Tarttis varmaan...

Selkääni tuijottavat tyhjät maalauspohjat.

Siellä ne yhä ovat, koskemattomina kuin juuri sataneet valkeat hanget. Tässä ei ole viimeaikoina paljoa muuta ehtinyt kuin Seilijuttuja toimitella, ja nyt kun oppitunnit ovat alkaneet, tietää mitä tekee ajallaan sitten jatkossakin. Kaikkea muuta paitsi maalaamista siis. Valokuvauksen peruskurssin matskut pitää päivittää ja uudesta Fotarikurssista tulee vähintään yhtä megalomaaninen kuin edellisistä. Harmillisesti harrastus haittaa työskentelyä. Nyt on ollut liian pitkä tauko maalaamisessa: Vähän oudoksuen katselee noita pohjia ja työvälineitä, että pitäisikö niillä muka tehdä jotain, oikeasti, fiksua? Ajatuspankki pääkopassa kumisee tyhjyyttään ja apuraha-anomuksen sisältö on itsensä toistamista. Jotenkin koittaisi selventää niitä ajatuksia jotka oli päässä niin selkeinä vielä pari kuukautta sitten, mutta nyt jotenkin tylpempiä, käytön puutteesta ruostuneina.

No. Näitä riittää. Tietsikkahommeleita. Varmaan vielä vähäksi aikaa...
Köysitaragallerian näyttely lähestyy vääjäämättä ja haluaisin sinne päräyttää jotain uutta. Saas nähdä.

Seili - Yksinäisyyden kuvia Logomossa vuoden loppuun asti

Sunborn Catering valmistelee pressitarjoilua.

 23.9.14 Oli Seili - musikaalin ja Yksinäisyyden kuvia - näyttelyn tiedotustilaisuus Logomossa. Paikalla oli aika mukavasti mediaväkeä. Tilaisuuden aluksi näytelmän kirjoittaja, dramaturgi Satu Rasila ja ohjaaja Mikko Kouki kertoivat produktiosta jonka jälkeen siirryttiin teatterisaliin katsomaan pieni ennakkopätkä näytelmästä. Vaikuttavan oloinen, ja heti bongasin yhteyksiä myös teemoihin joita Fotarit ovat käsitelleet.
Tämän jälkeen siirryttiin takaisin aulaan jossa esittelin Fotareiden näyttelyn. Tämän jälkeen oli haastattelujen vuoro, ja juttelin pitkät pätkät radioon ryhmän aikaansaannoksista. Uusia juttuja Fotareista on myös tulossa ja paljon halukkaita median edustajia seuraamaan seuraavan Fotariporukan dyykkaus - teeman toteuttamista!

Rannikkoseudun kuvaan ryhmittäytymistä

 Itse avajaisissa puhui lyhyesti teatterin toimitusjohtaja Arto Valkama, joka kiitteli mielekkäästä kulttuuriyhteistyöstä ryhmämme kanssa. Seili-näytelmän tiimin tavoin myös Fotarithan ovat tehneet oman projektinsa aikaisemmin Kakolasta, Fotarit valokuvaten ja teatterilla tietysti näytelmän muodossa. Valkama jäi sanojensa mukaan mielenkiinnolla odottamaan Fotareiden seuraavaa kuvausaihetta, sillä on teemamme mikä tahansa, he vanhojen merkkien mukaan varmaan tekevät sitten aiheesta näytelmän. Mainitsin että teemana on dyykkaus, että siinä on teatterille hieman haastetta ;) Lue tästä pieni juttu näyttelyn avajaisista Rannikkoseudusta!

Brosyyrejä

Sisäsivu

Myöhemmin illalla alueuutisissa!

Torstaina mennään ryhmän kanssa ihmettelemään Seilin ennakkonäytöstä. En malta odottaa, minkälainen on teema teatterin keinoin toteutettuna ja kuinka paljon työt puhuvat yhteen näytelmän kanssa. Jännää!

Näyttelyn esittely Kaupunginteatterin sivuilla

Muita Fotarijuttuja lehdissä:
Kaupunkiuutiset: Fotarit valmistelee tunnepitoista Seili - näyttelyä
Rannikkoseutu : Morsian hukuttautuu kuvauksissa

Logomo lähestyy

Ope ja Fotarit. Kuvat: Mika Nurmi / MNN_photo

Kutsarikuvasta vastaa Sami Malkamo.
Kuvattu Seilin entisessä mielisairaalassa, menetelmänä valomaalaus

Seilin ja Yksinäisyyden kuvia Logomossa

Fotarit on Naantalin opiston valokuvausryhmä. Syksyllä 2013 ryhmä kävi kuvaamassa Kakolaa ja 2014 keväällä vuorossa oli Seilin saari. Tunneilla tehtiin pohjatyötä kuvausmatkalle, etsittiin tietoa Seilin kohtaloista ja erilaisista lähteistä saaren historiaan. Sattumalla törmättiin myös tietoon tulevasta Seili – musikaalista, ja kun tähän perehtyessä selvisi että näytelmän työryhmä on tehnyt produktion myös Kakolasta, oli yhteydenotto suorastaan välttämätöntä. Ryhmä toivoi yhteistyötä ja sai sen: tarjoutui mahdollisuus järjestää valokuvanäyttely Seili-musikaalin yhteyteen. Suurimmalle osalle kuvaajista näyttely on ensimmäinen ja tilanne kuvien esittämiselle kaikille ainutlaatuinen.

Kahden erityyppisen vapauden riistävän paikan kuvaamisessa, feminiinisen Seilin ja maskuliinisen Kakolan, on ilmeinen haaste mutta myös mielenkiinto. Tunneilla työskentelyn lisäksi ryhmän kuvaajat työskentelevät tunneilla annettujen tehtävien parissa myös vapaa-aikana. Kakolan ja Seilin parissa on tehty eniten työtä symboliikan ja kuvasisällön rakentamisessa, ja harjoiteltu kerronnallisen kuvakielen tuomista faktisen perusnormin omaavaan valokuvan kieleen. On opittu ymmärtämään että valokuvassa, kuten muussakin taiteessa, mennään sydän ja intentio edellä. Kenestäkään ei tulekkaan valokuvaajaa vain digijärkkärin hankkimalla. Täytyy tietää, mitä haluaa sanoa. Nappulan painaminen on kuvaamisen viimeinen vaihe: ensin täytyy nähdä.

”Yksinäisyyden kuvia” on kuvaajien tuottamista sarjoista koostettu kuvallinen kertomus sarjan tosista ja epätosista tarinoista. Kuvissa näkyy hulluutta, rakkautta, sen menettämistä, toivon menettämistä ja sen hiljaista elättelyä, yksinäisyyttä ja eristäytyneisyyttä. Myös saaren asukkaiden traagiset tarinat, lapsensurmat ja terveenä saareen joutuneiden hulluuteen vajoaminen, ovat kuvissa läsnä. Näyttely on esillä Logomo-teatterin aulassa vuoden loppuun asti.

Fotarit on valokuvauksen opintoryhmä jota ohjaa Kuvataiteilija AMK Maria Liitola. Oppimisen lähtökohtana on tuottaa kuvasisältöä, kehittyä kuvallisessa ajattelussa, toteuttaa kuvallisesti erilaisia teemoja ja perehtyä valokuvataiteeseen mm. tutustumalla näyttelyihin ja eri kuvaajien tuotantoon.

Hakeako vaiko eikö hakea

Kuvituskuva.

Nimittäin taiteilijaseurain jäseneksi.
Tässä olisi Taidemaalariliiton hakuaika taas kypsä, jonka lisäksi pohdin hakeutumista Turun Taiteilijaseuran siipein suojiin. Olin jo aloittaa hakemuksen laatimisen kun tulin toisiin ajatuksiin. Tai lähinnä Turun Taiteilijaseuran osalta. Seuraa tositarina:

Olipa kerran ammattitaiteilija. Ei kouluja käynyt, mutta koko elämänsä taiteelle antanut ja sitä työkseen tehnyt. Tehnyt sitä todella: joka päivä ja pelkästään. Siitä mistä pitääkin: intohimosta ja halusta.
Elämänmittainen työ: näyttelyt Suomessa ja ulkomailla, maalaukset, printit, kortit, kalenterit.
Taiteilija hakee Turun Taiteilijaseuran jäseneksi eikä pääse.

Tietääkseni kynnyskysymys oli taiteilijan "kaupallisuus". Ei voida hyväksyä jäseneksi. Jälleen on ihmeteltävä. Tuntuu todella itseriittoiselta että halutaan pienessä piirissä määritellä sitä, mikä on kelpo taidetta ja millainen kelpo taiteilija. Miten ihmeessä tämä määrittyy? Ryhmässä on useita vastikään valmistuneita nuoria kuvataiteilijota. He ovat enemmän taiteilijoita kun elämäntyönsä taiteen parissa tehnyt maalari? Ja mitä kaupallisuuteen tulee, määrittääkö sen teosten aihepiiri vai se, että maalauksista tehdään myös printtejä? Jos jälkimmäinen niin tapaa olla päivän trendi ennemmin kuin häpeä. Ajatellaan vaikka Andrew Salgadoa, joka on jo lähes bisnes. Koulut käynyt tosin, ja teokset "ajantasaisia". Mutta yhtälailla, hän ja hänellä tehdään rahaa. Hylättäisikö Andrew'n jäsenhakemus? Tuskin.

Eikä syy voi olla siinä että ei ole käynyt kouluja. Se ei lopultakaan tuo muuta kuin paperin taskuun eikä määritä kenenkään taiteilijuutta.

Aihepiiri ei siis liene riittävän arttifarttia. Ei riittävän pompöösiä tai ehkä väärällä tavalla. Jokatapauksessa muodostetaan mielipide: me ei tykätä sun "taiteesta". Tästä tapauksesta on jo hurjasti aikaa eikä välttämättä käytäntö ole sama, mutta vieläkin sapettaa.

Luin mustekalasta tätä sivaltavan artikkelin (Nuppu Koivisto: Tylsyyden ylistys 8.9.14) ja siitä lainaan:

"Argumentin ydin on kuitenkin selvä: taiteen on oltava jotakin kokemuksellisesti mullistavaa ja ylevöittävää, eikä siihen saa liittyä kulttuurisia hallintorakenteita tai - herra paratkoon - kaupallisuutta. Teksti asettuu osaksi 1800-luvun romanttisesta taidekultista periytyvää esteettistä näkemystä, jossa "oikea", henkistynyt ja uskonnon mitat täyttävä taide toimii vastakohtana rahan saastuttamalle teolliselle viihteelle."

Artikkelissa ihmeteltiin sitä miten taiteen pitäisi tänä päivänä vetää jalat alta, aina ja poikkeuksetta. Mikään pienimuotoisempi ja tyvenempi elämys ei riitä. Asia jota olen itsekin täällä blogissa suominut. Artikkelissa hyvin mainitaankin:

Professorin romanttinen käsitys taiteesta pyhyyden ja mystisten merkitysten lähteenä on helposti tyrmättävissä banaalina yksinkertaistuksena: miksi ihmeessä taidekokemuksen pitäisi aina olla jotain ainutlaatuista ja mullistavaa? Silti asenne lymyää kulttuurikeskustelun taustalla edelleen, sillä arkiajattelussa taidekokemukselta vaaditaan suuria elämyksiä, tunteita ja oivalluksia. Ajatus sisältää myös omat vaaralliset elitismin sudenkuoppansa, jotka on syytä nostaa esiin. 1800-luvulta periytyvä ajatus taiteesta abstraktina ja henkisesti haastavana ilmiönä johtaa pisimmillään kulttuurihistoriallisten painotusten piirissä tietyn kaanonin ylikorostamiseen vähemmän arvokkaiksi koettujen ilmiöiden kustannuksella.

Ja se on totta! Toki itsekin vaikutun eniten vaikuttumisesta ja ainutlaatuisuudesta ja mullistavasta. Ei tarkota sitä ettenkö voisi vaikuttua myös muustakin ja pitää kaikkien tyylien läsnäoloa yhtäaikaisesti äärimmäisen tärkeänä. Vaikuttavuus ei olisi enää vaikuttavaa, sillä ei olisi pelimerkkejä joilla pelata omassa genressään, jos ei olisi mitään mihin verrataan. No, toki en laita muita lajityyppejä vaan verrokin rooliin, vaan osaan arvostaa niitä sellaisenaan. Se on se, mikä Turun Taiteilijaseuralta ainakin aikanaan puuttui, ja elitistisyys on juuri oikea sana tätä kuvaamaan. Sopisi muistaa:

Tietenkin on huolestuttavaa, jos taidetta ajatellaan vain ja ainoastaan pääoman, instituutioiden tai yhteiskunnallisten resurssien näkökulmasta. Uskaltaisin kuitenkin väittää, ettei tilanne ole aivan niin toivottoman synkeä kuin Saarikivi antaa ymmärtää: kulttuurielämästä löytyy jopa Suomen kokoisessa pikkuvaltiossa varsin monta lokeroa ja marginaalia.

Hauskaa sinänsä, että nykytaiteutta ja tuoreutta elitistisöivä ryhmä pohjaakin itseasiassa 1800-luvun ajatuksiin. Se siitä tuoreudesta.

Jäi siihen sen hakemuksen tekeminen. En halua jäseneksi yhteenkään taiteilijuutta pinnallisesti määrittävään kerhoon. Taidemaalariliitolla siten eri meininki, että hakuehdot ja määritteet ovat kaikille samat, eikä yksikään taidejuntta istu määrittelemässä että tykätäänkö me nyt tästä vai ei, eikä jäseneksi hyväksyminen perustu mututuntumaan tai kenenkään kissataulumakuun tai sen puutteeseen.

Esimerkkinä hyvästä seurasta voisin mainita NYTE:n. Taiteilijaseuraan voivat liittyä kaikki halukkaat. Jäseniä seurassa on 50. Ei ole tullut valtavaa maineen pilaavaa sunnuntaimaalareiden aaltoa syömään toiminnalta uskottavuutta ja pohjaa. Ihme juttu.

Hidas on uusi musta

Ystävämme enterorokko. Uhrinaan William.

Sen sijaan että edellisen postaukseni mukaisesti olisin puurtanut pensselinvarressa, olenkin kesälomaillut ja keskittynyt valokuvaushommeleihin. Lastenhoidollisesti asiat eivät menneetkään niin miten aikomus oli, joten pikkuapinat saivat ainakin riittämiin kotiaikaa. Nyt syyskuusta alkoi taas päiväkoti, jossa kerkesivät notkumaan 4 päivää ennen kuin eka sairausaalto iski. Enterorokko. Minulle ihan perus jokasyksyinen flunssa, joka vei äänen mennessään. Eli hitaasti etenee työrytmiin asettuminen.

Apinat ovat sairastelemassa isänsä hoivissa, joten itsellä on nyt loikomisen ja toipumisen lomassa aikaa vääntää ripustussuunnitelmaa Fotareiden Logomon näyttelyyn. Ja koska sekään ei nyt mennyt niin kuin Strömsössä, menee ripustus uusiksi alkuperäisestä suunnitelmasta kun käytäville ei voikkaan ripustaa. Kuvamäärää karsitaan rutkasti ja pienennetään kuvakokoa. Aulan isolle seinälle tulee vähän isompaa vedosta kuten sommitelma alla osoittaa:

Saas nähdä mikä on lopullinen järjestys.

Ei siis maalaamista tällä erää. Eikä Beers Contemporaryä. Olisin laittanut sinne pari Aurassa ollutta maalausta mutta ne eivät palautuneetkaan kotiin, joten se siitä. Nyt siis keskittymään tuleviin näyttelyihin. Kunhan saa Seiliproggiksen avattua ja Fotarit pyöräytettyä taas käyntiin. Ja flunssasta toivuttua. Jees.

Tässä vielä pari Fotariden Seiliproggikseen liittyvää juttua:
Maskun kuvauksista Rannikkoseudussa

Juttu uusimmassa Nasta-Lehdessä: