Opinnäytetyötä oli arvioimassa Markus Kåhre ja Riikka Niemelä. En ole vielä saanut kirjallista arviota. Itse arviointitilaisuudesta en muista paljoakaan.
Olin arviointijonossa ensimmäisenä. En oikein tiedä oliko se varsinaisesti eduksi, sillä koko arviointihässäkän muoto alkoi siinä ekan päivän aikana vasta muodostumaan. Joten minä ja toisena arvioitu Elliina Peltoniemi saatettiin ehkä jäädä jossain määrin haasteelliseen asemaan tässä mielessä.
Jännitti tietysti, enkä ollut valmistautunut. Ajattelin niin, että se on turhaa. En halua opetella etukäteen mitään kultaisia lauseita joilla pohjustaa ja kuvata kokonaisuutta. Joten kylmiltään sitten, enkä oikein tiennyt mitä siinä sitten pitäisi tehdä ja sanoa.
Lopulta jäi päälimmäiseksi tunne siitä, että duunien, kokonaisuuden ja maalauksellisen puolen arvioinnin sijaan arviointi koski enemmän henkilöä aatteineen. Tai oikeastaan niiden puutetta. En muista ainuttakaan kommenttia tai arviota yhdestäkään maalauksesta, sen sijaan muistan kyllä reilusti jankkausta siitä, että tarvitseeko jokaisen taiteilijan olla aina ottamassa kantaa ja sanomassa jotain.
Eihän se varmasti niin ollut, mutta no, jostain syystä mieleen on vaan jäänyt hieman ärsyyntynyt parahdukseni kun kantaaottavuudesta oltiin jankattu jo hyvä tovi: "PASKAT mun tarvii mitään ottaa kantaa. Siihen on omat tekijänsä. Mä vaan maalaan koska tunnen tarvetta siihen". Tietysti olisin voinut viisastella että jos nyt kantaa on otettava niin olkoon se kannanottoni. Modernismin aatteet uudelleen kierrätettynä siis, luomisen tuskat ja eksistenssit ja niin edespäin.
No, ehkä arvostelijoillakin oli siinä vaiheessa vielä jonkinlainen ennakkosuunnitelma siitä miten niiden tilaisuuksien kuuluisi mennä ja mitä asioita pitää opiskelijalta alkaa kaivelemaan, eikä siitä ehkä osattu päästää irti. En muista tämän kyseisen aiheen kuitenkaan olevan tapetilla kenenkään muun arviossa. Mutta eipä kai kannata omaa juttuaan muiden setteihin verrata edes, kyllä se kokonaisus ne kysymykset kirvoittaa. Ja mitä todennäköisimmin kyllä avasin reitit sille keskustelulle ihan itse, kuten tavallista.
Mutta se aihe kyllä nostaa mulla niskavillat takuulla. Jos joku haluaa olla kantaa ottamassa ja olla suoranainen taiteellinen yhteiskunta-aktiivi, niin hieno homma ja antaa palaa! Mutta on hölmöä olettaa että se on oltava taiteellisen toiminnan edellytys. Toki, olen temaattinen enkä ns. "vain maalaa", mutta kyllä se homman sisältö on siinä tekemisessä ja prosessissa. On se varmaan sitten niin helvetin epätrendikästä. Oksennus kutittaa silti vaan kurkkua aina kun joku toteaa että taiteilijan tulee ottaa kantaa. Mihin? Miksi?
Ei siinä. Jos lopputulema on jotenkin sinne kallellaan niin olkoon. Mutta suorastaan vituttaa että se on olevinaan työskentelyn keskiö. Ja pitää ajatella mihin sijoittuu ja mitä sanoo ja ja. Entäs, jos tylsästi vaan ajattelen, mitä väriä pistän ton toisen viereen, ja Katson mihin se homma kuljettaa.
Kyllähän mä niissä maalauksissani käsittelen olevaisuutta ja olemista ja eksistenssiä.. sen rajoja. Ihmisyyttä ja sen tunnustelemista ehkä värinä ja kokemuksenakin. Sen ei kyllä tainnut siinä kritiikissä välittyä, vaikka sinänsä kummankin kriitikon touhuille ne ajatukset ovat jossain määrin sukua. Vaikeaa se on kyllä, pienessä ajassa sellaista ajatusta ehkä tavoittaakkaan.
Toinen hämmentänyt tekijä oli uutuudenviehätyksen etsiminen. Jokaisessa kritiikissä jossain määrin tuntui toistuvan tuska siitä että tässä ei ole mitään uutta, mitä ei olisi jo jossain muodossa nähty isompana ja komeampana kuin tässä.
Joo - kyllä! Mielestäni myöskin tyytyväisyys on kehityksen jarru. Mutta - jatkuva hämmästymisen ja perseelleen lentämisen tarve galleriaan astuessa olisi kyllä raskasta kantaa, ja toisaalta myös vanhanaikaista ajatuksena! Onhan kuitenkin aika selvää se, että on mahdotonta olla jossain määrin olematta oman aikansa kuva, ja jossain määrin jokainen tuo hommaan jotain uutta. Jokatapauksessa, sisältöongelmia ei ratkota siinä, että jokin asia toteutettaisiin vain suuremmalla volyymillä ja komeammin ja vaikuttavammin. Se on elämyksen ja kokemuksen syöttämistä väärillä keinoilla.
