Halinalle

Kyttäysvaihe

Suurin osa ajasta tuntuu kuluvan nyt tuijotteluun. Onks tä ny valmis, jne.
Ehkä vähän vielä jotain..

Tervetuloa.

Loppusuoralla

Viimeinen työskentelyviikko siintää edessä. Tänä viikonloppuna koitan paahtaa sitten niin paljon kuin mahdollista. Toki aloitin vielä reippaana tyttönä uudenkin maalauksen, etten ala luovuudenpuuskassani tuhertamaan mitään uutta noiden valmiiden päälle. Hiukan kyllä kerkesin rehvastelemaan tämän uuden alunkin kanssa..

(On hauskaa lainata itseään meediasta toiseen, eli Facebookissa minä tänään: )

"Jaaha, viimistä työviikkoa viedään ennen avajaisia. Pientä kihelmöintiä mahanpohjassa havaittavissa... sekä orastavaa ketutusta kun kattelee tota just alottamaani duunia, et kuinka hyvältä se nyt näyttikään ennenku toteutin itteeni sen kustannuksella taas piirun verran liian paljon!

Tälläkertaa sentään tunnistin sen hetken jolloin pitäis lopettaa ja poistua välittömästi työhuoneelta, ja soitin Kimmolle että tulee hakemaan. Sitä en tosin osannu ajatella että olis pitänyt mennä odottamaan tonne ulos, eikä vajota johonkin taidepsykoosiin ja 'kokeilla yhtä juttua tässä odotellessa'."

Tässä nyt tämä työpari joka vaatii vielä hellän käteni kosketusta:

Oikealla tuo johon kokeilin vähän sitten pistää vettä tuoreen ihanan kauniin puhtaan turkoosinsinisen vielä märän maalin päälle että väri vähän 'kuullottuisi' siitä kohtaa. Kuullottuipa perkele sitten niin että se valui ja tuhriintui ja levisi niin, että Noran muotokuvassa on nyt viikset.

Jotenkin tuntuu että tuo 100x150 - koko oli itelle kaikkein luontevin ja mukavin mittasuhteiltaan. Ja nyt tässä sitten lopuksi oli hyvä tehdä se huomio että cottondukille onkin ällön kiva maalata akryylillä. Luojan kiitos en koklannut sitä puolisen vuotta sitten. Olisin voinut vahingossa tehdä jotain hyvää.

Vaikka ei se kankaasta ole kiinni. Tai ei pitäisi olla. Tai voi se vähän ollakin. No, olen mä jotain hyvääkin tehnyt, mutta perusnegatiiviseen taiteilijaluonteeseen kuuluu olla synkeän tyytymätön tekemäänsä tekotaiteeseen ja kieriskellä itsesäälissä. Ja odottaa sitten sydän pamppaillen kritiikkejä, sitten haukkua kriitikot kun eivät ymmärrä hyvän päälle, ja sitten taas rypeä siellä itsesäälin puolella.

Menneisyyden vieraskirja

Googletin itseni! (jep, hello egotrippi..) No, mutta, törmäsin vanhaan vieraskirjaani. Hujahdin ykskaks 13 vuotta taaksepäin. Tuli hetkeksi nuori olo, ja tarkemmin ajateltuna taas aivan tavattoman vanha :-D

No, lisäsin vieraskirjan tuohon oikealle valikkoon. Saa kirjoittaa!

Kasvukipuja

Täällä sitä istutaan kotona ja heijataan vauvaa sitterissä. En mahdollisesti aio mennä työhuoneelle. En ollut eilenkään. Jo mainitsemani turnajaisväsymys alkaa painaa todella. Naamioin haluttomuuteni maalata haluksi viettää koko päivä tyttären seurassa. Nyt sekin tuossa koisii.

Olen miettinyt kovasti sitä kuvausta joka pitäisi itsestään ja työskentelystään lähettää sitä valmistuvien esittelyvihkosta varten. Olen jo monasti uhonnut että en koskaan enää anna minkäänlaista statementtia mistään tai mihinkään, mutta jotain olisi naputeltava. Myöskin Auran Galleriaa varten. Joten kelailen taaksepäin - kelailen koko historiaa siitä lähtien kun aloitin taideopinnot. Syy näet sille miksi en halua statementteja kirjoittaa on se, että kirjoitan joka kerta erilailla, eri sisällöllä ja kumoten jopa sen mitä olen viimeksi kirjoittanut. Joo, pidätän itselläni oikeuden muuttaa mieltäni, mutta miksi sitten antaa mitään julkilausumaa jos kuitenkin on kohta eri mieltä. Parempi sitten olla hiljaa. Tätä kelailua harjoittaessa tulee väkisinkin kytättyä myös tämän hetken kautta tulevaisuuteen.

Ensiajatus oli se että mikään ei ole muttunut. Olen yhä se sama, joka olin silloin, ja varmaan tulevaisuudessa myös se sama kuin tänään. Loppujen lopuksi en osaa sanoa onko se hyvä vaiko huono asia. Saatan tässä muuttumattomuudessani hiukan tavoitella jo jonkinlaista Peter Pan - syndroomaa... Mikään ei ole ehkä korvieni välissä muuttunut mutta siinä ulkopuolella onkin sitten kaikki. Forten tahmean lattian sijasta tallon perjantai-iltana villasukilla olohuoneen lautalattiaa peppi pitkätossun tahtiin. Karmeat krapulat ja kämmeneen kirjoitetut puhelinnumerot poskeen tuhrautuneina, päähänpistot lähteä pikku tumussa bussilla naapurikaupunkiin, autoilu halki euroopan, kofeiiniöverit kun koittaa montako kahvilaa pystyy menemään läpi ennenkuin alkaa heikottaa, hiekkarannalla lorviminen nestetasapainosta huolta pitäen, ajaton oleskelu, vain oleminen ja lojuminen vailla tarkoitusta, poissa on kaikki nuo. Eikö olekin jotenkin säälittävää, että vaikka olen muuttanut kaiken minkä voi muuttaa, en koe muuttuneeni? Henkisesti lojun vieläkin siellä rannalla vaikka takaisin ei sitä huolettomuutta saa.

Vielä on jotain muuttamatta. En osaa päättää vaihdanko nimeni. Hei - minulle tuntuu vaikealta luopua tuosta läpipaskasta citymaasturistakin, koska se edustaa minulle jotakin sellaista mitä farmarivolvo tai tila-auto merkkaa totaalisena vastakohtana.. Ja se nimen muuttaminen, kuuluisi varmaan asiaan. Mies eilen kysyi että miksi haluan naimisiin. En osannut vastata, "tarviiko siihen jonkun erityisen syyn?" - tiedustelin, "no todellakin" - hän vastasi. Sen rakastamisen takia tietysti, mutta en itse osannut laskea sitä syyksi. Eihän se avioituminen muuta sen kannalta mitään. Kuvittelisin rakastamisen määrän olevan sama on sitä sormusta sormessa tai ei. Tämä on kuitenkin jotain sellaista mitä en koskaan kuvitellut tekeväni. Toisaalta kyse on vain muodollisuudesta enää. Ja onhan se jotain mitä haluan tehdä - salaa hypistelen nytkin tuota vihkisormusta. Ajattelin tässä että jos olisi mahdollista palata ajassa takaisin, niin palaisinko?
Ehdottomasti.
Haluaisin herätä aamutumussa Porissa. Muistaa kaiken mitä olen tehnyt ja ihmetellä mitä olen mieltä kaikesta ja uskoisinko kaiken todeksi. Ja haluaisin nähdä että kuinka nopeasti haluaisin takaisin taas tähän. Ei epäilystäkään, ettenkö haluaisi palata hyvin, hyvin nopeasti. Täällä on sentään sitterissä kitisevä sylivauva, joka rähjää siellä niin kauan että menen nostamaan. Vieno onnistumisen hymy kareilee sen huulilla jo valjaita irrottaessa ja se suorastaan sulaa syliin. Ja täällä on sentään kaksi karvastavaa porokoiraa. Ja maailman mahdottomin ja kultaisin mies jota ilman ei enää osaa olla.

Huoh. Luulen että tytärkin kasvaa aikuiseksi ennen minua. Sitä tulee kyllä niin nolottamaan se henkisesti teini-ikäinen mutsi.

Maijan kämpässä

Kävin kuvaamassa Maija-täti-vainaan kämpässä kuten aiemmin kirjoittelin. Kämpästä oli muodostunut melkoinen romuvarasto, mutta pari helmeä löytyi, joissa Maijan läsnäolo oli jotenkin fiilisteltävissä (myös blogin yläbannerin peilikuva on Maijan kämpästä).

Umbraa ja okraa. Tässä värit jotka toistuu sisällä nurmelassa, sekä aika usein Rebekka-mamman vaatteissa, ja myös näissä Maijan kämpässä nököttävissä lankarullissa. Nämä värit on olleet myös minulle tosi läheisiä, umbraa ja okraa, tungin niitä yhdessä vaiheessa jokaiseen maalaukseen, pukeuduin niihin, neuloin niillä. Sitten täällä Nurmelassa remontin aikana asustellessa huomasin mistä tämä värimieltymys on tullut. Täällähän on kaikki noissa väreissä. Ubrat ovenkarmit, okrat ovet.. lattiat.. listat.. tapetit.. kaulassani oli itse neulomani umbra/okra kaulahuivi, jonka asettelin oven ja sen karmin yhdyskohtaan. Värit olivat tismalleen samat.

Kengissä ja vaatteissa ihminen on jotenkin erityisesti läsnä. Varsinkin vanhoissa jo matkansa kulkeneissa kengissä. Poissaolo on jotenkin käsin kosketeltavissa. Teki hivenen mieli vetäistä Maijan sukat ja tossut jalkaan ja hipsutella niissä tovi. Vaan ne ovat kuin muistomerkki, ei niihin voi koskea.

Tavarat ovat jääneet niille sijoilleen, jo vuosia sitten.