Juttuja

Työn alla uusi piirustus. Turku biennaali ihmetelty.Ei merkkiäkään Mikaelista. Siinä pääasiat.. biennaalista pitäisi kirjoittaa muutama sananen. Oli jotenkin järkyttävää että meillä oli tässä kokonaisuus joka pyrki osoittamaan kuinka monin eri tavoin voimmekaan tehdä maalauksen kaltaisia asioita tekemättä itse tylsiä buubuumaalauksia. Suomikäsitys nykytaiteesta tuntuu olevan jotain erikoista erimuotoista outoa ja fantsuu, eikä maalaus sisälly nykytaiteen käsitteeseen näköjään lainkaan. Tulee vähän mieleen euroviisut joihin vieläkin lähetetään novelty acteja, koska se on showta ja erikoisuutta ja outoo ja hassuu ja niin siellä kuuluu olla. Meillä ajatellaan ilmeisesti nykytaiteen kontekstin olevan sitä. Vähän töttöröä ja sudittua vaneria. Eikä ainuttakaan maalausta.

Suomalainen kuvataide maalaustaiteen ja piiroksen teknisellä taitotasolla on isossa kasvussa ja suunta on voimakkaasti ulkomaille, kiitos taidekentät rajattomaksi tekevän sosiaalisen median, luulisi että sille olisi jalansijaa edes yhden maalarin verran. Videota kyllä senkin edestä ja vähän ritilää jossain lattiassa ja hassuja karvaröllyköitä. Heh heh. Hassut hatut ja kainalopierut. Kattokaa hei maaalaustaide voi olla tämmöstäki niinku ihan erimuotost. Aha. Mitäköhän ne seuraavaksi keksii, viedä jonkun pisoaarin galleriaan? Ne radikaalit.

2018

Vapinaa

Huomasin tässä eräänä päivänä viulua treenatessa, että jousikäsi ei ole oikein hallussa. Ajattelin ensin, että käden lihaksisto on vain muuttunut, ja ennen niin tuttu liike on nyt vähän vieraampi. Tein säntillisesti jousiharjoituksia, olen voimistanut kättä - mutta siellä se edelleen on: jousikäden tärinä.

Kymmenen vuotta sitten menin lääkäriin hakemaan lääkettä comebackin tehneisiin astmaoireisiin. Siinä TK:n vastaanotolla lääkäri kysäisi ohimennen, että onko tuo tärinä myös hengenahdistukseen liittyvä oire.

Mikä tärinä, mietin?

Olin jo niin tottunut täriseviin käsiini. Tärinä alkoi jo melko varhain, teini-iässä. Joskus tärisevät enemmän, joskus vähemmän, enkä osannut kiinnittää asiaan huomiota. TK:sta tuli kuitenkin lähete tyksiin neurologisiin tutkimuksiin. Pyöritään ympäri silmät kiinni, laitetaan sormea nenänpäähän. Testatan refleksit, ihmetellään. Diagnoosiksi tuli essentiaalinen vapina. Nauroin, ja ajattelin sen olevan lähinnä "diagnoosi" jonkun höpöhöpö-mielikuvitusoireille. Mitä nyt välillä tärrää, no big deal.

Ennen tärisi lähinnä oikea käsi. Mutta kun tärinä levisi vasempaan käteen, aloin lukemaan aiheesta enemmän.

Etenevä.
Ei parannuskeinoa.
Voi levitä raajoista päähän.
Nuorena sairastuminen heikentää ennustetta.

Voi vittu.

Tärinä on vuosien mittaan hiljalleen voimistunut. Oireita helpottamaan kokeiltiin lääkitystä, joka tosiaan vei tärinän, mutta nosti sykkeen kahteen miljoonaan ja luulin että kuolen. Olin mukana kauppakeskus skanssin avajaisissa, maalaamassa lapsille kasvomaalauksia, joka ei enää onnistunut ilman lääkitystä. Viel paria vuotta aiemmin onnistui. Se on viimeinen kerta kun tein kasvomaalauksia. Vuosi sitten kokeilin lasten synttäreillä, laihoin tuloksin.

Nyt siis havahduin jousikäden hallinnan heikentymiseen. Tarkkailin käsiäni: ne eivät enää kierry akselinsa ympäri normaalisti, pehmeästi; vaan portaittain ja täristen. Ravistelin käsiä ja hengitin syvään. Keskityn. Käännän hitaasti. En voi estää tärinää enää millään. Ojennan kädet suoriksi ja totean että tärinä ei ole vielä symmetristä, se on hyvä. Aikaa siis vielä on.

Jousitekniikka on mennyttä kalua, se ei tule enää takaisin.
Jousikäsi on samalla oikea käteni, piirustuskäsi, joka vielä toimii tuettuna hyvin. Välillä yksityiskohdat ovat vaikeita, käsi on välillä heikko, ei tottele. Tukeminen auttaa. Puristaa ranteesta, nojaa tukipuuhun.

Kuinka kauan on aikaa? Varmasti paljon. Ei varmasti loputtomiin. Vaan onko koskaan? Ei varmasti.

Usein pohdin tätä ja piehtaroin Jacqueline Du Pre'n tarinassa - sellisti, joka menetti kykynsä soittaa ms-taudin takia, ja kuoli siihen myös nuorena. Itsellä nyt ei ole hengenlähtö lähellä, mutta tulee ajatelleeksi että mitä jos menettääkin kyvyn tehdä niitä asioita, niitä ainoita jotka merkitsevät mitään? Jotka rakentavat minuuden ja indentiteetin, täyttävät päivät ja ajatukset? Mitä minusta jää, muuta kuin tyhjä kuori? Piirtäminen ja soittaminen ovat täyttäneet päiväni pikkutytöstä asti, ja onkin ollut nautinto palata siihen nyt lopultakin yh-henkilönä takaisin, kun ei  tarvitse enää rajoittaa vimmaansa muiden elintilan kunnioittamiseen: tv on roudattu ulos, tilalla soittimet ja maalauspohjat. Päivät koostuvat täysin ja kompulsiivisesti soittamisesta ja taiteesta. Jatkuvasta treenaamisesta. Hienomekaniikasta ja sen hiljaisesta katoamisesta.

Vielä on aikaa.

Du Pre ja legendaarinen Elgar - taltiointi löytyy täältä

Frontside ollie

Otsikon mukainen käänne elämässä, taas. Viime viikolla tuli tietoon että kotimme on menossa myyntiin. Ensi viikolla tulee välittäjä. Mitä me nyt tehdään?

Vaihtoehtoina käytännössä muutto takaisin Rymättylään, tai pieni kaksio Turusta. Olin jo päättänyt että Rymättylään käy tie, kunnes kuulin päivähoitokuvioista. Kylän keskustan päivähoitoyksikkö on lakkautettu ja toiminta siirretty kauas kilometrien päähän. Laskin, että päivittäistä ajoa päiväkotiin ja takaisin tulisi yhteensä 56 kilometrin verran. Ja samaan aikaan pitäisi hoitaa esikoinen koulubussille ja koulusta kotiin puoliltapäivin, pakata takaisin autoon iltapäivästä hakemaan pikkuveljeä päiväkodista. Päivittäinen työaika jäisi kolmeen tuntiin, kun loppuaika päivästä kuluisi lasten kuljettamiseen. Rymättylässä työskentelisin kotona, joten työrauhalle saa käytännössä sanoa hyvästit kun muksu tulee koulusta. Tilojen puolesta ratkaisu olisi parempi, kyseessä suuri maalaistalo, mutta miten yksinhuoltajana selviäisin kuskaamisista, kämpän ja lasten ylöspidosta, opetushommista ja vielä taiteellisesta työstä?

En mitenkään.
Se olisi kertakaikkiaan liian raskasta.
Mitä helvettiä Naantalin kaupungissa on ajateltu, kun keskustan päiväkoti on lakkautettu? Lapsia riittää, mutta niiden päivähoidosta on tehty puolimahdotonta paikallisille pitkänmatkalaisille yrittäjille joilla on päivähoito- ja kouluikäisiä lapsia. Tuo kaatuu itsellä jo rahakysymykseen. Ei ole varaa ajaa tuommoisia määriä. Hyvästi Turku, ystävät, keikat ja elämä: tiedossa täysi eristäytyminen saareen.

Vaihtoehtona kaksio Turusta.  Koko omaisuus myyntiin ja uuteen kotiin mahtuisi vain sängyt. Mihin lelut, soittimet, työpöydät? Ei mihinkään. Miten koiran ulkoilutus? Lasten kanssa iltaisin ennen nukkumaanmenoa? En tiedä.

Aina sitä miettii kun apurahaa ruikuttaa, että kuinka tekisi mieli kirjoittaa tähän että auttakaa, me hukutaan. Hukutaan hometalolainan ja asuinkulujen yhdistelmään. Siihen, että kaikesta joutuu selviämään yksin. Siihen, että maaseudun palveluita heikennetään jatkuvasti niin, että elämisestä siellä tulisi mahdotonta. Maksaisin isommista asuintiloista käytännössä työaikani menettämisellä ja sosiaalisten kontaktien katoamisella. Kaupunkiin jäädessä tulisi isomman luokan konmaritus. Kaikki pois. Minä, muksut ja koira 50 neliössä. Mutta työhuone olisi. Kaupat koulut päiväkodit lähellä.

Järki ei tahdo tajuta mitä tässä on tapahtumassa. Edessä on vakava pohdinta siitä, että mitä on valmis uhraamaan tämän taiteilunsa eteen. Tähän asti lihoiksi on mennyt tasan kaikki, mutta tämä muutos on nyt todella raskas. Mikä tahansa vaihtoehto tuntuu tukahduttavalta katastrofilta.

Se tunne, kun on ihan täysin tyhjän päällä.
Se.

Massaa

Taiteen äärellä Ars Novassa

Näyttely avattu, näyttely suljettu, ja kellahdettu näyttelynjälkeiseen elämään. Se on aina yhtä vaikeaa. Tällä kertaa ehkä vähemmän vaikeaa kun sävelet uusien töiden suhteen ovat selvät, mutta jokatapauksessa seuraa tämä pohdinta, joka kerta.

Miksi.

Yksityisnäyttelyn pitäminen on aina ponnistus. Varsinkin jos on haukannut näytelmöitäväksi koko kaksikerroksisen gallerian. Mikään ei pyöri enää minkään muun ympärillä, kuin maalaamisen. Yötä ja päivää. Mikään muu ei mene läpi. Nyt kun jälkikäteen katselee kesää, niin kävin parit festarit, mutta muuten tein hommia. Sama läpi kevään. Eikä mitään sillätavalla että vähän tästä päivällä maalaskelee kun lapset ovat poissa, vaan se tempominen on ihan järjetöntä. Minulla ei - eikä lapsilla - ollut kesälomaa lainkaan, eikä mihinkään ollut aikaa. Viimeiseen yöhön asti painoin kuin reikä päässä.

Olen hidas tekemään. Paitsi sitten ennen näyttelyä kun paniikissa puristaa kasaan kokonaisuuden. Se usein onkin tuotteliainta aikaa - ja syrjäyttää kaiken muun elämän. Ei sen ihan niin pitäisi mennä. Settiä pitäisi syntyä kokoajan tasaiseen tahtiin. Se kai tarkoittaisi sitä että jättäytyisi tyystin ulos kaikesta muusta. Ulos opetushommista ja kuvaustöistä. Pitäisi kiinni kurinalaisesta työrytmistä. Tämä tämmöinen rykiminen vie vaan mehut, ja saa jälkeenpäin kyselemään että miksi. Miksi piti ajaa taas täysillä päätyyn ja ihmetellä että oliko se nyt ihan oikeasti näin ison stressin arvoista? Siihen se väkisinkin menee kun yrittää tehdä myös kaikkea muuta kiinnostavaa. Kyllä niistä varmaankin pitäisi luopua. Vaan siinä on se, että ne antavat myös omaan työskentelyyn paljon. Opetustyön puitteissa pääsee tekemään kaikenlaista näyttelyprojektia ja viimeisimpänä konsertin, johon yhdistimme valokuvaa. Iso hieno produktio. Ja lisää on tulossa. On ollut mentorointiprojektia, kesän taiteilijan vastuita Naantalin Kulttuuritaloyhdistyksellä, kuvausten järjestämistä, tuotekuvaa.. Se, että välillä astuu oman työpisteensä ulkopuolelle, pitää sosiaalisena ja avaa ajatuksia. Jotenkin tuntuu pelottavalta luopua siitä, mutta tämä toisaalta rikkoo tasaista työrytmiä.

 

Käytiin tänään pitkästä aikaa galleriakierroksella Peltosen Essin ja Ahon Annan kanssa. Luonnollisesti puolet ajasta istuttiin syömässä, mutta käytiin sitä vähän taidettakin katsomassa, Makasiini Contemporary, Ars Nova ja Auran Galleria. Ars Novassa oli esillä vuoden nuori taiteilija. Kaikista näyttelyistä päälimmäiseksi jäi mieleen se, että jokainen esillä ollut tekijä erottuu tekniikallaan. On otettu jokin täysin uusi ja persoonallinen lähestymistapa materiaalin käyttöön. Teemoilla periaatteessa ei ole mitään merkitystä, vaan sillä, miten työt ovat tehty. Erittäinkin materiaalista ja visuaalista siis. Ja onhan se niin - maalaukset ja piirustukset on maalattu ja piirretty jo niin moneen kertaan. Jotenkin täytyy erottua.

Yleinen läppä keskuudessamme on ollut tämä vuoden nuori taiteilija - juttu. Ollaan aina naureskeltu että ei tultu vuoden nuoriksi taiteilijoiksi tänäkään vuonna. Ymmärtää sen kun näyttelyitä on katsonut, ei meistä kukaan ole tekninen tikku silmässä, vaan pyörimme sisältöjen ja tulkintojen ympärillä. Ja se mikä itsellä eniten tälläkin kertaa hätkähdytti, oli teosten määrä. Jumalauta niitä on paljon. Niin paljon että alkoi jo kyseenalaistamaan sen massan merkitystä. En ikimaailmassa saisi tuotettua sellaista määrää teoksia ilman, että toistaisin itseäni ihan tolkuttoman paljon ja ettei työt olisi aivan tekemällä tehtynä. Ja täytyy sanoa että itsekään ei nauti enää edes niin suuren näyttelyn katsomisesta, kun sama toistuu huoneesta toiseen isossa näyttelyssä. Siksipä oli myös vaikeaa tehdä kahden kerroksen näyttelyä Auraan. Töiden tekeminen oli prosessiltaan usein tyyliin "mitäpä tekisin tällä tekniikalla seuraavaksi" ja sitten vaan tekemään. Ei siinä sinänsä mitään, mutta en oikein osaa lähestyä kuvan tekemistä vain ulkoisena asiana. Ja siinä kun pyöritän duuneja sisältö edellä, ulkoinen tahtoo tulla perässä, ja enpä tosiaan tee kokonaisuuksia jotka ovat alusta loppuun samanlaisia.

Otin vastaan ajan G12 Helsingistä ensivuoden elokuulle. G12 tekee takimmaiseen saliin lainaamon, eli näyttelykäyttöön jää vain ensimmäinen huone, johon suhtauduin huojentuen. Pienemmän kokonaisuuden tekeminen tuntuu juuri nyt luonnollisemmalta. Teema ja tekeminen pystyy vielä kasassa. Tilaan tulee noin 6- 8 teosta, joiden tekemiseen kuluu siltikin noin vuosi. Saisin tehdä duunia kolme vuotta, että saisin Ars Novan tilat täytettyä. Mikä järki.

Näyttely auki, ja mitäs sitten tapahtui

Pari kuukautta vierähti edellisestä postauksesta. Siinähän kävi niin että jokin työskentelyssä naksati siihen flow - tilaan. Kirjat jäivät pöydälle ja alkoi ympärivuorokautinen työskentely. Siis kirjaimellisesti. Vein aamulla lapset päiväkotiin, työskentelin päivän, ruokin ja pesin ja nukutin pikkuiset ja painelin takaisin hommiin. Siiryin kevään mittaan työskentelemään ensin työhuoneelta autotalliin, ja hiljalleen laajentaen koko kämppään. Nyt kun olen asunut täällä lasten kanssa kolmistaan, ei ole ollut kumppania motkottamassa öisestä ilkamoinnista. Tykkään työskennellä ja eteenkin piirtää öisin, ja kyllä olen piirtänytkin! Yöllä kolmeen - neljään asti musiikkia kuunnellen ja piirtäen (ja valitettavasti kaikkea epäterveellistä syöden - nettosin 5, siis VIISI näyttelykiloa) ja aamulla taas ylös kolmen neljän tunnin yöunien jälkeen. Ja repeat. Eikä edes väsyttänyt. Jossain usvaisessa maalausputkessa paahtanut. Näin se vaan menee joka kerta ja meni taaskin, että tiedät vuoden näyttelystä ja huutoitkulla väännät teokset valmiiksi kahden kuukauden aikana.

Ei se helppo kevät ollut. Ero oli tietysti mullistavaa ja sitäkin musertavampaa oli rakkaan koiran elämänkaaren päättyminen eläinlääkärin pöydälle. Mitään niin painavaa en ole elämässäni kantanut kuin veljeni ja isoisäni uurnat, sekä koiraystäväni ruumis hautaansa. Joka ei ole koskaan koiraa omistanut, ei voi ymmärtää. Miehet ovat tulleet ja menneet, olemme asuneet seitsemässä eri kodissa, käyneet läpi vaikka mitä - mutta koskaan eikä missään tilanteessa ystäväni Taiga väistynyt viereltä. Välillä pelotti molempia mutta Taiga seisoi aina edessäni kuin muuri. Taiga oli varjoni ja villasukkani. Aina iholla kiinni. Ikävä on vieläkin hirveä.

Olin siis keväällä aika jumissa työskentelyni kanssa. Hain ratkaisua milloin kirjoista ja milloin tinderistä ja sieltä jälkimmäisestä se löytyikin. Pääsin lopultakin eteenpäin sieltä sekavasta vellonnasta mihin mieli oli jäänyt kiinni, ja ajatukset täyttyivät toisenlaisella sekasorrolla. Vaikka muutoin deittailuhommat eivät ole olleet varsinainen succee, ne tarjosivat sitä jotakin. Aivomyrskyä ja jännitystä. Liikettä eteenpäin.

Kesän ajan elämään ei ole paljoa muuta mahtunut kuin maalaaminen. Lapset ovat olleet paljon isällään, niin paljon että jälkeenpäin tarkastellessa vähän nolottaa. Katsoin päiväkodin seinällä lapsen piirtämää piirustusta kesän touhuista, missä ollaan isin kanssa rannalla, isin kanssa metsässä ja siellä täällä. Äidin kanssa ei oltu missään. Vaikka oltiinhan me, markkinat ja tall ships racet ja mustikkametsät, mutta huomaan että en ole ollut läsnä. Nyt kun näyttely on avattu lapset riemuitsevat: kotona saa taas leikkiä kun kaikki paikat eivät ole täynnä maalauksia ja piirustusvälineitä. Hammond ja muut soittimet sekä tv ja sohva ovat kuoriutuneet maalauskangasrullien ja pohjien alta. Tänään soitettiin yhdessä 1,5 tuntia, eikä minulla ollut kertaakaan hiili kädessä vaan viulu. Ensiviikolla mennään katsomaan uutta (vanhaa) pianoa, ja roudataan se tuohon telkkarin paikalle. Asiasta on pidetty perhepalaveri, ja mielummin soitamme musaa kuin tuijotamme telkkua. Itse katson vain euroviisut. Hankitaan joku pieni ruutu pianon päälle pikkukakkosta varten ja katsellaan viisut sitten tykillä.. :)

Itse avajaiset olivat oikein onnistuneet. En ehtinyt laittautumaan itse yhtään ja tulin melkein myöhässä. Olin kyllä aivan loppu. Tämä näyttely Aurassa on laajin mitä olen koskaan pitänyt ja annoin todella siihen kyllä kaikkeni. G12 Helsingin ja tämän näyttelyn välissä meni vuosi että en maalannut siveltimenvetoakaan. Harjoittelin pelkästään piirtämistä ja hiilitekniikoita. Testailin papereita ja kankaita, hiiliä, graffiteja, negroja, hiilipölyä ja spraytä ja pastellia ja lyijyä sekä graffitijauhetta. Treenasin ja treenasin. Nyt tuntuu siltä että tekniikka on hyvin hanskassa, siten että tiedän mitä yhdistää mihinkin ja mikä toimii milläkin pinnalla. Nyt vaan antaa ajatusten kulkea.
Opetushommat tässä alkavat syksyn myötä ja aika pitää jakaa eri tavalla, mutta on hyvä fiilis jatkaa tästä nyt näillä eväillä eteenpäin. Ja yrittää orientoitua hieman myös vapaa-ajan viettoon. Kesällä tuli kyllä vedettyä parit paussit, Ruisrock ja TSR music festival, joista ystäville kiitos. Ilman näitä pausseja olisi ehkä pää levinnyt. Mutta nyt pitää selvästi vähän chillata ja kerätä voimia.







Meillä oli Turussa Taiteiden yö torstaina, ja alkuun sateinen keli rauhoittui iltaa myöden ja ilma oli lopulta trooppisen lämmin.

Tein hiilidemoa galleriassa ja väkeä oli aika mukavasti. Siirryttiin siitä jokirantaan jossa Vesta ja Anssi Kela vetivät settejään, logistisesti asetuimme viisaasti Papa Joelle josta kuulimme molempia.


Ilta oli mukava ja rauhallinen. Käveltiin torin halki, kauppiaskatua, maariankatua, puutorille, kiipeilin juhlahumussa konserttitalon kivipaasilla. 

Taiteiden yö, 17.9.2017. Oikealla Vesta, vasemmalla rokkasi Anssi Kela. 

Seuraavana päivänä kuitenkin kaikki muuttui. Olin matkalla galleriaan, kun ystäviltä alkoi tulla viestiä että mitä ihmettä täällä keskustassa tapahtuu. Ihmiset juoksevat ja huutavat. kauhea kirkuminen. Ajateltiin ensin että joku piripää seonnut. Mutta pian alkoi tulla viestiä että ihmisiä makaa maassa. Tiedot vaihtelivat jatkuvasti useista hyökkääjistä yhteen hulluun mutta selvää oli, että toreilla ja kadulla juoksi puukkomies teurastamassa naisia. Takaani alkoi painella ambulansseja. Pääsin gallerialle ja heitettiin ovet lukkoon. Pommitin ystäville viestejä, pysykää piilossa. Tunnelma oli hyvin sekava, ja uutisia alkoi tulla: joku on kuollut, ja haavoittuneita on useita. Yksi tekijä on saatu kiinni ja useita etsitään. Poliisi pyytää ihmisiä poistumaan keskustasta, joten myös minä juoksen autolle kun tilanne oli vähän rauhoittunut. Pian alkaa kuhista, saan viestin että nyt lähde äkkiä pois sieltä, että siinä vieressäsi tehtiin juuri rynnäkkö kerrostaloon ja ihmisiä on kehoitettu poistumaan. Ihmisiä ajelee ympäriinsä kuin etsimässä jotain. Hyvän tovin olin niin paniikissa etten uskaltanut kuin istua autossa ovet lukossa, mutta lopulta mieleen palautui että miten tätä autoa ajetaankaan. Radiosta tulee varoitusta, pysykää sisätiloissa, älkää tulko keskustaan.

Kotiin päästyäni vasta oikeastaan ymmärsi mitä oli tapahtunut. Galleria on siinä puutorin kulman alapuolella mihin puukkomies oli taltutettu. Ja sinne kävelin muina naisina ajatellen että ei kai tässä mitään. Moni ystävä oli torilla kun tämä tapahtui ja näkivät puukottajan hullunkiilto silmissä juoksemassa. Ja näkivät naisen kulevan torin kulmaan. Itse olin vielä kaukana. Puukottaja oli juossut kauppatorilta. Kauppiaskatua. Maariankadulle. Puutorille. 

Tekoja tutkitaan myös terroristisina murhina. Kaksi on kuollut.

Teko osui lähelle. Uhrina on tutun tuttua, tapahtui omilla kulmilla, ystävät olivat paikalla. Tunnelma Turussa on ollut varovainen. Kyllä sen huomaa kun käy vaikka kaupassa, miten ihmiset ovat apeita ja pälyilevät toisiaan. Pelko on normaalia, sen sijaan kaiken puhkeaminen rasistiseksi mellakoinniksi ei ole. Maahanmuuttajavetoisiin ravintoloihin on hyökkäilty. Maahanmuuttajia tai edes sen näköisiä ihmisiä kohtaan ollaan kohdistettu vihaa ja uhkailua. Mediassa tehdään tuon pelon lietsonnan lisäksi kyllä ihan hyvää työtä myös sen suhteen, että koitetaan pitää tilanne tasapainossa uutisoimalla maahanmuuttajista jotka hyökkäsivät puukottajaa vastaan.Åboriginaalit että ulkomaalaistaustaiset puolustivat uhreja yhdessä ja jahtasivat hyökkääjää eivätkä paenneet. Ikävänä lieveilmiönä kylläkin tämä, että paikalla olleiden mukaan siinä missä maahanmuuttajat ja ulkomaalaiset puolustivat ja auttoivat uhreja hanakammin, suomalaiset kuvasivat ympärillä mielummin videoita nettiin. Mutta olen ylpeä turkulaisista. Monta ihmishenkeä varmasti säästyi urheiden sivullisten ansiosta. Paljon rakkautta kaikkien teidän suuntaan.

Ehkäpä ei kannata itsekään lähteä tätä paikallinen - ei paikallinen - vertailua tekemään. Mutta ennen kuin suistutaan hirveän pelon valtaan voi muistella tätä: kyllähän me jo entisestään tiedämme, kuinka vaikeaa tämä varoitusmerkkien erottaminen on: voidaan vain miettiä omia kouluammuskelijoitamme ja pommimiehiämme ja muita kotikutoista terroria harjoittaneita henkilöitä jotka ehkä saivat tai eivät saaneet apua, mutta eivät tarpeeksi eivätkä ajoissa. On edelleen tarjottava apua niille jotka sitä tarvitsevat, eikä suistua rasismiin jossa leimataan kokonaisia kansoja ja uskontokuntia terroristeiksi sellaisen ääriaineksen vuoksi, joita ne hyvät ihmiset ovat alunperinkin pakenemassa. Tuota toimintaa ei hyväksy heistä yksikään, vaan siltä he haluavat itsekin pelastua.

Vihan levittäminen, sekasorron ja pelon aiheuttaminen ovat juuri sitä mitä terroristisilla teoilla haetaan. Mitä enemmän siihen langetaan, sitä enemmän tätä tapahtuu. Koska se toimii. Ei saa antaa sen toimia.


En nyt tällä erää koristele päivitystäni taulujen kuvilla. Työnteko ja elämä kuitenkin jatkuu. Ensiviikolla esittelen näyttelyä eskariryhmälle, on hauskaa että taide ja galleriat tulevat tutuksi. Näyttelyn lopussa 2-3pvä osallistumme kulkulupa - avoimet ateljeet - tapahtumaan siten, että tuon ateljeeni galleriaan ja työskentelen siellä. Tervetuloa paikalle. Näyttelyn kuvia voi käydä kurkistamassa Auran Gallerian sivuilla osoitteessa http://www.aurangalleria.com/ .
Kuvia tulee tännekin myöhemmin.

Ajatukseni ovat nyt uhrien luona. Otan osaa kaikkien suureen suruun.

Kuva: Jenni Gästgivar / Iltalehti

Kuva: Jenni Gästgivar / Iltalehti

Kuva: Yle Turku

Rakkaudesta toiseen - maalausten metafysiikkaa

Peura ajovaloissa. 

Kevyt Sartren lueskelu suisti ajatukset taas yllättäen täysin raiteiltaan. Ajatuksenahan oli ottaa kaunokirjallisuus kaunokirjallisuutena ja antaa pohdinnan koskettaa ajatusten pintaa kuin perhosen siipi, mutta paskat: Ensimmäisen novellin kanssa tyydyin vielä pieneen referaattiin, nyt "Huone" - teos kirvoittaa jo esseetä. Siinä missä niminovelli "Muuri" oli aika selkeä, jäi Huoneen jälkeen hämmennys. Tämän Olisi voinut ottaa kuvaelmana, vaan kun tiedostaa opuksen olevan Sartren filosofian kivijalkaa kuvastavia ensimmäisiä teoksia Inhon kanssa, oli pakko pysähtyä ajattelemaan. Mitä. Miksi. Miten se tässä nyt. Kirjassa Eve on ikään kuin omaishoitajan roolissa hulluksi hiljalleen tulevan miehelleen Pierrelle. Hänen vanhempansa yrittävä ylipuhua Eveä laittamaan miehensä laitokseen ja "pelastamaan" itsensä. Tätä Eve ei halua, vaan sanoo rakastavansa miestään sellaisena kuin hän on, ja yrittää sensijaan uppoutua hänen maailmaansa. Lopussa Eve selvästi yrittää sanoa itselleen hulluuden tilan olevan vielä jokseenkin aisoissa, mutta lopussa huomaa otteen herpaantuvan, jonka jälkeen hän tekee päätöksen tappaa miehensä ennen kuin näin lopullisesti käy. Ja tavallaan säästää mies laitokselta ja varmaankin joltain ei-olevalta.

Miksi Eve sitten haluaa työntää ulkomaailman pois ja sulautua hullun maailmaan, ja lopuksi tappaa, ennen kuin hulluus kohtaa tietyn katharsiksen? Eve kohtaa oman katharsiksensa juuri siinä päätöksen hetkellä. Pidin mielenkiintoisena sitä miten Eve ajattelee, että mies vielä tietoisesti asettautuu hulluuden tilaan, miten hän tavallaan itse loihtii lentävät patsaat (pohtiessaan ärsyyntyneenä , että miten hän voi aina tietää etukäteen milloin ne tulevat) ja miten Even kutsuminen vieraalla nimelläkin on tietoista testaamista. Ja Eve yrittää sulautua hullun maailmaan itsekin, ja haluaa vaikka toisaalta pelkää elää siinä. Ja siitten kun miehen hulluus ylittää selkeästi tietoisen ajattelun rajan, hän lupaa mielessään tappaa tämän. Jäin miettimään, mitä Sartre haluaa tällä sanoa filosofiastaan. Tietoinen ajattelu. Ihmisen olemassaolon edellytys. Tahtooko Sartre sanoa että ei-olevaisuuden taso on saavutettu, kun tietoinen ajattelu tai logiikka, todellisuuteen perustuvat aistihavainnot, ovat poissa? Ehkä yksinkertaisuudessaan niin, mutta miksi Eve haluaa uppoutua hulluuteen? Rakkaudenko vuoksi vai liekö kyseessä fenomenologisen mielenfilosofian ja psykologian vertailua eksistentialismin olemassaolon arvokäsitteisiin, pesäeroa?

Muistin äkisti tämän kuvassa näkyvän kirjan joka Inhon ja Olemisen sietämättömän keveyden jälkeen seurasi perässä, yrittäen selittää fenomenologian merkitystä ja eroa eksistentialismista, ja ontologian eroa metafysiikasta. Perussyitä, ja perussyiden perimmäisten olemusten eroa, keskittyen vuosituhannen vaihteen etiikkaan, ja erityisesti sen suhdetta rakkauteen, sukupuolisuuteen ja väkivaltaan, ja mitä eettisen kysymykset ja filosofia merkitsevät juuri nyt. Ilahduin kun muistin tämän niteen, sillä rakkaus, olemassaolo, tunneaistimukset, ovat pääroolissa maalausteni eksistentialistisessa pohdinnassa. Kirjoitin aamulla näin:

"Valmistelen tässä siis näyttelyä Auran Galleriaan elokuulle. Olen lueskellut sen tiimoilta Sartrea, ja koettanut onneani myös Nietszchen ja Heideggerin kanssa: eksistentialismi ja fenomenologia, aistit ja olemassaolo, kiinnostavat teemoina. Henkilöt kuvissani usein ovatkin tämän olevaisuuden, tietoisuuden ja havaintokokemusten maailman myllerryksessä.

Aloittelen aamut usein yliannostelemalla itselleni kahvia ja lueskelemalla sitaatteja koskien yllä olevaa ja taiteen filosofiaa yleensä. Tänään toivottelin Heideggeriläistä huomenta:

Aamukahvin ja sen äärellä, että Heideggerin(Myöhemmin "H") mukaan yksittäinen taideteos joka on olemassa "vain eliitin nautintoa varten" (voitaisiinko verrata että yksityisomistuksessa tai vallan ihan matskua museoissa ja gallerioissa?) puhuu täten tämän Hegelin ajatuksen puolesta: "Taide kutsuu meidät ajattelemaan sitä, mitä taide on olemukseltaan, eikä ainoastaan miten taidetta luodaan. Tässä tapauksessa luonnollisesti todisteena siitä että taide on menettänyt absoluuttisen asemansa, eli kykynsä ilmaista totuutta sen korkeimmissa muodoissa 😃 H:n mukaan taide menetti asemansa yhtenäisenä ilmiönä, joka kuvaa aikaansa ja paikkaansa ja näin rappioitui. Kuitenkin H tiivistää Nietzschen ajatuksista viisi väitettä taiteesta joista vimppa kuuluu täten: Taide on arvokkaampaa kuin totuus.

Minä tässä, että mitä on totuus? H:n jalanjäljissä poukkoillut Sartre varmaan toteaisi että sellaista ei ole koska elämän sattumanvaraisuus syö absoluuttisen. Paitti tietysti kokemus itsestä, vaikka tuo olisikin sattumanvaraisesti muodostunut mutta ainut aistittavissa oleva, ainakin juuri sillä hetkellä ja juuri siinä, ja sekin objektiivisuus on subjektiivista. Tavoitan Sartren ajatuksen tässä. Ihmisen teot muodostavat hänen olemassaolonsa ja sen vaikutuksen, tekeminen ja tekemättä jättäminen. Taide: Sepä ei ole tiedostamatonta eikä sattumaa edes vahingossa, tai eksistentialistista pessimismiä jossa kaikki menettää sattumanvaraisuudessaan lopulta merkityksensä, vaan itsestä tulevana omien aistimusten kuvantajana ehkä totuutta puhtaimmillaan."

"Huone" - novelli toimi inspiraationa tälle maalaukselle, jossa ihminen sulautuu toiseen, toisen mielentilaan, toisen hulluuteen, ja miettii oman olemassaolonsa rajoja. 

Aloin vimmatusti kaivaa. Lueskelin Leena Kakkorin "Martin Heideggerin olemisen kysyminen" - kijasta Heideggerin ja Sartren filosofioiden suhdetta, ja Kierkegaard - Karl Jaspersin polkua eksisntentialismiin. Nietzschemäisesti - halua ajatella itse. Viikonloppuna kävin runoillassa, jossa Rymättylän seurakunnan kanttori Esa Vähämäki tulkitsi Risto Nivarin ja Nietzschen runoja. Yhdistelmä oli vallan liian houkuttava jättää väliin. Parhaiten mieleen jäikin Nivarin Nietzscheen nivoutuva ajatus siitä, miten usko (tai ylipäätään mikä tahansa ajatus) voi olla kuin pakkopaita jos siihen on kasvettu ilman että on koskaan ajateltu itse ja kyseenalaistettu mitään. Tämä osuu myös Jaspersin lähtöajatukseen, Jaspersin mukaan jumala on oleminen, johon antautumalla eksistenssi toteutuu. Jumalan olemassaoloa ei voi todistaa, mutta on myös väärin todeta että häntä ei ole. Mutta olemassaolo, itsen tai jumaluuden,  muodostuu ajattelen, siis olen - tapahtuman myötä.  Heidegger ulotti olemiskysymyksen niinkin pitkälle, että lopulta kävi kyseenalaiseksi ihmisen olemuksen tarkastelu järjellisenä elollisena olentona ylipäätään animal rationale - pohdinnoissaan (minkä jälkeen Heideggerin Natsikytkökset ja vaikeneminen juutalaisten joukkomurhasta näyttäytyy taas erilaisessa valossa, vaikka Heidegger ilmeisesti näistä antisemitistisistä aatteista sanoutuikin irti) - ja kun siirrytään tästä taasen Sartren Huoneeseen, ollaan animal rationalen lisäksi "ajattelen siis olen" - aktion äärellä. Kun ei enää kykene ajattelemaan rationaalisesti, ei ole. Vain tietoinen ajattelu muodostaa olemassaolon. Tämä on ehkä se tulkinta mihin jäin, oikeastaan siksi että en jaksa syväsukeltaa nyt fenomenologiaan ja näkemään sen ja eksistentialismin vertailua kirjan tekstissä. Laiskuus.  Kysymysmerkiksi edelleen jää Even halu tai yritys jakaa hulluuden tilaa. Tämä tarjoaa toisaalta itselle tarttumapintaa siihen pohdintaan miksi itse on valinnut miten on valinnut ja oikeastaan enemmän kaihtanut normaalia kuin epänormaalia.

Valmistelen maalauspohia myös paloista tällä haavaa. Sattumanvaraisuuden muodostamat kokonaisuudet ja minäkuvat ovat tässäkin taustalla, omien palojensa pohdinta, ja ehkä tietty värillinen tunneilmaisu, kuten esittävissä maalaúksissakin.

Mutta näitä. Näissä pyörii maalausten tyypit. Tässä pohdinnassa ja myös suhteessa toisen olemassaoloon. Kuvitelmiin. Mielikuvitteluun. Rakkauteen. Tunteisiin ja niiden hallitsemattomuuteen. Arkipäiväiseen hulluuteen. Tässä maalatessa ja eteenkin silloin kun lapset ovat poissa, huomaa itse uppoutuvansa syvälle näihin ajatuksiin ja taiteilun "putkeen". Ei näe eikä kuule eikä aisti enää mitään muuta, ja jotenkin hyvin lähellä viipyilee ajatus siitä, miten helppoa olisi luiskahtaa sinne toiselle puolelle kokonaan ja ikäänkuin tulla hulluksi. Ei mikään ihme jos taiteilijat nähdään välillä vähän erikoisina. Kyseessä on jatkuva dialogi omien ajatusten kanssa ja niiden runnoutuminen kuviksi. Minut tuosta maailmasta pudottaa todellisuuteen aina nuo lapset, on pakko pysäyttää ajatusjuna ja tiskata, pyykätä, tehdä ruokaa, leikkiä. Olen todennut ennen että tarvitsen kiukkua ja draamaa että saan maalaamisen sujumaan ja tavallaan se onkin paikkaansapitävää. Oikeammin kuitenkin niin, että kun on suhteessa, kaikki kivasti ja leikkii kotia, ei pääse siihen ajatusputkeen, vaan on niin paljon arkisia asioita pitämässä ajatukset normaaleissa arkisissa jutuissa. Metsäpolulla. Geokätköllä. Ikeassa. Verhoissa. Nyt kun mikään muu kuin lapset eivät pudota siitä enää ulos, on siinä enemmän "sisällä". Voi vain kuvitella mikä olisi meininki jos lapsia ei olisi. Tässä ollaan vähän niinkuin Huoneen Evenä, ja ehkä vähän Pierrenäkin: vielä tajuissaan, itse manaamassa näkyjä, itse luomassaan huoneessa, matkalla sinne hulluuteen. Jossain sillä välillä. Mutta koska näin ajattelen, minun täytyy vielä olla. Näin on hyvä.