Satakunnan kansan kritiikki

Maria Liitolan näyttely koostuu ihmiskasvoja esittävistä maalauksista, joita hän itse kutsuu epämuotokuviksi. Mielessä käyvät mahdollisina esikuvina Schjerfberckin omakuvien lisäksi Ellen Thesleffin varhaisvaihe. Valokuvien mukanaolo ja niiden käyttö maalausprosessin aikana, groteskinkauniin naiseuden ohella sivuaa jopa Jenny Savillen yksinkertaisempia teoksia. Tosin näyttelyn ainoa varsinainen valokuvateos ei käy sellaista vuoropuhelua maalausten kanssa kuin se voisi.
Liitolan hienovarainen värienkäyttö ja luonnosmainen valmius on parhaimmillaan herkkää ja voimakasta samaan aikaan, heikoimmillaan vähän tasapaksua.
Kokonaisuutena elämys on miellyttävä, mutta jonkinlaista särmää jää kaipaamaan, konkreettisestikin, esimerkiksi pientä terävöittämistä korostamaan pyöreitä muotoja, jotta ne eivät jäisi vellovaksi massaksi. Kauniisti sanottuna hahmot ovat unenomaisia, ikävämmin ilmaistuna jotkut velttoja ja vailla elämänkipinää.
Liitola on kuitenkin selvästi löytänyt elementtinsä ja hänellä on potentiaalia kehittyä lajissaan todella hyväksi maalariksi, kunhan uskaltaa tiivistää ilmaisuaan ja paneutua vielä astetta syvemmälle ihmiskasvojen mysteeriin.

Hanna-Riikka Kuisma

Linkki koko kritiikkiin Täällä.

Ihana kritiikki. Aivan kertakaikkiaan. Rakastan Schjerfbeckiä ja Thesleffiä! Saa se näkyäkin. Ja Saville nyt vaan on niin upea.
Olen kyllä todella tyytyväinen siihen että maalaukset piirtyvät unenomaisina, velttoina ja vailla elämänkipinää, sillä se on se, mitä olen niihin maalannut, masennus, mieli.. Ihana näyttely. Ihanaa, että tunnelma on välittynyt, ja valokuva prosessissa, siis ihana kritiikki! Ja ihana kannustava loppu. Sanoinko jo, että ihanaa? :-)

Vuodenvaihdetta

Takana aivan tajuton viikko.
Tämä aika nyt muutenkin on jo melkoista häsläämistä, mutta kun mukaan liitetään vatsatauti, sähkökatkos ja näyttelyn ripustus ja avajaiset, onkin melkoinen setti kasassa.

Mitä pukki toi?

Aattoaamuhan alkoi yhen pienen oksennuksella, ja desinfiointioperaatioiden jälkeen tytär mummolaan evakkoon, ettei saa tartuntaa. Joulu saatiin pulkkaan kun taas joku oksentaa joka sai vieraat lähtemään evakkoon, ja jäimmekin ykskaks kotiin kolmestaan.
No sattuipa sitten myrsky.

Tapaninpäivän myrskyä merellä. Tuuli suoraan rantaan, vesi nousi ennätyskorkealle. Myrsky piiskasi torppaa niin että ikkunat helisivät.

Yritys keittää kahvia takassa. Tuuli onneksi kääntyi päivällä, ja saatiin tulet ilman että savut painoivat sisälle taloon.

Aamulla meni sähköt. Eivätkä ne sitten palanneet. Yritettiin takassa lämmittää ruokaa ja kahvia. Ei onnistunut. Lopulta oli pakko kerätä kamppeet ja lähteä veljen luokse Turkuun yöksi. Seuraavana päivänä palattiin kotiin, sähköt pelasivat taas, mutta kämppä oli kuin pommin jäljiltä joulun jälkeen: täynnä roskaa ja rompetta, jääkaapillinen ruokaa pilaantuneena. Se meni sitten siivotessa, Kimmo lähti yövuoroon. seuraavana päivänä sitten olikin lähtö Poriin. 

Porin puuvilla iltavalaistuksessa, Poriginalin ikkunasta.

.

  

Aloitettiin vimmattu ripustaminen, tarkoituksena saada kaikki seinälle päivän aikana. 

 

Tein minäkin jotain muuta kuin esitin mielipiteitäni. Poriginalin Tuula on hyvä ripustamaan.

 

Paketti saatiin tasapainoisesti kasaan. Ei sitten muuta kuin auton nokka kotia kohti, puolen yön jälkeen päästiin perille. Yksi välipäivä, lisää siivousta, ja sitten takaisin Poriin avajaisiin. Palaute näyttelystä oli erittäin hyvää, ja yksi pieni maalaus löysi uuden kodin. Porissa tuntui olevan poikkeuksellisen kiinnostunutta avajaiskansaa: jokainen teos yksilönä kiinnosti, ja teoksista keskusteltiin paljon. Valotinkin kokonaisuuden taustaa mielelläni: vaikka aihepiiri onkin rankka, en koe kuitenkaan tarpeelliseksi tehdä kaikesta rumaa ja kamalaa. Kaikessa epäonnessa ja tuskassakin on aina läsnä toivo jostain paremmasta, jonka valossa on töitä mielekkäämpää tehdä. Tämän totesivat myös avajaisvieraat: teemasta huolimatta töissä on herkkyys ja kauneus. Mielelläni otin tämän palautteen vastaan.
Törmäsinkin netissä tällaiseen värssyyn joka jotenkin sopii tähän näyttelyyn:

Vaikka pimeys on yllä päämme,

vaikka vielä varjon maahan jäämme,
yössä liekki lempeästi loistaa,
padot murtaa, kaikki lukot poistaa.
Hiljaa lähtee sydämeltä taakka.
Itkut itkeä saa loppuun saakka.
Sisään tulvii uusi kirkas vesi,
vihdoinkin on vapaa sydämesi.
Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan,
kyyneleetkin puhkeavat kukkaan.
Vaikkei silmä vielä nähdä saata:
tuskakin on toivon kasvumaata.

Näissä tunnelmissa. Nyt jos pääsisi vähän rauhoittumaan, ja alkaa tekemään valokuvakurssin oppimateriaaleja. Kurssi alkaa ihan pian - paljon on vielä tehtävää..

Valokuvat saapuivat

Teetin Poriginalin näyttelyyn valokuvista neljä silisec-taulua dialabilta. Aiivan törkeän hienot niistä tuli, sävyt on pehmeät, syvät,kauniit... Kuvia sitten enemmän itse näyttelystä, mutta kyseessä on nämä jo kertaalleen esittelemäni neljä:

Jännää. Kyseessä on nyt ensimmäinen näyttely jossa esillä on maalausten lisäksi myös valokuvia. Mitenköhän saan ne asettumaan yhteen... onneksi nämä kuvat ovat hyvin maalauksellisia. Ja niin upeita että en varmaan raaski ikinä luopua niistä.. :)

Ihanuus

Maasta se pienikin ponnistaa... täältä tullaan!

Olin tänään kuvaamassa hautajaisia. En just nyt osaa kuvitella mitään vaikeampaa tilannetta mihin tässä työssä voi päätyä. Vaikka en koe olleeni paikalla taiteilijana, vaan sivustaseuraajana, tallentamassa hetkiä kun rakkaalleen hyvästejä surusta kaksin kerroin jättävät ystävät ja omaiset lausuvat viimeiset sanansa pois menneelle. Ja hei, olkaa kuin minua ei olisikaan, räpsin tässä kuvia surustanne, räps. Paine myös siitä että onnistuuko kuvat varmasti, tilannetta ei voi mitenkään toistaa, ja kuvaisat muistot ovat myös hyvin tärkeitä. Kädet tärisee, koska suru imaisee mukanaan. Kamera jalustalla, räps.

Kuvat näyttivät onnistuneen, huojennus. Ja helpotus tulla kotiin ja rutistaa omaa pientä vauvaa, jolla on vielä matka edessäpäin. Toivottavasti hän ei joudu meitä hautaamaan liian aikaisin, ja toivottavasti meidän ei häntä ikinä.
Aamut alkaa nykyään rauhaisasti, kun pikku murmeli herää 09:03, ja sen jälkeen haluaa kölliä mamman kainalossa ainakin tunnin unikoiraa rutistamassa ja mamille haleja jakelemassa. Sitten ollaan jo valmiita aamupuurolle ja leissimaan, eli leikkimään, päivän uusia leissejä. Hellyyttävä pieni <3

Viime aikoina..

...olen maalaamisen sijasta enimmäkseen tehnyt tätä..

..ja ulkona on enimmäkseen näyttänyt tältä. Siinä veden alle jäänyt laituri ja pihamaa.

Tilanne on niin epätoivoinen, että olen ryhtynyt VIRKKAAMAAN.

Virkatuista ja tärkätyistä lumihiutaleista tulee joulukoristeita.

Kummityttö kävi kylässä. Harmi että neiti asuu kaukana, nähdään harvoin.

Niinettä

Joo tämmöstä sitten aloittelin. Jospa yön aikana kehkeytyy joku vinha näkemys siitä mihin suuntaan jatkan tätä. Aika kesysti jätin maalausjälkeä näkyviin, jos vertaa siihen minkälainen jumppakokemus oli tämän teoksen maalaaminen. 140x150 on koko. Tekniikka akryyli hiili pastelli ja muste. Jatkuu ehkä akryylivesivärillä...

Olen periaatteessa kai mielessäni julistanut tämän jo valmiiksi, näinollen unohtaen sen tumman lasurin tuohon päälle.. Ehkä kevyt varjostus vielä vasemman puolen posken reunaan. Tekniikkana tässä akryyli hiili ja pastelli.

Mikään ei tunnu toimivan

Todellakin kaipaan irtiottoa noista jo valmistuneista töistä - olen sovittanut valokuvaa jos toistakin aloittamani maalauksen yhteyteen eikä mikään tunnu toimivan. Aivan ahdistaa, sillä joka kerta on ollut selvät sävelet siitä mitä tekee. Nyt tuntuu siltä että on vain annettava mennä ja katsoa mitä tulee, mikä ahdistaa syvästi: MITÄ JOS SIITÄ TULEE PASKAA! Ei mitään suunnitelmaa, aargh!

No vaikka suunnitelma olisikin niin silti työskentely yleensä menee mihin suuntaan menee eikä tottele välttämättä alkuperäistä ajatusta, mutta on sentään hermoja koossa pitämässä aluksi joku aatos. Nyt ei ole. Aak. Tuntuu että tämä lärvätsalohomma alkaa tulla tiensä päähän tässä muodossaan, ja nyt on aika evolvoitua... ei, apua, murroskausi.

Tää menee aina näin kun näyttely lähestyy, alkaa paniikki kutitella sitä hätääntyy. Ajatukset karkailee. Alkaa jännittämään. Sitten avajaisten jälkeen tipahtaa taas tyhjyyteen ja pystyy aloittamaan freessinä ilman paineita. Mutta nyt on paineita! Unohdin vieläpä idealsiteen kotiin. Vasemman käden ranne on sökö, roikotan siinä aina maaliämpäriä ja pensseleitä ja rättiä. Luulisi että pensselikäsi kipeytyisi mutta nounou, se on tämä toinen joka paineen alla roikkuu.

Ei auta kun virittää stereot parhaaseen iskuun ja mennä syteen tai saveen.. nyt tarvitaan jotain energistä musiikkia että uskaltaa. Ehkä evanescencea. Vai mr. Bigiä? Eii! Kun ub:n tyttöjenvälisestäystävyydestä - sinkku, sitten oasiksen wonderwall, ja sitten: FATBOY SLIM you've come a long way, baby!