Töiden pariin

Uutta maalausta työn alla, 140x150. Taitaa olla pääsiäinen päässyt ihon alle kun luonnosten sävymaailma on violettia ja vihreetä.. :)

Nuori vihainen naistaiteilija

Saako vielä hetken olla vihainen? Tuo otsakkeen hieno lauseke on lainattu 90-luvun ilmiöstä nuori vihainen naismuusikko, vai oliko se rokkari. Jokatapauksessa. Nuoreksi vihaiseksi naissellaiseksi nimettiin jokainen naisartisti joka hiukankin korotti ääntään balladien äänimaisemasta forten suuntaan (ei nyt tällä kertaa viitaten tuhon mainioon tanssiravintolaan Turussa), ja automaattisesti hänestä tuli vihainen. Jopa Natalia Imbrugliasta, joka oli nössö.
Olen pannut merkille että blogin kävijämäärä saa huikean piikin - eli täällä siis toisin sanoen käy joku muukin kuin äitini ja kummitätini - silloin jos olen kirjoittanut jotain hivenen painokkaampaa. Tämä myös helposti kirvoittaa reaktioita yltiönegatiivisuudesta - muutama harmistunut sananen - no sehän vasta vihastuttaa, ja yllyttää hullua vielä hivenen enemmän. Enkä minä normaalisti ole edes vihainen ihminen. Itse pidän enemmän luonnehdinnasta tulisieluinen ;)

Vimeksi olin vihainen elitistisistä taiteilijoista, mutta haluaisin laajentaa vihastumiseni vielä kriitikoiden sekä kuraattoreiden suuntaan, taidehistorioitsijoista nyt puhumattakaan. Eli niistä jotka tekevät elämäntyökseen rajaviivojen vetelemistä - mikä on nyt taidetta tänään, mikä hyvää, mikä huonoa, ketä voi kutsua taiteilijaksi ja mikä on nykytaidetta (mitä väliä) ja niin edelleen. Suutuin erityisesti sanasta kuraattorinäyttely, ja ajatuksesta koota eri taiteilijoiden teoksia teemanäyttelyyn. Käyttää yksittäisiä teoksia kuvituksena jonkun henkilön keksimälle tarinalle ja tulkinnalle, joka saattaa olla hyvinkin kaukana tekijän omasta ajatusmaailmasta. Kävin itse muutaman kuraattorikurssin luennon ja feidasin, sillä se tuntui niin käsittämättömän teennäiseltä. En kertakaikkiaan näe taidetta niin. Mutta toisaalta, aseeton on taiteilija sen jälkeen kun teos lähtee maailmalle. Joka kirvoitti jatkoajatuksen siitä, että pitäisikö jättää teokset jatkossa signeeraamatta, jotta niitä ei voisi jäljittää takaisin minuun. Mutta se sitten taas... olisi ihan toisen kirjoituksen ja ajatuksen paikka. Eteenpäin.

Hiukan vihastuin lisää myös siitä kun luin taiteilijoiden blogeja ja nettisivuja, ja useampikin fiilistelee etsivänsä absoluuttista totuutta, puhtautta, rehellisyyttä, mitä milloinkin, ja hyljeksivänsä taiteessa sitä, tätä ja tota. Nyt olin jo hyyyvin vihainen. Ennen kaikkea - että pitää rakentaa oma taiteilijuutensa ensisijaisesti suhteessa muihin, ja toissijaisesti korostamalla itseään suhteessa muihin, koska niinhän siinä väistämättä käy kun sanotaan "en ainakaan.." "pidän luontaantyöntävänä.." "en arvosta..".
Aivan, vihastuessani muiden ajatuksista ja lausuessani sen julki lukeudun välittömästi myös yhdeksi niistä joita tässä kritisoin, ja se, siis se jos jokin, saa minut vihaiseksi. Eniten kuitenkin siitä, millaisiksi munapäiksi muuttuu taiteilija saatuaan näyttelyitä, palstamillimetrejä ja hiukan tuohta taskuun. Alkaa välitön tykittäminen muita taiteilijoita kohtaan ja vedetään piikkilankaa kilometritolkulla, kun kerrankin on siihen varaa. Ja sitten pitäisi taas olla suvaitsemassa suvaitsemattomuutta.

No, en minä kaikille kriitikoille ole vihainen. Usein näkee tosi hyviä kritiikkejä. Enkä tarkoita tällä positiivista kritiikkiä, vaan perusteltua ja rakentavaa kritiikkiä..

(sanoin tämän vain välttyäkseni kriitikoiden kollektiiviselta vihalta. Vitsi, vitsi!).

ps. minun suvaitsemattomuuttani ei tarvitse suvaita.
pps. hienoon munapää - vertauskuvaan inspiroiduin tarkastellessani blogiin johtaneita hakusanoja blogin tilastoista, ja tässä oli top3: munapää, käytin fiksatiivia ja olin raskaana, abstrakti taide huonompaa. Kiitos ja kumarrus.

Aatosten vuo

Missähän menee liian kirkkaan silmän raja? Jossain pitkällä takanapäin, se on selvä.. ;)
Pikkuhiljaa se löytää muotoaan. Haluan siitä ihan valokuvantarkan, joten riittää työtä.. silmäripsi ja verisuoni kerrallaan! Mutta ehkä jotain pientä himmausta täytyy nyt suorittaa..

Eilen kun ajelin illalla kotiin, tulin ajatelleeksi taiteilijan työn raskautta. Tai sitä, että siitä tulee itse tehneeksi raskasta: pitääkö kaikki aina tehdä vaikeamman kautta? Onko jokainen maalaus maalattava sydänverellä ja alati ponnisteltava ja suorastaan vellottava siinä kaikessa mistä kouristuksenomaisesti on tehtävä (jostain syystä - vailla mitään järkevää syytä - vaikka kyseinen kouristelu on toimeentulon kannalta hyvinkin kyseenalaistettavaa) kuvia. Luovuuksissa-blogista nappasi silmään äsken tämä lause:

Hyvää taidetta syntyy silloin kun taiteilija on hieman epävarmalla maaperällä ja joutuu uutta etsiessään etenemään omien rajojensa äärillä, hapuilemaan kohti lopputulosta ja on valmis kyseenalaistamaan tällä matkalla tarvittaessa kaikki omat ratkaisunsa ja aiemmat kokemuksensa. Tämä on vapaata taidetta.

Eipähän! Olen hyvinkin tuttu tämänkaltaisen työskentelyn kautta, mutta vapaata se ei ole. Se kylläkin muodostaa 95% kaikesta työskentelystä ja johtaa uusiin oivalluksiin, mutta se matka määränpäähän ei välttämättä vielä ole hyvää taidetta. Se muuttuu hyväksi kun työskentely vapautuu. Vapaa taide astuu kuvaan vasta sitten, kun tulee kaiken hapuilun keskellä törmänneeksi valokatkaisijaan ja kaikki onkin (hetken) kirkastakin kirkkaampaa - näin tämä pitää tehdä. Ja sitten tehdään, kunnes siitä lampusta palaa valo, ja aloitetaan hapuilu alusta. Esimerkiksi vaikka näyttelyn jälkeen, alkaa uusi sykli. blogissa jatketaan:

Kun sitten näin syntynyt teos toistetaan ja ryhdytään tekemään vastaavanlaisia markkinoiden tarpeisiin, niin silloin liikutaan pikkuhiljaa kohti käsityöläisyyttä. Taiteen uniikkius vähenee, taiteilijan ideat muistuttavat toisiaan ja seuraavaksi ollaan tilanteessa jossa taiteilija vääntää samaa latomaisemaa kuin puukontekijä tuotettaan.

Tässä hämmennys. Haluaisin nähdä sen taiteilijan, joka taiteellisesti valaistuttuaan Ei toistaisi syntynyttä teosta. En nyt tarkoita mitään piiruntarkkaa kuvan kopioimista, vaan kyllä sitä samaa settiä tehdään luomishuumassa uudestaan ja uudestaan. Syntyy Kokonaisuus. Se viedään Näyttelyyn. Ne halutaan myydä, vaikka sitä ei uskalleta sanoa ääneen, ettei vaan muutu kuvataiteilijasta käsityöläiseksi ja kauheeksi kaupalliseksi tyrkyksi.
Ero lienee siinä että kuinka pitkään ja kuinka samoin attribuutein sitä teosta toistetaan mutta toisto - ja tunnistettavuus - tyyli - itse ainakin pidän niitä positiivisina piirteinä, enkä uniikkiuden vähenemisenä. Tietyissä rajoissa, luonnollisesti. Vapaa taiteilijuus on minulle kyllä ihan jotain muuta kuin pyörän uudelleen keksiminen jokaisen maalauskankaan äärellä.

Itse tässä totesin olevani vapautuneempi työskentelyni kanssa mitä koskaan, sillä koin oman hetkellisen valaistumiseni juuri äskettäin. Aion ainakin toistella tätä mikä nyt tuntuu kevyeltä ja helpolta, enkä pitää sitä miinuksena työlleni että en kieriskele lattialla luomisen tuskassa kun en viitsi samaa settiä uudelleen vääntää. Toki vaikka työskentely soljuu, tulee silti tehtyä sitä kyseenalaistamista. Mutta karsastan tätä perimmäistä ajatusta noissa lainauksissa. Esimerkkinä viittaan suureen suosikkiini Kuutti Lavoseen, joka työt ovat varsin tunnistettavia saman ajatuksen toistuessa (erinomaisesta) kuvasta toiseen.

Ymmärrän kyllä sen perimmäisen pointin tuossa tekstissä, että pitäisi olla muuntautumiskykyinen ja tuore ja antaa palaa eikä muuttua taulukoneeksi joka tekee saman kuvan sadasti ja jada jada jada. Mutta itse koen vaikeaksi löytää rajapintoja siitä mielipiteestä. Eikö taiteilija voisi pitää oman tonttinsa, eikä huudella vieraisiin pöytiin; korostaa että mun tapa on parempi kuin sinun ällöttävä kaupallinen tapasi.
Monet taiteilijat (minäkin) ostaa (rahoittaa) "vapaan taiteilijuutensa" (eli ei-kaupallisuutensa ja sen Oikean Taiteensa) opettamalla ja tekemällä "pikkupaskoja" joita sitten muiden katseilta piilossa kaupitellaan mummukoille. Se on paljon nolompaa kuin rehellinen latojen maalaaminen (joskin opettaminen on kivaa), jos se kerta on se oma juttu ja se kannattaa, sillä ensinnä mainittu on piiloteltua perseen myymistä ja jälkimmäinen rehellistä kylätaiteilijan elämää. Ja mikäs sen sympaattisempaa kuin karvainen vatsakas partaansa myhäilevä Taiteilija joka maalitahrat ahavoituneella naamalla laulaa kesäiltaan kulkurin valssia rantaravintolan terassilla, kylänmiesten (ja erityisesti naisten) ympäröimänä, punkkulasi kädessä, tärpätiltä haisten, korostaen ja alleviivaten perus taiteilijamyyttiä ja imagoa. Lähipizzerian pate tulee juhlitun taiteilijan luokse, ehdottaa seinämaalauksen tekemistä ulkoterassin seinään, ja taiteilija pienessä pilsnerissä, siltä seisomalta, vaappuu suttaamaan ladonkuvan kyseiseen seinämään, ja satalappuset vaihtava omistajaa, selkiä taputellaan kuin käteisen saunailloissa konsanaan. Naapuriravintolan nurkkapöydässä istuvat vapaat taiteilijat apuraha-anomukset käsissään, vihaisesti mulkoillen tanssivaa ja laulavaa latotaiteilijaa, joka sutii noita syntisiä paskoja rahan vuoksi (ja näyttää vielä nauttivan siitä), ja tuostakin maalauksesta olisi pitänyt järjestää teoskilpailu, notta, ja pimeenä sai rahatkin. Arvon Vapaat Taiteilijat rahoittavat opetustöillään, salaisilla pikkupaskoillaan ja (mahdollisilla) apurahoillaan vernissaget jos on ehtinyt muilta töiltään maalaamaan, ja rinta rottingilla kollegojensa kanssa sitten osoittelevat sormella latotaiteilijoita - miksi? Oi millä lailla he olivatkaan nyt muita parempia? Olen itse melko varma siitä että kaikki mahtuu tänne maalaamaan. Ja kukin tavallaan. Ihmettelen kyllä välillä, miksi jaksaa ruikuttaa kaupallisista taiteilijoista. Eikö siinäkin piile vapauden siemen. Sitäpaitsi: ei tartte kattoo jos ei diggaa. Ja totuus on että suuri osa kansasta diggaa. Ja sehän se vapaata taiteilijaa vituttaa.

Maalauspohja

Resepti

Kiilapuut 140x150
Tukipuut 140x150 (ristikkomalli)
Puristimia
Mittanauha
Nitoja, niittejä
Ruuvimeisseli
Ruuveja
Sakset
Saunan penkki
Pellavakangasta
Liimaa
Vettä
Kulho
Gessoa
Pitkävartinen sivellin
Painoja
Hiomapaperia
Imuri

Aikaa: muutama päivä

1. Kasta puut hyvin ja kiinnitä puristimilla saunan penkkiin. Irrota aamulla, ja laita vääntyneet puut kostuttamisen jälkeen uudelleen puristuksiin. Toista kunnes ovat suoria.

2. Kiinnitä kiilapuut yhteen, mittaa puiden ristimitta yhtä pitkäksi. Laita niitit kulmiin tueksi.

3. Aseta tukipuut (ristikkomalliset) kiilapuihin, ruuvaa kiinni.

4. Avaa kangasrulla ja aseta kiilapuut kankaan pälle. Mittaa kangasta n. rystysten leveyden verran kiilapuukehikkoa leveämmältä matkalta, ja leikkaa.

5. Nido kangas löyhästi puihin ristikkäin. Nido ensin kangas puiden keskikohdista, sitten jokaisen sivun oikeasta reunasta, sitten vasemmasta, taas oikeasta, jne.. niin kangas pingottuu tasaisesti.

6. Kaada puuliimaa kulhoon ja vettä päälle. Suhde 1:3 tai 1:4 on ihan riittävä. Sekoita tasaiseksi ja sivele kankaalle. Pitkävartinen sivellin säästää selkää.

7. Jätä pohja lattialle makaamaan. Laita kulmiin painot, sillä pohja kiristyy kovasti ja tahtoo vääntyä. Anna kuivua täysin kuivaksi.

8. Kaada gessoa kulhoon, ja ohenna siveltäväksi. Sivele kankaalle ohut kerros gessoa. Anna kuivua kokonaan (jokunen tunti), ja sivele uusi kerros ristikkäisestä suunnasta. Kuivaa aina tasaista lattiaa vasten. Tukikehikon voi irrottaa gesson levittämisen ajaksi tai sivellä gesson pohjaa pystyssä pitäen, jos kangas gessotessa löystyy niin että pohjaan jää ristikon kuva. Laita kuitenkin ristikko heti gessoamisen jälkeen takaisin, ennen kun kangas on ehtinyt kuivumaan ja kiristymään.

9. Hio pohja välillä. Nypi pintaan mahdollisesti tarttuneita karvoja. Imuroi hiottu pohja. Lisää vielä gessoa kunnes pinta on tasainen. Säilytä pohjaa tasaisessa kosteus- ja lämpötilassa.

Valitsin harmaan

Oli väärä valkobalanssiasetus kamerassa joten värit on taas vähän erit.. mutta tuo on sellainen liitumaisen sinertävän harmaa tuo harmaa tuossa oikeasti. Ajattelin että olisin jatkanut öljyllä mutta en tiedä - osa pinnasta olis sitten kiiltävää.. ja tartteis vernissata. Ehkä kuitenkin akryylillä..

Istun tässä tuolilla

Olen ottanut tavaksi istua tässä keittiön jakkaralla kun pidän ruokapaussin. Työskentelen siis isovanhempieni vanhassa, tyhjäksi jääneessä talossa. Olen istunut tässä samassa paikasta ihan pienestä tytöstä lähtien. Samalla keittiöjakkaralla, saman maiseman edessä. Se saa olon jotenkin levolliseksi mutta samalla ehkä hieman surumieliseksi: tulen usein ajatelleeksi mammaa, isoäitiä, johon pienenä samaistuin kovasti. Ihan pikkunappulana jo karkasin aamulla naapuriin mamman luokse. Mamma opetti virkkaamaan, antoi salaa suklaata ja muumilimpparia. Usein mamma teki lettuja, hän avasi tuuletusikkunan ja huusi TULKKAS SYÄMÄ PLÄTEI kun tulimme koulusta. Teimme työtä käskettyä. Ennen pitkään alkoi letut maistua happamalta, sillä mamma sairasti Altzheimeria. Maito oli vanhaa.

Mamma kuoli 7 vuotta sitten, mutta oli poissa jo kauan sitä ennen. Vanhustentaloissa, hoivakodeissa. En oikeastaan koskaan oppinut tuntemaan häntä.

Täällä tuoksuu yhä samanlaiselta.
Näyttää samanlaiselta.
Välillä suljen silmät, ja aivan kuin etäisesti kuulisin radion soivan mamman huoneessa.

Jotkut tavarat ovat juuri niillä sijoillaan joihin mamman käsi on ne aikoinaan laskenut. Ja se tuoksu. Se oli kutakuinkin tupakan, kahvin ja eucalyptuksen sekoitus. Tai en sitä tuoksua tupakaksi silloin tiennyt, en pienenä olisi ikinä arvannut että mamma polttaa. Olin jo aika vanha kun kerran näin mamman kaukaa, nurkan takana, tupakalla. Tupakin päälle mamma söi eucalyptuskarkin, sellaisesta punaisesta pussista jossa oli papukaijan kuva.


 Ajattelin tässä myös joutessani millaista elämäni olisi, jos olisinkin valinnut toisen ammatin. Kotkassa asuessani olin työharjoittelussa kaupungin kulttuuriasiainkeskuksessa tapahtumanjärjestelyhommissa. Olin myös kauppakeskus skanssissa "markkinointiassistenttina", olin toteuttamassa tapahtumia ja tekemässä monelaista muuta, tilastoimassa myyntejä, kahvittamassa kokouksia, tiedottamassa, spiikkaamassa.. Kummassakin työssä minulle ehdotettiin alan opiskelua, ja kävihän se mielessäkin, oppisopimukselle lähteä. Työpaikat olisi ollut näissä paikoissa varmasti, mutta päätin jatkaa taiteilijana, valita varmasta ja turvallisesta sen epävarmoista epävarmimman. Kouluttautua lisää. Ottaa huikean opintolainan vailla työllistymismahdollisuuksia valmistumisen jälkeen. Maalata lisää.

Joskus kun törmää johonkin vanhaan luokkakaveriin joka on jo tyyliin lääkäri, ja itse kituuttaa nollatuloilla ja harkitsee kesätöiden hakemista, iskee pieni kateus ja orastava kriisi, ja tulee ajatelleeksi tuota mitäjos-kysymystä. Miltähän elämä näyttäisi jos olisinkin jäänyt sinne Venäjänmaan rajalle? No, rahaa olisi varmasti enemmän. Olisi työkavereita, tiukkoja aikatauluja, palavereita kahvipöydissä. Olisi jakkupuku. Paperitöitä, toimistossa istumista. Kiireellisiä aikatauluja, siinä missä suvantovaiheita. Pidin niiden töiden vaihtuvuudesta. Pidin joskus jakkupuvustakin, se oli kuin rooliasu.

Työllistäisikö minua meripäivät? Muut tapahtumat? Kesäinen kotka on kiva, tosin kesäinen mikä tahansa on kiva. Asuisinko vielä vanhassa asunnossa? Samat kaverit, samat ympyrät? Olisiko pelastusetsintäharrastus jatkunut, oltaisiinko päästy koiran kanssa mukaan tosipelastustoimiin?  Luontopolut, satamat, hiekkarannat, tuurimoottorit.. tulikukko, maretarium ja kairo. Puuvenekeskuksen ateljee.

No mutta olen täällä nyt ja ikää kilahtaa mittariin 30. Olen itse nyt mamma, ruotsiksi tosin, että en ihan isoäiti sentään. Minulla on ihana, kaunis pieni tytär. Tapasin miehen, mentiin naimisiin. Istun vieläkin tässä jakkaralla. Puut ovat vain ympärillä kasvaneet. Ehkä näin on hyvin.

Positiiviset ajatukset

Olen tässä istunut työhuoneen sohvalla jo hyvän tovin a) syömässä manteleita ja voileipiä b) tuijottelemassa tuota ihanaa, ihanaa maalausta c) tuijottelemassa tämän suloisen, suloisen tyttöni kuvaa:

Suloinen pieni :) Ylpeydellä haluan myös ilmoittaa että pikku virpoja osoitti eilen tomerasti sormellaan taiga-koiraa ja sanoi TAIGGA! Useasti hän onkin sanonut aikka (taiga) eitta (neita) ja kerran aamiaisella kerjääviä koiria katsellessaan sanonut ihan selvästi taiikka, neittta, mutta tämä eilinen taiga oli niin selkeästi äännetty että oksat pois! Neiti tykkää kovasti koirista eikä ookkaan mikään yllätys että osaa sanoa taiga ja neita ennen kuin pappa ja mamma... :D

Olen ihan huikean, älyttömän, sairaan tyytyväinen tuohon maalaukseen ja kertakaikkiaan - olo on, uskaltaako sanoa ääneen, TYYTYVÄINEN. Enemmänkin: Onnistunut, levollinen, iloinen, jopa niin paljon että maalausta tarkastellessa ihan kuristaa kurkusta ja puristaa rinnasta ja vääntää vatsasta, ja ehkä jopa pieni liikutuksen kyyneleen tapainen on silmäkulmassa. Onnistuin siinä mihin pyrin, ja tiedän nyt myös selkeästi mitä teen seuraavaksi. Saman, mutta kolme kertaa suurempana! Harmaan tilalla ehkä musta, tai valkoinen. On niin hyvä olla nyt, että hirvittää. Ei ole aprillia. Tuntuu että lopultakin homma lähtee lentoon.. että voi vaan maalata ja kaikki sujuu jouhevasti. Mikäs tässä ollessa, kun näyttelyitä pukkaa ja maalaaminen maistuu! Mahtavaa päivää!