Taidepuhetta Edisonissa

Olis siivottavaa.

Tänään päivällä töissä ja illalla kulttuuririennoissa Saaroksen Eevan kanssa. Eeva opiskeli samalla luokalla Turun taideakatemiassa, valmistui myös, ja käänsi takkinsa ja alkoi opiskelemaan Oikeaan Ammattiin toimintaterapeutiksi. Tänään oli Å:ssa vanhan opettajattaremme Anu Vaiston avajaiset jonka pyyhälsimme läpi. Tämän jälkeen kahville Ediin, ja välittömästi taidepuhe pöytään. Eeva nimittäin esitti polttavan kysymyksen: MIKSI haen maisteriohjelmaan. Onko kyseessä silkka eskapismi vai mitä haluan tavoittaa? Keskustelu ohjautui tähän kun muisteloimme opiskeluaikoja. Vanhojen opettajien ja oppilastovereiden näkeminen kuljetti taas muutaman vuoden taaksepäin ja takaisin valmistumiseen. Kun Eeva oli valmistumassa, oli Vaisto kysynyt häneltä että mitäs meinaat tällä paperilla tehdä. Eeva piti puheessaan pohdiskelevan taidetauon ja totesi jotain tyyliin "Tällä saa opetustöistä vähän parempaa liksaa". Ja niinhän se on. Puhutaan eri asioista kun kysytään että mitä meinaa tehdä sillä paperilla, siis valmistumisella. Ja sillä, että mitä hyötyä on itse siitä ajasta jonka oppilaitoksessa viettää.

Taideakatemian ongelma oli opintojen repaileisuus. Kunnon jaksot loistivat poissaolollaan joten mihinkään ei oikeastaan päässyt kunnolla pureutumaan. Teemaviikot, ts. työpajajaksot, olivat herkkua. Sai viikon keskittyä yhteen asiaan. Totesimme että sellainen loikkelehtiminen ei saa käynnistymään kypsymistä, kypsyttämään ajatusta, ajattelemaan kokonaisuutta. Ajattelemiseen jäikin tarve. Siksi maisterihaku. Huomaan itse enemmän ja enemmän ajattelevani sijaintiani kartalla. Maisteriohjelmassa tarkastellaan taidetta nyky-yhteiskunnassa. Tuntuu siltä että juuri nyt olisi hyvä yrittää tiedostaa tätä. Vaikka täytyy myöntää että ajatus on myös hiukan pelottava. Toisaalta en halua tietää liikaa etten ala sen kautta ajattelemaan taasen LIIKAA sitä mitä PITÄISI tehdä. Mutta maisteriohjelmassa ei ole kyse siitä paperista. Oletan että minulta vedetään, tai minä vedän itseltäni, jalat alta kuin Kåhrelta galleriassa ja sitä ja vain sitä oletan siltä ajalta, mikäli se aika minulle suodaan. Ylleni langetkoon autuas tietoisuus.

Mitä tulee toissakirjoituksen takatöölön guggikseen, hän penää tässä ajassa tiukasti kiinni oloa ja Kåhre toisaalta haluaa nähdä duuneissa jo huomisen. Se mikä kiinnostaa minua on se linjanveto että missä kohtaa tänä päivänä tehty taide lakkaa olemasta tässä päivässä kiinni. Ja eikö ole ongelmallista asettaa arvoja joihin taiteilijan pitää napsahtaa. Erityisesti näitä kruunuja ollaan sovittelemassa nuorten taiteilijoiden otsalle, joiden olisi vimmatusti edustettava tätä päivää, tulevaisuutta ja otettava kantaa Arhinmäen vimmalla. Onko tässä päivässä kiinni oleminen sitten tiivistä samaistumista, ja tulevaisuuteen näkeminen sitä jalat alta vetävää innovatiivista uutuutta joka salpaa hengityksen? Jollain tapaahan nämä ovat toisissaan kiinni. Jos nyt aloittaa duunia jonka esittää vuoden päästä, ja se on silloin omaa aikaansa, on nyt pitänyt nähdä sinne tulevaisuuteen ja innovoida jotain erityistä ja uutta ja ennennäkemätöntä ja oivaltavaa. Toki jo tehtyjä juttuja ei kannata eikä voi toisintaa, kun ne on jo niiiin nähty eikä siinä ole omaleimaisuuden kanssa mitään tekemistä. Täytyy olla joku oma näkemys. Mutta paineita, paineita. Miten tämän tavoittaa niin että sen muutkin näkee, kuin itse? Kukaan nyt työhuoneelle lähde mielessään ajatus siitä että lähdempäs työhuoneelle maalailemaan jotain mikä on nähty tuhanteen kertaan, koska en halua tehdä mitään omaa. Ainakaan jos työskentelee vakavissaan ja tosissaan.

Kaikki vaatimukset ja oletukset johtaa vääjäämättä tilanteessa jossa taiteilija ahdistuu arvioidessaan työnsä jälkeä, että onko se nyt tarpeeksi ajan hermolla. Eikä riitä että taiteen on oltava tietynlaista, sitä on myös esitettävä tietyllä tapaa tai guggikselta tulee pataan. Ei saa olla kuoharia avajaisissa, ettei leimaudu (tai galleristi leimaudu) kaupalliseksi. Avajaisiin ei saa tulla ryyppäämään tai muutenkaan pitämään hauskaa ettei taiteen ihailu häiriinny. Höpö höpö. Kyllä minä digaan eniten avajaisista joissa on hauskaa, ruokaa, musiikkia ja mikäettei kuohariakin. Silleen hipsterillä ja nuorella tavalla ja se se vasta on tätä aikaa! Gugis ei vaan ymmärrä hyvän päälle.

Takatöölön guggenheim sivaltaa

Seuraava sukupolvi selin omaan settiin. Miten taide muuttuu paremmaksi jos tiedostaa sen paikan kentällä, otteen ajasta?

Taidelehdestäkö se oli kun silmäni yhytti tämän blogin ja oh, mikä sanan säilä. Silleen puolihäpeissä heitän henkisiä ylävitosia kirjoittajan kanssa, vaikka lukeudun kai niihin tyyppeihin keitä tässä kritisoidaan.

Kuten tässä:

Leinonen eroaa 90% suomalaisista 1970-1980 luvulla syntyneistä taitelijoista siinä, että hänen taiteellansa on joku järkevä sisältö ja sanoma. Tyypillinen suomalainen nuori purkaa usein syvän ja synkän ahdistuksensa hätäisesti tehdyn näköisiin maalauksiin, joiden hahmot näyttävät H&M-malleilta. Tästä syystä edellä mainittujen taitelijoiden näyttelyt ovat sisällöllisesti tylsiä ja maalaukset teknisesti heikkolaatuisia. Näyttelyt eivät myöskään kykene puhuttelemaan yleisöä. Joskus tulee pohtineeksi, missä nämä nuoret taitelijat asuvat ja millaista elämää he elävät, koska monien taide on niin irrallaan tästä ajasta. Tai mitä he haluavat taiteellaansa kertoa?

Tätä oli hämmentävä lukea. Kun ruoskin itseäni, ruoskin koska koen olevani juuri tätä. Ja kun ei tahdo onnistua, mietin juurikin sitä että mitä haluan taiteellani kertoa. Olenko irrallani ajasta, vai voiko siinä olla kiinni liikaa, jos onnistuu sijoittumaan tuohon harmaaseen massaan. Olen kylläkin syntynyt vuonna 82, eli huokaisen helpotuksesta.

Mutta vakavasti ajateltuna. Valmistelen tässä mielessäni motivaatiokirjettä kuvataideakatemian maisteriohjelmaan, ja olen ajatellut paljon kysymyksiä kuten miksi, missä ja miten. Mihin työni sijoittuu tässä ajassa nyt sitten, vai miten aina onnistun tuntemaan piston syömmessäin kun luen vaikkapa sitä taide-lehteä, jossa eräänkin kerran esiteltiin tämänhetkistä trendiä kuvata ihmistä, poiskääntyneitä kasvoja, kasvoja. Sitä kun on naama omissa lätyissä kiinni kokoajan niin häkellyttää että oma mukamas omaleimainen juttu onkin massaa. Ja toisaalta usein pyöritellään näkemystä siitä että taiteen ei tarvitse olla sitä tuskassa piehtaroimista, ja nuori nykytaide, kuten tämänhetkinen nuorten näyttely, sitä kuulemma on. No minä teen sitäkin. Tublabad.

No, mitä sitten olen kun tunnen sijoittuvani takatöölön guggiksen kritiikin piiriin hengessä että ei osuta aikaan, sekä siihen, että tätä tehdään tänä päivänä, tässä ajassa liikaa.

Siksi kai kolkuttelen taideakatemian ovelle. Kysyn usein jälkikäteen itseltäni miksi, itse taiteilutapahtuman ohjaten itseään. En ajattele mitään. En ajattele aikaani, kontekstia, muita taiteilijoita (itse asiassa eristäydyn "taidemaailmasta" liikaa) tai sitä, mitä aika minulta edellyttää. En itse edellytä kuviltani mitään, ja onkohan se sitten uhka vai mahdollisuus? Missä olen sitten ja mihin menen?

Joku suomenruotsalainen on myös kussut guggiksen muroihin:

Tyypillinen suomalainen “menestyvä” taitelija rakentuu seuraavan kaavan varaan. Suomenruotsalaisen suvun taiteellisesti lahjakas jälkeläinen alkaa tehdä taidetta ja käy taidekoulun. Sitten hän pääsee suomenruotsalaisen gallerian listoille ja hänestä aletaan käyttää termiä “menestyvä taitelija”. Seuraavaksi hän saa apurahoja suomenruotsalaisilta säätiöiltä, näyttelyitä suomenruotsalaisten hallinnoimiin museoihin, huonosti ripustettuja kesänäyttelyitä maaseudun kesägallerioihin, joita pitää harrastuksena jonkun suomenruotsalaisen suvun taiteellinen kotiäiti ja lopuksi hänen galleria näyttelyistä sukulaiset sekä suomenruotsalaiset säätiöt ostavat teoksia riippumatta niiden laadusta. Tätä järjestelmää on kunnioitettava. Ja taiteen tukemista on aina arvostettava. Toisaalta järjestelmä on vahingollinen taiteen kehitykselle. Taitelija saa kaiken liian helposti, ja tarina päättyy aina onnellisesti riippumatta omasta suorituksesta. Ei tarvitse yrittää, ja lopuksi päädytään tekemään sisustaidetta, joka varmasti ei ärsytä ketään. Helan går!

Tietysti myös blogaajalla on oikeus huumorin harjoittamiseen, mutta ihmettelen että mistähän tuo näkemys ponteaa. Onkohan guggis vähän wanha, tai liikkuu wanhoissa taidepiireissä? Ei tuo ainkaan kukkaan puhkeavaa taiteilijasukupolvea kosketa.

Guggis pureutuu tiiviisti "tämän ajan" teemaan. Tämä on kompleksista ainakin tämän maalarin näkökulmasta. Kävin tästä joskus väännön nykytaiteen kurssilla: miten mitään tänä päivänä tehtyä taidetta voi irrottaa tästä ajasta? Ja mitä ylipäätään tekee taiteelle se, että oletetaan sen esiintyvän tietyssä muodossa ja muotissa. Ihanne lienee, että taiteilija tekee sitä tuoreesti ja luonnollisesti. Mitenköhän tämä määritetään? Taannoin hermostuessani Markus Kåhren näkemyksiin, hermostuin nimenomaan siihen että kaiken olisi pitänyt olla jo tätäkin aikaa edellä: ennennäkemätöntä ja maton jalkojen alta vetävää jollain grandella tavalla sitten kai. Maalauskangas on Kåhrelle liian ahdas, ja sivellin liian yksitoikkoinen, jos tulkinta kulkee kokonaisuudessa linjalla "huonoin" ja "paras" ja maalaus jo itsessään ja ajatuksena tylsä. Guggis toivoo toisaalta samaa, taiteen olisi hyvä olla "kuset seisauttavaa", hän tosin toivoo että järjestettäisiin näyttelyitä jotka kertovat tästä ajasta eikä ensiviikosta. Se on ehkä hivenen armollisempaa.

Joten jos menen työhuoneelle, suljen oven ja jätän kaiken sen taakse ja alan vaan maalaamaan (tässä vaiheessa guggis varmaan haparoi oksennusämpärin suuntaan ja antaa ylen luomisen tuskasta) ja annan siveltimen viedä itseään.. se on teko, sykli, prosessi, performanssi ja voimainponnistus: ja hirvittävän usein tuskassa kieriskelyä. Se jostain kumman syystä innoittaa ja synnyttää maalausta, ja jos se on tämän ajan leima, niin on todellakin, kompleksista. Kuinka on samalla ajassa kiinni ja siitä irrallaan? Tai miksi mennä merta edemmäs kalaan? Reflektoida sitä suoruutta jonkin toisen kautta ja mikä kuivinta: ottaa kantaa? Eikö se ole jo todella passé, jos kerta askelta edellä pitäisi jo olla? Ja jos tässä ajassa voidaan pahoin ja kuvataan sitä, ehkä rumasti tai viimeistelemättömästi, eikö se ole tätä aikaa? No?