Istun tässä tuolilla

Olen ottanut tavaksi istua tässä keittiön jakkaralla kun pidän ruokapaussin. Työskentelen siis isovanhempieni vanhassa, tyhjäksi jääneessä talossa. Olen istunut tässä samassa paikasta ihan pienestä tytöstä lähtien. Samalla keittiöjakkaralla, saman maiseman edessä. Se saa olon jotenkin levolliseksi mutta samalla ehkä hieman surumieliseksi: tulen usein ajatelleeksi mammaa, isoäitiä, johon pienenä samaistuin kovasti. Ihan pikkunappulana jo karkasin aamulla naapuriin mamman luokse. Mamma opetti virkkaamaan, antoi salaa suklaata ja muumilimpparia. Usein mamma teki lettuja, hän avasi tuuletusikkunan ja huusi TULKKAS SYÄMÄ PLÄTEI kun tulimme koulusta. Teimme työtä käskettyä. Ennen pitkään alkoi letut maistua happamalta, sillä mamma sairasti Altzheimeria. Maito oli vanhaa.

Mamma kuoli 7 vuotta sitten, mutta oli poissa jo kauan sitä ennen. Vanhustentaloissa, hoivakodeissa. En oikeastaan koskaan oppinut tuntemaan häntä.

Täällä tuoksuu yhä samanlaiselta.
Näyttää samanlaiselta.
Välillä suljen silmät, ja aivan kuin etäisesti kuulisin radion soivan mamman huoneessa.

Jotkut tavarat ovat juuri niillä sijoillaan joihin mamman käsi on ne aikoinaan laskenut. Ja se tuoksu. Se oli kutakuinkin tupakan, kahvin ja eucalyptuksen sekoitus. Tai en sitä tuoksua tupakaksi silloin tiennyt, en pienenä olisi ikinä arvannut että mamma polttaa. Olin jo aika vanha kun kerran näin mamman kaukaa, nurkan takana, tupakalla. Tupakin päälle mamma söi eucalyptuskarkin, sellaisesta punaisesta pussista jossa oli papukaijan kuva.


 Ajattelin tässä myös joutessani millaista elämäni olisi, jos olisinkin valinnut toisen ammatin. Kotkassa asuessani olin työharjoittelussa kaupungin kulttuuriasiainkeskuksessa tapahtumanjärjestelyhommissa. Olin myös kauppakeskus skanssissa "markkinointiassistenttina", olin toteuttamassa tapahtumia ja tekemässä monelaista muuta, tilastoimassa myyntejä, kahvittamassa kokouksia, tiedottamassa, spiikkaamassa.. Kummassakin työssä minulle ehdotettiin alan opiskelua, ja kävihän se mielessäkin, oppisopimukselle lähteä. Työpaikat olisi ollut näissä paikoissa varmasti, mutta päätin jatkaa taiteilijana, valita varmasta ja turvallisesta sen epävarmoista epävarmimman. Kouluttautua lisää. Ottaa huikean opintolainan vailla työllistymismahdollisuuksia valmistumisen jälkeen. Maalata lisää.

Joskus kun törmää johonkin vanhaan luokkakaveriin joka on jo tyyliin lääkäri, ja itse kituuttaa nollatuloilla ja harkitsee kesätöiden hakemista, iskee pieni kateus ja orastava kriisi, ja tulee ajatelleeksi tuota mitäjos-kysymystä. Miltähän elämä näyttäisi jos olisinkin jäänyt sinne Venäjänmaan rajalle? No, rahaa olisi varmasti enemmän. Olisi työkavereita, tiukkoja aikatauluja, palavereita kahvipöydissä. Olisi jakkupuku. Paperitöitä, toimistossa istumista. Kiireellisiä aikatauluja, siinä missä suvantovaiheita. Pidin niiden töiden vaihtuvuudesta. Pidin joskus jakkupuvustakin, se oli kuin rooliasu.

Työllistäisikö minua meripäivät? Muut tapahtumat? Kesäinen kotka on kiva, tosin kesäinen mikä tahansa on kiva. Asuisinko vielä vanhassa asunnossa? Samat kaverit, samat ympyrät? Olisiko pelastusetsintäharrastus jatkunut, oltaisiinko päästy koiran kanssa mukaan tosipelastustoimiin?  Luontopolut, satamat, hiekkarannat, tuurimoottorit.. tulikukko, maretarium ja kairo. Puuvenekeskuksen ateljee.

No mutta olen täällä nyt ja ikää kilahtaa mittariin 30. Olen itse nyt mamma, ruotsiksi tosin, että en ihan isoäiti sentään. Minulla on ihana, kaunis pieni tytär. Tapasin miehen, mentiin naimisiin. Istun vieläkin tässä jakkaralla. Puut ovat vain ympärillä kasvaneet. Ehkä näin on hyvin.