet. Lapset nukkuu, on hiljaista. Tuntuu ihan hyvältä näin. Kun tuijotan laitetta, ympäröivä maailma voisi yhtä hyvin olla oma takapiha. Paikalla ei ole merkitystä. Kaikki on samoin, nyt vaan eri paikassa. Samat kitinät, itkut, riidat ja ongelmat. Ihmiset lähtee usein kauas etsimään itseään ja rentoutumaan. Minä sensijaan raahasin mukaan sen oman vanhan itseni uudelleen todettavaksi.

Lämpö toki hellii, ja paikallinen rento perhekeskeinen kulttuuri ihastuttaa, kuten myös paikallisten itsetunto. Tämän toivon vaikuttavan, ja tulevan osaksi samoin olevaa kaikkea. Rannalla ollaan yläosattomissakin, juuri niin muhkeina kun ollaan, eikä kenelläkään näytä käyvän mielessäkään hävetä vartaloaan. Tämä voimaannuttaa itseäkin, eikä paljoa nappaa onko vaikka mekon alla rintsikat vai ei.

En ole nähnyt ainuttakaan ihmistä lenkillä, mutta kymmeniä syömässä sipsejä. Rannalla olen ainut, joka räpeltää kännykkää, ja juo salaa sangriaa urheilujuomapullosta. Pistää miettimään, kuinka obsessioituneita Suomessa ollaan laihuudesta, selluliitista ja suorittamisesta. Rutiineista. Rajoituksista. (Alkoholista.)

Juhannusiltana koko kaupunki kokoontuu rannalle juhlimaan, grillaamaan ja tanssimaan. Koko perhekunnan voimin. Puoliltaöin syttyy valtava kokko (ei tulisi kuuloonkaan Suomessa metsäpalovaaran aikana), bändi soittaa lavalla, ja ilotulitteet värjäävät koko rannan. Varpaat kastellaan veteen hyvää onnea tuomaan. Lapset varmistelevat onnea kahlaamalla polviin asti, seuraan perässä, vaatteet kastuu. Kukaan ei horju humalassa, eikä rantaa vartioi meripelastuskeskus. Mukana on vauvatkin. Itse vaikutin olevani ainut nainen yksin lastensa kanssa suurten perhekuntien keskellä. Se varmaan toimii myös suurimpana kimmokkeena tälle tekstille.

Enimmäkseen en ajattele asiaa. Elämän jakamisyritys tuntuu raskaalta ajatukselta, ja joustamiskynnys on korkea. Ihan hyvä fiilis nojailla parvekkeen kaiteeseen ja ihailla maisemaa, yksin.
Avasin kuitenkin Tinderin, ja tarkastelin Espanjan miestarjontaa. Tykkäilen kaikista kivoista. Kaikki kivat tykkää takas, vaihtaa kohteliaita sanoja. Ghostaavat tyylillä, kun olenkin vain lomalla, ja lasten kanssa.
En varmaan swaippailisi tinderiä, jos en näkisi siinä mitään mahdollista tulosta. Toisaalta viime aikoina mikään ei ole oikein tuntunut enää miltään. Toisaalta elo olisi helpompaa, jos ei olisi aina päävastuussa, kaikesta ja yksin. Se on toisaalta myös rooli mitä ei hevillä halua enää kenellekään antaa väärinkäytettäväksi.

Iltaisin paikalliset vetävät pöydät ja tuolit kapeista kapeimmille jalkakäytäville ja osin tiellekin, ja syövät. Täällä on tuskaa autoilla. Vuokraamani auto on leveämpi kuin parkkiruudut ja kujat. Ei se oo niin justiinsa, tuumivat paikalliset, parkkeeraavat sikinsokin ja miten päin vaan. Itse en tohdi. Koska säännöt.

Kuikuilen parvekkeelta. Kauempana on  kattoterassille pystytetty uima-allas, ja grilli kuumana. Näyttää kivalta, itse särvin cavaa yksin. Ihan ohuesti käy mielessä, että pelkääkö vaan epäonnistumista, ja siksi tuntuu hyvältä tämä yksinolo? Turvallisemmalta? Viime talvi opetti opintojen, töiden ja pääosin yksin hoidetun omakotitalon muuton jälkeen, että yksinolo vie myös aivan tolkuttomaan väsymyksen tilaan. Siinä sitä sitten punnitsee kahden pahan välillä: epäonnistumisen ja väsymyksen. Vaikka ei se mikään automaattinen asia ole, että toinen aikuinen toisi näihin mitään apua. Sen varaan ei voi laskea. 

Ei auta kun jatkaa ihmettelemistä. Ja yrittää imeä omaan suorittajan mentaliteettiinsä täältä jotain pehmennystä.

Ps. Taidegallerioita ei ole yhtään. Eikä kuntokeskuksia, tai urheilukenttiä. Ihmiset harrastavat perhekuntia, siestaa, hengailua ja ruokaa. Tässä olisi paljon opittavaa. Sensijaan itse pystyy stressaamaan itsensä puolikuoliaaksi millä ja miten vaan. Suomessa ihmisarvoa puntaroidaan suoritusten, ulkonäön, rasvaprosentin, aikaansaavuuden, täsmällisyyden ja siisteyden kautta.

Olisiko teillä hetki aikaa keskustella #kivigatesta.. ?

Liitola ei taas osannut pitää päätään kiinni, ja mites se sitten menikään.

Tässähän piti pitää päiväkirjaa blogissa aktiivisesti, mutta lähes maagisesti heti tämän julki lausuttuani, loppui kirjoitusmotivaatio siihen paikkaan. Opinnot ovat ottaneet lähes kaiken aikani, enkä ole tehnyt ainuttakaan omaa työtä ihan loppuun asti koko opiskeluaikana. Parit tilaustyöt on raapusteltu, ja siinä se. Yksi fotorealistinen duuni on piirustusvaiheessa valmis, mutta jatkotyöstö puuttuu. Maalaamattomuus ahdistaa, kuten aina, mutta pian tämä puserrus on päättynyt.

Eletään nimittäin toukokuuta, ja kuun loppuun mennessä pitäisi palauttaa opinnäytetyö. Joka tuntuu olevan aivan levällään. Täytyy sanoa, että vuoden maisteri oli aika kunnianhimoinen tavoite. Ajattelin sen menevän paljon iisimmin, mutta töitä on saanut tehdä ihan tosissaan. Olen ehkä tehnyt hiukan liiankin kunnianhimoisesti niitä tehtäviä, mutta toisaalta, olen kokenut siitä saavani myös suurimman hyödyn. Opinnäytteen suhteen aika kyllä tulee nyt vastaan, se on todettava. Sitä kun muut alkavat vasta tehdä, pitäisi sen itsellä olla jo valmis.

Mutta kivigateen.
Taiteen uudet kontekstit on ollut erittäin haastava, monipuolinen ja antava koulutus. Suosittelen sitä varauksetta. Koulutus on kasvattanut ja kehittänyt ajattelua, luennot ovat olleet pääsääntöisesti erinomaisia, tehtävät todella hyviä, aineisto hyvin valittua. Koulutuksen runko ja opetuksen kaari on ollut todella hyvin rakennettua, asiat seuraavat todella loogisesti toistaan, ja ajatusta on ohjattu hienosti kohti seuraavaa opintojaksoa. Pedagogisesti otan tästä mallia, ja nostan hattua hyvin suunnitellusta koulutuksesta. Mutta kova homma se on ollut. Ajattelemista on tarjottu paljon, ja näin klassisemman kuvataiteilijan näkövinkkelistä varsinkin suhde kokonaisuuteen on vähintäänkin haastava.

Lähdin koulutukseen sillä ajatuksella, että tarvitsen paremman tutkinnon päästäkseni mukaan erilaisiin tuotantoihin ja tapahtumiin. Siihen tämä kyllä tarjoaa eväitä, ihan jo projektinhallinnan opintojenkin kautta. Tulevaisuusajattelu on myös ollut erittäin hyödyllinen tässä mielessä. Se tässä kuitenkin yllätti, että koulutuksessa on usein noussut esille teemat, joissa pyritään purkamaan taiteilijamyyttejä, ja monen materiaalin kautta on joko suoraan tai rivien välistä todettu, että yksinään puurtavan myyttisen taiteilijaneron aika on ohi. Tämä on maalarin positiosta aivan tolkuttoman provosoivaa, enkä voi mitenkään allekirjoittaa tätä diskurssia. On totta, että taiteilijuus on murroksessa, työnkuvat kasvavat ja laajenevat, koulutus on entistä monipuolisempaa. Tämä on hyvä. Mutta sen perusteleminen, pönkittäminen ja olemassaolon edellytysten luominen sillä, että aletaan purkamaan lattiaa perinteistä taiteilijan työtä harjoittavan "myyttisen" taiteilijan alta, on lyhytnäköistä, ja tekee vähän mieli jopa sanoa että lapsellista. Kas, kun näin me edelleen täällä työtämme harjoitetaan, me HC-maalarit. Eikä me olla myyttejä. Ja me mahdutaan samalle taidekentälle, ja myös tätä tekemisen tapaa pitää kasvattaa ja kehittää. Tässä roolissa löysin itseni kehittäjänä tässä koulutusohjelmassa.

Julkisessa keskustelussa vilahtelee ajatus, jossa taiteilija joko laajentaa työnkuvaansa ja osaamisalaansa, tai tekee "kunniakkaan ratkaisun" ja jättäytyy oman luomistyönsä pariin. Samalla kylläkin sitoutuu köyhyyteen, ja hylkää toiveet toimeentulosta. Tällä tasolla on tämä diskurssi. Jos näköalat kuvataiteilijan ansainnan saamisesta omasta ydinosaamisestaan on tällä tasolla, esittää se samalla ajantasaista kuvaa siitä tahtotilasta, joka vallitsee kuvataiteen ydintekemisen kehittämisessä. Eli sitä ei ole. Sitä ei kehitetä. On hyvä pitää mielessä, kuka tätä murrosdiskurssia ja siitä käytettävää kieltä ylläpitää, ja mitkä ovat näiden tahojen tavoitteet sekä hyöty, mitä keskustelusta halutaan saada.

Ja se hyöty on taidelähtöisten menetelmien liiketaloutta ja työelämää hyödyntävät puolet. Tämä on keskustelu joka on lähtöisin tahoista, kuten opetus- ja kulttuuriministeriö, ja jotka haluavat nähdä taiteen taloutta ja työllisyyttä kasvattavat hyödyt, ja toisaalta, pyyhkiä pöydältä sen, mikä ei tuota. Tämä keskustelu on myös johtanut toimiin, edellämainitun ministeriön taholta, kun kuvataide menetti perustutkintonimikkeensä vuoden 2019 alussa, ja siirrettiin tekniikan ja liikenteen alle, sillä tutkinto ei vastaa muuttuviin työelämän tarpeisiin. Tämä on vaarallinen kehitys, ja purkavan kielen käyttäminen on avainroolissa. 

Sattuipa sitten päivä, jolloin tätä samaa kieltä käytti provokaatiomielessä koulutuspäällikkömme, tarkoituksenaan herättää tunteita ja keskustelua. No, onnistui siinä. Mitä sitten tapahtui... selviää seuraavassa blogipäivityksessä. 

Päiväkirja pannahinen

Kuinkas ollakaan, kunnianhimoinen aikomukseni blogata opintojen päiväkirjaamistehtävän nimissä lähestulkoon päivittäin, on ajautunut karille. Toisaalta, hyvä niin. Jos ajattelee lukijakokemusta, ketään ei varsin kiinnosta lueskella päivittäistä "tänään söin parsaa" - päivittelyä. Joskaan siitä ei kyseisessä tehtävässä ole edes kyse.

Mutta mistäpä sitten. Ohjeistuksena on pohtia omaa työskentelyään ja olemistaan suhteessa tilaan ja tilallisuuteen. Katsotaanpa edellisiä työpäiviä:


MA: Piirsin neuroottisesti koko päivän
TI: Luin esseen lähdeartikkelia
KE: Luin esseen lähdeartikkelia, analysoin
TO: Luin esseen lähdeartikkelia, haastattelin, kirjoitin
PE: Kirjoitin esseetä
----viikonloppu ja krapula---
MA: Heräsin yönokosilta (nukuin noin 2 tuntia koska päässä soi musiikkia), kirjoitin pianon äärellä ylös yöllä nauhuriin hymistelemäni musiikin, nauhoitin, tein viulustemmat ja tekstiä
TI: Treenasin neuroottisesti kitaraa ja viulua, tein prohatehtävää
KE: Treenasin neuroottisesti viulua, palautin prohatehtävät
TO: Treenannut viulua ja lukenut lukupiiritekstejä

Olen poistunut kotoani ja keskustellut muiden (aikuisten) ihmisten kanssa viedessä/hakiessa lasta päiväkodista. Sen muutaman lauseen. Lopun aikaa olen hautautunut johonkin luovaan toimeen. Joko soittamiseen tai piirtämiseen. En tee tällä hetkellä mitään muuta, ehkä satunnaisia valokuvaustöitä.
Ja kun ajattelen tilaa. Lähtökohtaisesti tila jossa ajattelen tilaa, on tämä yksi huone. Kun lähden trippailemaan siitä jonkun instrumentin avustuksella, ei ole tilaa eikä rajoja.

Olen miettinyt kyllä tuota tilan ajatusta paljon omien fyysisten teoskappaleideni äärellä. Teen objekteja, kuvia, esineitä, ripustettavia asioita, ehkä koristeitakin, omistettavia juttuja, kauppatavaraa. Näin ne välittyvät muille. Itselleni yksi teos sisältää soittolistan musiikkia joka avaa kyseisen teoksen tunnelmaa ja maailmaa. Laukkaavan ajatuksen ja mielikuvitusmaailman, tuntemuksia ja tapahtumia. Lukemattomia tunteja päiviä ja viikkoa työn äärellä hioessa detaljeja tai maalaamassa energisesti alkuja. Yhden teoksen luominen on vaatinut lukemattomia laulettuja ja tanssittuja säveliä, koettuja kouristuksia, epävarmuutta ja epäilyä, sanottuja asioita ja välitettyä viestiä. Yksi teos on itsessään tila, ovi, siirtyminen. Minulle. Se lakkaa olemasta sitä, kun se valmistuu, ja menee esille. Sitten se on objekti.

Joskus käy niin onnellisesti että teos löytää omistajan, joka löytää tämän tilan teoksesta. Se tekee maalarin onnelliseksi, että työ antaa todella sen mitä tarkoituskin on. Haluanhan minä myös parantaa maailmaa ja tehdä huikeita elämyksiä, mutta kyllä perusminä haluaa tehdä ihmisille teoksia omistettavaksi. Ei minua tähän aja se, että saisin paljon rahaa. En saa paljoa rahaa. Haluan tehdä näitä tähtiportteja. Ja on jotenkin vaivaannuttavaa että se usein koetaan vähän vääräksi. Voimakas painotus tuntuu olevan kokonaisuuksilla, kannanottamisella ja vaikuttamisella. Miten näyttelyni tekevät sitä? Eivät mitenkään. Päälleliimatusti saattaa jotain selittää jostain isommista yhteyksistä mukamas. Totuus on se, että tein ne kuvat koska halusin. Yksi kerrallaan. Ja sitten niitä oli monta. Ja sitten tuli näyttely. Teokseni eivät pyri muuttamaa tilaa ja tilakokemusta, tai asettumaan siihen eri tavalla. Ne muuttavat toivottavasti ihmisten kotien tilaa. Julkisia tiloja. Ihmisten sisäisiä tiloja. Opintojen alussa olen kyseenalaistanut teokseni siinä mielessä, että miten tällainen klassinen kuvataide voisi edes olla osana tilaa, on niin oldschool ripustella jotain tauluja. Tänään tässä mietin että mitenniin. Eikä ole. Laatutaide sopii ihan mihin tahansa, aksentoi ja tuo voimaa. Ihan sellaisena fyysisenä kappaleena eikä jossain uudessa ja ihmeellisessä muodossa esitettynä.

Näyttelynjälkeinen masennus on se tila johon ajaudutaan näyttelyn jälkeen. Ollaan ensin oltu onneissaan ja tyytyväisiä tehdystä isosta työstä, ja abauttiarallaa avajaisten jälkeen ollaan jo vetämässä ranteita auki kun tuollaista paskaa tuli tehtyä. Mikä järki tällä kaikella on. Miksi teen näitä kuvia neuroosien vallassa sisäisen pakon sanelemana, jotain tuommosia turhanpäiväisiä kuvia? Mitä tämä antaa kenellekään. Mikä arvo on tällaisilla kuvilla vaan. Se on ikävä tunne. Kovasti välillä paineistuu siitä että pitäisi olla antamassa yhteiskunnalle jotakin, kaikki, sanella ja edistää ja kommentoida.

Miksi on vaikeaa hyväksyä itselleen se, että sen voi tehdä kuva kerrallaan. Että yksi teos on tila.

Tässä kun opiskellaan taiteen uusia konteksteja, on kaiken ytimessä ja keskiössä eteenpäin meneminen, kehittyminen, ja tekemisensä ja taiteensa ja myös muiden taiteen näkemisen uusissa muodoissa ja tekotavoissa, kehityksessä. Innostun siitä kaikesta ja haluankin olla siinä tekemisessä ehdottomasti mukana, mutta lopulta palaudun aina tämän saman asian äärelle. Minä teen näitä yksittäisiä asioita, kun niitä nyt vaan tulee. Ihmisenä oleminen ja siitä kuvien ja musiikin tekeminen antaa mahdollisuuden tutkia omaa itseyttään, omaa tilaansa, jo sellaisenaan. Olisiko kovin väärin tämän koulutuksen jälkeen todeta että kaikki tiet veivät kuitenkin Roomaan? Takaisin tähän? Että en vienytkään mitään eteenpäin, vaan heitinkin ankkurini juuri siihen, missä nyt olen.

Haluan löytää vahvuuteni tässä, jatkaa sen kaikuluotaamista ja kehittymistä. Kuvia vilisee tällä hetkellä päässä todella paljon. Minulla ei ole tällä hetkellä kunnon työtiloja, eikä pääse niitä kuvia toteuttamaan. Niitä ei voi tehdä ilman sotkua ja tilaa. Siinä kohtaa, tila, omassa työskentelyssäni, rajoittaa.

Mutta koska olen tehnyt nyt paljon musiikkia, haluan kirjoittaa seuraavaksi musiikin luomista tiloista. Äänimaailmoista. Ja kuinka ne vievät fyysistä tilaa enemmän huomiotamme ja vaikuttavat meihin voimakkaasti. Sitä tulossa seuraavassa.

Maailmojen välillä lentävät linnut

Kuten näkyy, niin ihan päivittäistä päiväkirjaamista ei ole tullut harrastettua. Ihan jo senkin takia, että olen pääasiallisesti tehnyt näitä kouluhommia, eikä niistä ole sen kummempaa raportoitavaa ammatillisessä mielessä. Toki mielessä on risteillyt hirmuisesti kaikkea mistä on ollut tarkoitus kirjoittaa, mutta ei ole ennättänyt, enkä ole tehnyt muistiinpanoja, joten... Nooh, koitan muistella niitä tässä myöhemmin..

Ensin täytyy kuitenkin kirjoittaa vähän viimeöisestä unesta. Yllä oleva kuva liittyy voimakkaasti tapahtumiin. Kuva tuli vastaan facebookissa, ja pysähdyin miettimään sitä. Ensin nauratti, sitten vähän vähemmän. Olen tosiaan ollut ikäänkuin koomassa viimeiset 20 vuotta, purkanut itseäni osiin, enkä aina elänyt ihan omaa elämääni. Nyt koen heränneeni, ja olen alkanut myös tekemään tietoisia muutoksia kursiakseen itseyttäni takaisin kasaan.

Elämääni pohdiskellessa äidyin kirjoittamaan opintoihin liittyvää digitarinaa, eli sellaista oman elämänsä recappia joka pitäisi mahduttaa muutaman minuutin videoon. Muut opiskelijatoverit tekivät kyseisen tehtävän jo aloitusleirillä Seilissä, jonne en päässyt mukaan. Työstän nyt jälkikäteen. Menetelmä on onneksi tuttu "2011 omakuvaa" - työpajalta, jossa kirjoitettiin tätä viiden minuutin raakatekstisessio-materiaalia. Annetusta aiheesta kirjoitetaan 5 min vapaata tekstiä ja sitten aletaan karsimaan ja tiivistämään.

No minähän kirjoitin. Itsekin yllätyin lopputuloksesta, että mitkä asiat korostuvat. Kaiken maailman veljen kuolemat ja hometalot ja parisuhteet ja adhd:t eivät esiinny tekstissä lainkaan. Suurimmat elämääni ohjanneet asiat vaikuttaisivat tämän tekstiharjoituksen perusteella olevan musiikki, taide ja teatteri. Ja niiden asteittainen pois jääminen, tästä syystä henkilökohtaiseen kriisiin ajautuminen, alusta aloittaminen ja Marian tyhjän kuoren uudelleen täyttäminen. Ja miten näiden elementtien tuominen takaisin elämään on alkanut rakentamaan itseäni tietoisemmaksi ja itsevarmemmaksi ihmiseksi. Olen antanut muiden määritellä itseäni liikaa ja kadottanut lopulta kaiken itselleni tärkeän. Nyt olen tahdossani vahva. En kuuntele enää minkäänlaista soraääntä, kritiikkiä tai vähättelyä siitä mitä teen. Olen päättänyt kaikki ihmissuhteet, joissa tätä esiintyy pieninkään määrin. Olen mielummin yksin, kuin irti itsestäni.

No, mutta siihen uneen. En ole vähään aikaan nähnyt näin rankkaa unta, ja heräsin yöllä hillittömään itkuun. Näin unta kuolleesta veljestäni Tapiosta, jota hautasin yhdessä kuolleen serkkuni Petterin kanssa koko yön. Vierelläni unessa tassutteli kuollut koirani Taiga.

Hautaan laskettiin ensimmäisenä Petterin arkku. Se oli suuri ja jykevä. Seuraavaksi hautaan meni veljeni hauras ja hentoinen arkku. Tämän päälle hautaan laskettiin kitarani omassa kotelossaan. Tapio ja Petteri putkahtivat arkun laskun jälkeen viereeni haudan reunalle. Tässä kohtaa heräsin itkien.
Olin edelleen puoliunessa, nukahdin pian uudelleen. Uni jatkui, ja olin sen vertaa tolkuissani että tajusin näkeväni unta. Näin harvakseltaan käy, että pystyy tietoisesti toimimaan ja liikkumaan unessa. Tapio ei unessa puhunut minulle. Näen hänestä unta hyvin harvoin, eikä hän enää puhu. Kuolemansa jälkeen hän tapasi istuskella sänkyni päädyssä, ja minä istuin sängyssä puhumassa hänelle yökaudet. Näiden keskustelujen jälkeen hän on ollut mykkä. Petteri sensijaan puhui, ja kysyin miksi hän ei ole käynyt unissani kuolemansa jälkeen (josta on jo pari vuotta aikaa).

Petteri vastasi:

"Maria, maailma on erilaisia lintuja täynnä. Ei kannata murehtia joka ainutta pois lentänyttä lintua. Lopussa kaikki valkenee sinullekin." 

 Aamulla olin luonnollisesti melkolailla tolaltani. Tuntui kuin olisi pitkästä aikaa nähnyt Tapion, Petterin ja Taigan, ihan fyysisesti läsnä. Olo oli toisaalta hieman huojentunut, että eivät tulleet toimittamaan minulle mitään järkyttävää uutista, tunsin ennemminkin lohdullisuutta. Hautaustoimitus oli kuitenkin todella raskas kokemus unessa. Jonkinasteista eksistentialistista kriisiä tämä taas aiheuttaa, ihmisen olemassaolon rajoja. Lakkaamme olemasta vasta, kun kukaan ei muista meitä. Olemmeko olemassa lainkaan jos kukaan ei koskaan ajattele? Lakkaako tila olemasta, kun poistumme sieltä? Aarrgghh... Avasi ajatuksia taiteen tiloista kyllä tuokin ajatuskulku. No, mutta tämän unen merkitystä on nyt tässä pohdiskeltu. Selvänä linkkinä näen eilisen digitarinan pohdinnan, ja oman elämän läpikäymisen. Unessa hautasin kitaran, rinnastettuna todella vaikeisiin menetyksiin, joita unessa esiintynyt kolmikko voimakkaimmin edustivat. Soittamisen, taiteen, oman itsensä hautaaminen muun ja muiden alle on ollut kokemuksena vähän samankaltainen. Mutta en ole osannut ajatella, kuinka tärkeää ja vaikeaa se on oikeasti ollut, ja miten se on elämääni muokannut.

Olen ollut itse jonkinlaisessa taitekohdassa itsekin, määritellyt itseäni, rajojani, minuuttani. Tämä koulutuksen osana toteutettava päiväkirjaaminen ja omaelämänkerrallinen työskentely on tavallaan jopa hiukan raskasta, mutta selvästi hyödyllistä. Olen paljonkin katsonut taaksepäin nähden aivan toisia asioita omina kipupisteinä, mutta tätä itseyden hautaamista ei ole osannut tarkastella samalla tavalla. On katsonut itsestään, ulos, ei sisällepäin. Nämä ovat vahvuusalueitani, ja minua vahvimmin määritteleviä asioita, ja myös vahvimmat ammatilliset työkaluni.

Please wake up. Näin olen hokenut itselleni tässä pari vuotta kehittyneessä itseytymisen prosessissa. Olen ehkä, viimeinkin, hereillä. Luulisin.

Ensimmäinen lähijakso takana!

Ensimmäinen lähijakso, siis minulle ensimmäinen, on käyty ihmettelemässä. Pääsin siis aloittamaan muita myöhemmin tämän TE-toimisto - painin vuoksi. Ja olihan runsas asiasisällöltään, on kyllä ollut aivan puhki ja pihalla päivien jälkeen. Kuuma suihku, ylle rumimmat kotihousut ja virttynein villatakki. HappyJoe, lasten pringlesit ja kotisohva, aaaah! Ajattelin kyllä että en ajattelisi kouluhommia tänä iltana yhtään vaan chillaisi musiikkia kuunnellen, mutta pakko vähän summata päälimmäiset asiat eka.

Ensimmäisenä päivänä oli luennointia tilasta. Paikkasidonnaisuudesta, taiteen tiloista, erilaisista tilakäsityksistä. Arkkitehtuurista. Tämä oli hyvin avaavaa ja ajatuksia herättävää. Huvitti tosin alkuun, kun alettiin puhua taide tilassa - konteksteista. Porin taidekoulun aikoihin joskus siellä 2000-l vaihteessa, "tila taiteessa" oli iso juttu ja framilla kaikkialla. Sitä käänneltiin ja väänneltiin väsymiseen asti. On jossain kansiossa ylhäällä toivottavasti vieläkin nuo artikkelit, pitääkin kaivaa ne näitä opintoja varten ja vertailla. Sittemmin tilallisuus hieman hiipui ja otti vähän klisheistäkin sävyä itseensä, kunnes nyt se tuntuisi ottavan uutta renessassia. Ja mikä on kiinnostavaa on se, että fokus on juurikin näinpäin, eli taide tilassa, ei tila taiteessa, kuten millenniumin aaton aikoihin. Toki keskustelun ytimessä silloinkin oli teokset julkisissa tiloissa, mutta tilallisuutta käsiteltiin suoremmin taiteen sisäisenä, fyysisenä elementtinä. Nyt tulokulma on toinen, ja taide on tilan elementti.

Kirjoitetut esseet ja luetut artikkelit ovat saaneet paljon miettimään opinnäytteen, eli kehittämishankkeen, toteutuspaikkaa. Jostain syystä lähdimme työryhmän kanssa ajattelemaan ensisijaisesti institutionaalisia taiteen esittämisen paikkoja, joskin myös julkiset tilat ovat olleet pöydällä. Nyt näiden lähipäivien jälkeen mielenkiinto kohdistui vahvimmin taiteen tunnistettavuuteen. Myös siltä osin, että ajattelin tutkivassa tekstissä kirjoittaa taiteilijan rooleista organisaatioissa, kentän tuntijana ja teosten ja teemojen tunnistajana, ja tavallaan niiden kuratoijana yhteisöjen hyvinvointikäyttöön. Taiteen siis pysyen autonomisena tahona, ja eri instanssien toimiessa vastaanottajana, ei tilaajana.

Tunnistettava taide. Miten taiteen tunnistaa, miten sen määrittelee? Voiko aina olla varma jossain yllättävässä tai vaikka usein toistuvassa tilanteessa tai kohtaamisessa, että ei ole itseasiassa taiteen äärellä? Miten sitä alkaakin ehkä näkemään kaikkialla, tulkitsemaan asioita ja tilanteita sen kautta?

Mitä jos tuottaa julkiseen tilaan taidetta, ilman että kukaan huomaa sitä?

Mitä jos joku taho lähtisi vielä rahoittamaan näkymätöntä taidetta?

Tällä ajatuksella aion seuraavaksi yllättää työryhmäni. Että me muuten tehdään se proggis niin, että kukaan ei tiedä missä se on, mitä se on. Näkymätöntä taidetta. Pää edellä kohti fenomenologiaa ja eksistentialismia. Oi kyllä! Täältä tullaan rakkauteni, Sartre ja Heidegger!