Maaliviiva häämöttää

Ehkä parasta avajaisissa on tietoisuus siitä, että kohta ihanihan kohta ei tarvitse ajatella mitään. Tai no yksi suunnittelutyö ensiviikolla, mutta sekin ihan normaali päivärytmissä. Sen jälkeen aivot narikkaan ja kaikkea muuta paitsi kuvan osoittamia, hyvin hallussa olevia taitoja!

Huomenna ripustamaan. Perjantai 13 päivä. Menee varmaan just täydellisesti :D

Katri Sorsan kyyneleet

Yhdestä näyttelyn maalauksesta halauisin kirjoittaa vielä vähän erikseen.

Olen seuraillut Katri Sorsan blogia ajoittain. Olin kiinnostunut hänen suoruudestaan ja objektiivisesta näkökannasta siihen, mitä ulkonäköpaineet meille tekevät, miten ne meitä muokkaavat. Hän on rehellinen – some voi olla hyvä asia ja ulkonäöstään huolehtiminen positiivista, mutta asioiden nurjien puolien tunnistaminen ei ole pelkästään itselle avaavaa ja opettavaista, mutta myös todella tärkeää nyt, kun somen tuomat ulkonäköpaineet ovat vahvasti kartalla.

Some on kauniiden maailma jossa omaa itsetuntoaan voi kohottaa ja antaa mielikuvaa hyvästä ja kauniista elämästä. Some on valitettavast myös alusta kiusaamiselle, ei pelkästään teinien keskuudessa, vaan myös aikuisten. Kommentoinnin suhteen rima on todella alhaalla. Ihmiset kirjoittavat toisilleen mitä sylki sattuu suuhun tuomaan, sellaisia asioita, joita ei koskaan kehtaisi päin naamaa kenellekään sanoa. Kirjoittajat pidättävät itsellään oikeuden hyvin törkeäänkin kommentointiin, ja perustelevat itseään sananvapaudella ja haukkujensa kohdetta syyllistämällä: sinun vikasi, että käyttäydyn näin. Aivan kuin alkeellisetkin käytöstavat olisivat unohtuneet, kuin ne eivät pätisi netissä ollenkaan.

Avaan taidenäyttelyn ”Inhimillisyys” Galleria G12 Helsingissä lauantaina. Näyttely koskettaa somen naiskuvaa, veteen piirrettyjä viivoja ja minäkuvaa. Olen löytänyt inspiraatiota maalauksiini Katrin blogista aiemminkin, hänen kirjoittaessaan siitä, miten valheellinen ja rakennettu naiskuva joissa hän itsekin on poseerannut, muokkaa mielikuvaa itsestämme vahingollisella tavalla. Hänellä onkin suora ja aito ote bloggaamisessaan, kuvissa näkyy arjen kauneus ja pehmeys. Kuvista ja elämästä ei yritetä siivota arkirealismia pois. Hän on oma itsensä, eikä kaunistele.

Oma itsensä hän oli myös eräässä tv-ohjelmassa, joka sai somen melkolailla räjähtämään. Seurasin ruutuni takaa sitä myllytystä mihin Katri joutui somettajien järjenkäytön valuessa viemäriin. Äitiys ja seksuaalisuus on aiheena lähtökohtaisestikin herkkä, ja keskustelu lähti nopeasti sivuraiteille, joissa nukkuvan lapsen vieressä puuhastellut pariskunta nähtiin pedofiileinä ja joiden lapsen vaunutkin viilleltiin vihan kuohuissa hajalle. Tilanne alkoi muistuttaa etäisesti jo viimeaikojen maahanmuuttajiin kohdistunutta vihapuhetta, jossa pelätään maahan vyöryviä mekkaloisijoita jotka vaarantavat kansakuntamme turvallisuuden. Tämä ”keskustelu” johti siihen että polttopulloja heittelikin ne kantasuomalaiset, vaikka ulkomaalaisiahan tässä piti pelätä. Katrin tapauksessa lasta kohtaan uhkaavasti käyttäytyy jälleen somen sankarit, viiltelemällä vaunuja. Olemmeko todella näin lyhytnäköisiä, ja täysin joukkokiihkon vietävissä?

Kysyin Katrilta saanko käyttää hänen omakuvaansa maalaukseen. Kuvassa Katri itkee järkyttyneenä netin kirjoittelusta. Kuva on vaikea, ja varmasti vaikeasti käsiteltävä aihe myös itse mallille, mutta toivoin saavani sen osaksi näyttelyäni toimimaan eräänlaisena monumenttina sille, kuinka somessa voi iskeä vauhtisokeus. Se on maailma, jossa normaalit käyttäytymisnormit eivät päde. Se on äärimmäisen arvostelun aitio, emmekä aina tahdo muistaa että risuaidan toisella puolella on oikeita ihmisiä. Näyttelyni nimi on Inhimillisyys, mutta somessa se hyvin usein loistaa poissaolollaan. Vaan inhimillistähän sekin on, erehtyminen.

Tervetuloa avajaisiin 14.11. klo 14 - 16!

Maria Liitola
"INHIMILLISYYS"
14.11. - 3.12.2015 | G12 Helsinki


Tervetuloa näyttelyn avajaisiin lauantaina 14.11.2015 klo 14-16!

Ihmiset, tunteet ja kokemukset usein toimivat minulle inspiraation lähteenä. Maalaan usein kasvokuvia, ja ilmeen lisäksi värin käyttö on tärkeä elementti tunneilmaisun rakentamisessa.

Visuaalinen kulttuuri sosiaalisessa mediassa on minusta hyvin kiinnostavaa. Inspiroidun usein selfiekuvastosta – siitä tavasta miten ihmiset luovat itsestään illuusiota ja hakevat hyväksyntää homogeenisesti hyväksytystä tavasta esittää itseään. Varsinkin nuoret ovat ehdollistuneet vahvasti tähän ilmaisun tyyliin. He lainaavat selfieissään visuaalisia ideoita artisteilta, mainoksista ja elokuvista. Minä vastavuoroisesti lainaan heiltä: aidoilta ihmisiltä jotka yrittävät tehdä itsestään epäaitoja, muiden toisintoja. Se on herkullista kuvallisen maailman ilmiöiden havainnointia ja eri tavoin kertovien kuvien hallittua käyttöä.

Kiinnostun eniten kuvista, joiden tyyli toistuu tunnistettavasti samana maantieteellisestä sijainnista huolimatta. Näissä kuvissa korostuu hyväksytyksi tulemisen toive hyvin tunnistettavasti kopioitujen poseerausten kautta. Sisäänpäinkääntyneimmässä muodossaan ihmiset julkaisevat kuvia itsestään ottamassa kuvia itsestään, kopioiden muita sormien ja pään asentoa myöden piiruntarkasti. Onkin kiinnostavaa pohtia miksi näitä lainataan, mihin alkuperäisessä kuvassa on oikeastaan ihastuttu ja miten kuvaan on samaistuttu siitä huolimatta, että itseltä ei löytyisikään samanlaista pyllyä tai merkkivaatteita, kuntosalin jäsenyyttä tai botox-huulia. Poseeraamalla samalla tavalla koetaan silti kuuluvansa samaan joukkoon.

Somekulttuuri on kauniiden maailma joka aiheuttaa helposti ulkonäköpaineita. Muottiin kuulumisen paine on kova, ja siitä ulos astuminen voi tuoda negatiivisemman reaktion kuin mikään itsensä paljastelu koskaan. Ihmiset asettavat itsensä alttiiksi äärimmäiselle arvostelulle, jossa katsotaan vain pintaa, ja toisaalta kaikki kokevat myös oikeudekseen sanoa ja tehdä kenelle tahansa mitä tahansa. Kuvallisen illuusion ylläpitäminen saattaa joskus seurata mukaan arkielämään, jolloin elämä alkaa enemmän tai vähemmän pyörimään pinnan ympärillä. Suurimmaksi arvostelijaksi muodostuu oma peili.

Yhteiskuntamme asettaa naisille tänä päivänä paljon oletuksia. Meikittä kauppaan meneminen on usein merkille pantava suoritus. Kysyn teoksissani myös kysymyksen siitä, missä määrin nainen on vapaassa yhteiskunnassa oikeasti vapaa, vai onko hän asenteiden ja oletusten vanki. Tämä ei rajoitu vain ulkonäköön, vaan itseilmaisu, sanan- ja valinnanvapaus ovat oikeuksia joita haluamme kaikille, mutta vain siinä tapauksessa että sitä harjoitetaan haluamallamme tavalla.

Vaikka maalausten ihmiset kovasti yrittävät olla täydellisiä, sisin kuplii pintaan ja sisäinen tuska näkyy läpi. Viimeisimmät teemani ovat koskettaneet ihmisyyden särkyvää puolta: psyykettä ja tunteita kuten syyllisyys, suru tai raivo, jota päivittäinen elämä meissä synnyttää ja jota me kovasti yritämme välttää. Kuvien naiset yrittävät kiihkeästi peittää ihimilliset epävarmuuden tunteet kuorensa alle. Toisaalta kuvaan myös sitä syyllisyyttä, kun näitä tunteita Ei tunne; kulttuurillemme on tyypillistä kärsiä, jotta saa kirkkaamman kruunun ja lopputuotteena on syyllisyydentunto siitä, kun ei kärsikään.



Maria Liitola, 2015



Maria Liitola, s.1982, on valmistunut kuvataiteilijaksi Porin taidekoulusta 2003 ja Turun Taideakatemiasta 2011. Hän asuu ja työskentelee Turussa.




Lisätietoja:
G12 HELSINKI, Annankatu 16, Helsinki | www.galleria12.fi | 044 717 7177 | g12helsinki@gmail.com

Assalamu Alaikum, 2015 

Glenda, 2015

Someraivo, 2015

Peilistä katsoo pelkuri

Siinä oli jotain hienoa, kun aikanaan aloitti opettamaan lasten kuvataidekoulua kotiseudullani Rymättylässä. Nostatti itsetuntoa mennä koulun ovesta omilla avaimilla, luokkiin joissa itse lapsena oli kuviskoulussa. Hivellä koulun seinään neljäsluokkalaisena maalaamaani kuvaa banaanista, se on siellä vieläkin. Juuret.

Vastaanottaa luokkaan lapset, tervehtiä aikuiset, naapurit, vanhat koulukaverit, ylpeänä siitä että he luottavat lapsensa minun opetettavakseni. Tunsin auktoriteettini kohoavan.

Kunnes erään tunnin alkaessa ovesta astui koulun siistijä. Entisiä naapureitani hänkin, moppi kädessä ja sanoi: "täällä sitten pestään myös lattiat tunnin jälkeen. Tässä on moppi ja rätit."
Se siitä auktoriteetista. Olin lapsena hänen tyttärensä kanssa samassa 4H - kerhossa. Hän laittoi meille keksejä ja mehua. Olis silloin, kuten kansankynttilänä, vain likka joka omilla avaimilla kulkemisen, lasten vastaanottamisen, opettamisen, hymyilemisen jälkeen oli kontallaan ja mukisematta pesi lattiat. 45 min pikkulasten ryhmän jälkeen pestä sai 60 minuuttia. Nöyrää oli. Aloin vihata punaista maalia. Perkele kun se  pigmentti on tiukassa kohdattuaan klinkkerilattian.

Yli vuosi sitten tein näyttelysopimuksen Galleria G12 Helsingin kanssa. Oli taas itseluottamus, auktoriteettikin: näyttelyrintamalla lykästi. Ja nyt on aikaa suorittaa. Maalauksista on ennakkoon oltu kiinnostuneita, tuntuu ihan hyvältä.

Paitsi että suunnitelmat, näköalat ja fiilikset vaihtuu sen sata kertaa matkan varrella. Loppupaniikki tulee aina, aivan sama kuinka kauan on ollut aikaa. Ja lisäpaineet velloo mahanpohjassa kun tiedostaa, että ollaan menossa isolle kirkolle, eikä ole kotikenttäetua.

Gallerian pohjapiirros näyttää äkkiä taidehallin kokoiselta, omat rusinan kokoiset ja näköiset lätyt eivät riitä täyttämään seiniä, huoneita. Punainen lanka rispaantuu, ja jumalavita onko sitten jokainen maalaus viimeistelemättä, no onko? Raotetaanko taidelehteä kädet täristen ja ulvaistaan jokaisen maalauksen kohdalla että tämäkin on niin paljon parempi? Maalaukseni ovat niin pinnallisia ja onttoja! Usko toivo ja rakkaus omaa teemaa kohtaan karisee ja polvet lyövät loukkua.

Sitä ollaan taas polvillaan lattialla rätti kädessä. 4H - kerhon pikku Maria. Vielä kauempana. Päiväkerhon pihalla pissa housussa.

Still no words

Ei mitään sanottavaa, niin paljon maalattavaa

Maalausväsymys

Semmoset 3 weeks to go..

Nothing really

Erittäin suuresti vaiheessa oleva Glenda kurkkii tuossa yllä. Väriä riittää kunhan saisi ne nyt vaan asettumaan ja kasvon pintaan vähän ryhtiä.

Eipä tässä kummempaa. Suoraa toimintaa. Kovissa kivuissa pikku operaation jälkeen. Hammasta purren ja hengitellen, mutta nyt ei ole aikaa tuupata pensseleitä santaan. Tässä vaiheessa näyttelysykliä on se pahin paine (ja väsymys) päällä. Ei oikein ole mitään sanoiksi kerrottavaa kun on niin paljon maalattavaa.