3.3.2011

Paluu tulevaisuuteen

Faktahan on, että avajaisiin on noin kuukausi aikaa. Toinen fakta on että kokonaisuutta pitäisi kasvattaa vielä usealla teoksella. Kolmas fakta sensijaan; on aika palata työhuoneelle.

Tie perille on aurattu ja käyty tarkistamassa tilanne pitkän poissaolon jälkeen. Ja tilannehan oli se, että öljylämmitin oli mennyt pois päältä ja sisälämpötila oli +5. Kosteus oli myös päässyt hiipimään työtiloihin, jonka johdosta jo kovia kokenut 150x150 akvarellipohja oli vääntynyt muodottomaksi. Yllätyksekseni totesin sensijaan että samankokoiset pellavakangaspohjat olivat löystyneet kosteudessa (miten se voi olla mahdollista) juuri sopivast niin että tukikehikot sujahtivat töiden taakse ilman höyläystoimenpiteitä. Akvarellipohja oli kiilapuille pingotetulle lakanakankaalle vehnäjauholiimalla liimattu 300-grammainen fabriano. Se oli sitten siis kiristynyt niin että hyväkun puut eivät ole pamahtaneet poikki, ja pellava löystynyt. Olisin kyllä kuvitellut täysin päinvastaisen tilanteen, mutta hyvä näin. Se akvarellipohja olikin jo vähän perseellään.

Lämmityksen rukkailun jälkeen lämpötila oli kohonnut jo mahtavaan +13 asteeseen, ja uskalsin alkaa liimaamaan pohjia (2*150x150, 2*80x100, 2*30x30). Nyt gessot niskaan tänään ja huomenna jos saisi aloitettua, jos pikkuihminen vaan viihtyy työhuoneella vaunuissa.

Huhu kertoo että piirustuskoulun ystävät olisi tekemässä meistä valmistuvista kirjamuotoista esittelyä. Ei taida tulla montaakaan sivua siihen teokseen tulee varmasti upea teos.

27.2.2011

Persu edellä puuhun..

PerusSuomalaiset, nuo kulttuurimäärittelijät!

"Kulttuurirahoja on ohjattava niin, että ne vahvistavat suomalaista identiteettiä. Tekotaiteelliset postmodernistit voivat hankkia rahoituksensa vapailta markkinoilta."

Kannattaa vilkaista tämäkin:

Persu edellä premodernismiin

Ja jos haluaa nostatella niskavillojaan, voi lukaista tämänkin kaltaista taidekeskustelua: http://www.kaleva.fi/juttutupa/perussuomalaisten-kulttuuripolitiikka-syvalta-sielta/2277364

Keskusteluista herää pari kysymystä:

- Mitä keskustelijat arvioivat 'nykytaiteen' tarkoittavan, saatika sitten postmodernin?

- Ja tähän ei voi todeta muuta kuin mitä helvettiä: "No eihän meillä kukaan taidetta osaa tehdäkkään ja olipa miten oli niin se ei kansaa ja sen köyhimpiä elätä." - Miksi taiteen pitäisi elättää koko kansaa, kysyy allekirjoittanut? Onko musiikki, kuvataide, elokuvataide, teatteri olemassa vain tuodakseen rahaa jokaisen kansalaisen pussiin? Ei voi kuin ihmetellä taiteen omalaatuista ja alati vaihtelevaa statusta.

Tuskin kukaan kuitenkaan onnesta hihkuisi jos nuo kaikki poistettaisiin ihmisten elinpiiristä tai tehtäisiin tukia leikkaamalla entistä kalliimmaksi jolloin niistä OIKEASTI voi nauttia vain rikkaampi kansanosa. Jos nyt siis oletetaan että valtio rahoittaisi ihan simona kaikkea kyldyyrihörhöilyä. Vaikka eipä siinä. Ei liene ihme että persujen äänestäjä ei hoksaa että valtion rahnoja ei vuolain virroin kaikelle 'postmodernille' taiteelle valu, jos sitä ei tiedä itse puoluekkaan. Onhan se helppo esittää leikkauksia sieltä minne rahaa ei oikeasti edes juurikaan mene, kunhan vaan aihepiiri on sellainen joka herättää tunteita.

16.2.2011

Yhden elämän alku


Millähän huumorilla ihminen on suunniteltu? epävarmuus alkoi hiipiä mieleen kun supistukset alkoivat. Vatsassa asuvan lapsen koko ei mitenkään korreloi sen väylän kanssa, jota kautta hänet olisi saatettava maailmaan. Asiaa ei enää pääsisi pakoon, ei olisi päiviä enää jäljellä, vaan väistämätön on edessä: minun, yksin minun, omien voimieni ja kykyjeni kanssa olisi saatava lapsi ulos. Vaikka mies tukee, kätilöt ja lääkärit ovat apuna, ei siitä pääse yhtään mihinkään että viimekädessä kyse on minusta ja minun kehostani, sen voimasta, tai sen puutteesta.

Tammikuun viimeisen päivän aamuna, kello 10:06, veti ensimmäisen hengenvetonsa pieni tyttövauva. Matka maailmaan oli pitkä; synnytyssalissa oltiin odottelemassa tyttöä maailmaan 12 tunnin ajan jo päivää aiemmin, mutta vielä ei aika ollut oikea, lapsi halusi vielä odottaa. 30.1. tilanne oli jo toinen: tyttö potkaisi lapsivedet pihalle, ja patisti hermostuneet vanhemmat takaisin tyksiin. Se on menoa nyt, sen tiesi kaikki kolme, että takaisin ei enää tulla ilman sitä pienintä perheenjäsentä.

Synnytyskipua on vaikea kuvailla. Se on pelottavaa. Ei pääse pakoon eikä sitä pysty sammuttamaan. Kyllä sen edessä vapisee, jos en olisi huutanut, luulen että joka solu minussa olisi huutanut puolestani ja vähintäänkin yhtä kovaa. Teki mieli jänistää kun voimat oli loppu eikä onnistumisen uskoa enää ollut, mutta mihinkään ei tilanteesta pääse. En pystyisi samaan enää uudestaan.

18 tuntia vesien menosta tytär näki ensimmäisen sumuisen pilkahduksen maailmasta. Hengitysteiden puhtaaksi imemisen ja nopean puhdistuksen jälkeen pieni (3330g 51cm) pujoteltiin kuolemanväsyneen allekirjoittaneen paidan alle. Ensin pientä itketti: kauan tehtiin töitä että tähän päästiin. (Tuore isä oksensi synnytyksen aikana kolme kertaa. Itse pyörin tajunnan rajamailla ilokaasuhuurussa joka leikkasi pahimman terän tuskaisilta kivuilta. Tuntikausien maskin naamalle painamisen jälkeen tunsin maskin paineen naamallani vielä seuraavana päivänä.)
Itkun jälkeen tuli ihmetys: suuret kätilöiden ihastusta keränneet pikimustat mantelisilmät pilkottivat myssyn alta hämmentyneinä. Musta kikkura tukka on pitkä ja paksu. Itse olin aivan kuutamolla ja lähinnä ihmeissäni siitä, että selvisin pitkästä ja rajusta synnytyksestä hengissä. Tässä se nyt on. Tästä se alkaa. Hiljaa katselin tulokasta. Hei pieni.


Nyt hän on jo pariviikkoa vanha. Tarkalleen ottaen 2 viikkoa, 2 päivää. Pieni, suloinen, aivan isänsä näköinen, ja ihan kuin minä. Olen vieläkin kuin sumussa, luulen että en ole vieläkään ymmärtänyt vauvan tuomaa muutosta. Pikku hiljaa alan olla kypsä liikkumaan kotoa ja jatkamaan hommia, ja olen tässä paria duunia pyöritellytkin. Ja täytyy sanoa että ihan hyvää vauvan läsnäolo on työskentelylle tehnyt: kaikki kulkee aivan eri rytmillä. Hommat on joko tehtävä vauvan nukkuessa tai sitten ne kertakaikkiaan jäävät tekemättä. Työstäminen on pätkittäistä ja hyvänä puolena huomaan sen, että en pääse ylityöstämään ja pilaamaan duuneja sillä tapaa. Pieni työnjohtaja ilmoittaa tauoista säännöllisesti.

Pieni elämä on ihmeellinen. Tässä on ihmisen taimi, kuinka nopeasti se jo nyt kasvaakaan. Minkähänlainen elämä on tytöllä edessä?

Tervetuloa Alexandra

19.1.2011

Pyörii ympyrää

Levoton.. rauhaton.. väsynyt.. itkuinen hormonihirviö odottaa että jotain tapahtuisi. Vatsaa ja selkää on poltellut satunnaisesti, nyt pari päivää yhtäjaksoisemmin, mutta ei tarpeeksi. Välillä supistaa. Ei riittävän kovaa. Väsyttää.. Sairaalakassi odottaa pakattuna. Kaikki on valmista. Pääsisi nyt vaan hoitamaan sen persustan repimisen alta pois. Saisi kituuttaa jälkivuodot ja inkontinenttiongelmat. Please, give me my baby.

Sitten onkin enää parisen kuukautta avajaisiin. Olen hiukan saanut taas työskentelyvireestä kiinni, ihme kyllä. Olo on kuin zombiella, mikälie synnytystäedeltävämasennus. Hiili, muste ja akryyli levittyy kankaalle.
Akvarellipaperiongelmaa en ole vieläkään ratkaissut. Pienetkin pohjat menevät kurttuun ja pilalle. Ehkä auttaisi asiaa jos olisi kuntoa käyttää pohjustustyötön enemmän aikaa ja tarkkuutta.

Ottakaa joku tämä pulla pois uunista. Näin alennusmyynneissä ihania uusia vaatteita. Olen kulkenut näissä samoissa rytkyissä kohta puoli vuotta. Give me my baby. Tää on luomista sen suurimmassa mittakaavassa ja tuskaa myös mitä suurimmassa määrin.

12.1.2011

"Kuinka selittää gessotut kalsarit" sekä muita päivänpolttavia kysymyksiä

Olikin tosi näpsäkkä idea tämä kotona työskentely. Työvälineet on aina tässä hollilla, voi aina vähän väliä vilkaista duunia ja lisäillä jotain pientä, eikä tarvitse keräillä vaatteita ja eväitä ja koiria ja juttuja ja puskea lantikalla läpi lumen ja jään työhuoneelle halki auraamattomien teiden.

Mutta on se ihme miten kovasti se hiilipöly leviääkään. Aina kun puhaltaa piirroksen pintaa vähän, sitä on seinässä, lattiassa, tuolilla, ruokapöydällä ja katossa. Pari pohjaa kun pikaisesti laittaa kylppärissä, saa hinkata gessoa lattiasta ja seinistä kun sitä on roiskunut joka puolelle vaikka kuinka on varovainen. Kuvittelin myös että työhuoneella on huonot valot: no, täällä on vielä huonommat. Nyt vasta huomaan miten keltaisessa ja vähäisessä valossa asummekaan.

Täällä kotona kun työskentelee, voi samalla toimittaa joitain kotiaskareita. Kuten pestä pyykkiä. Ja siinä sitten gessota pohjia. Ja jättää se gessolitku siihen pesualtaan reunalle odottamaan toisen kerroksen sivelyä. Ja kuulla omituinen kolahdus linkoamisen aikana, kun se gessolitkupurkki kaatuu linkoamisen voimasta pyykkikorin päälle leviten tasaisesti miehen vaatteisiin.

Sitten voi suihkuttaa värilitkun suihkepullolla hiilipiirroksen päälle kätevästi kylpyhuoneessa. Jättää se kuivahtamaan ja mennä ihmettelemään että minne kaikki väri ja kauniisti levinnyt hiili hävisi. Pohjan läpi hävisi ja valui kaikki kylppärin lattialle, joka sai maalaustyön johdosta kauniin ruosteenruskean sävyn. Että sen lisäksi että suihkutin väriä liikaa pilaten koko duunin, en ajatellut laittaa duunin alle mitään suojaa, pilaten täten lattiankin.

Lisää pilaamista: valmistin pohjat tosiaan samankokoisiin kiilapuihin, samasta kankaasta, samalla kireydellä, samalla liimanesteellä, samalla gessolitkulla, mutta toinen pohjista vääntyi. Eroa on vain niittien määrässä (toisen kanssa olin laiskempi) ja siinä, että toisessa pohjassa oli kaksi käytettyä kiilapuurimaa, ja toisessa kaikki uusia. Pääsee siis kaiken siivoamisen lisäksi vielä vääntelemään pohjaa suoraksi. Siitä tulee kivaa, kun talossa on kaksi porokoiraa joiden mielestä mukavinta on seistä juuri siinä missä ei just tarttis seisoskella, esim. juuri sen maton päällä jota on oikomassa. Tai sen pohjan päällä jota suoristaa lattialla. Vääntynyt pohja on muuten se, jossa oli käytetyt kiilapuut. Mutta enemmän niittejä.

Vielä voin vedota raskauteen, mutta luulen saavani häädön takaisin työhuoneelle heti synnytyksen jälkeen.
Johon ei muuten taida olla paljoa enää aikaa, sillä paikat ovat jo vähän auenneet.

1.1.2011

Hyvää uutta vuotta


Kuvassa vuoden 2010 viimeinen valo. Edessä se kuuluisa 2011, kulttuuripääkaupunkivuosi, valmistumisvuosi, vauvan syntymävuosi, ja mitä vielä?..

Miten joihinkin vuosiin mahtuu niin paljon enemmän kuin toisiin? Tai enpä muista ainuttakaan varsinaisesti tapahtumatonta vuotta, tasaiseen tahtiin on tullut temmellettyä yhtä jos toista ja viimeaikoina vieläpä varsin kiihtyvään tahtiin.

Takana toinen peräkkäinen vuodenvaihdos jonka vietin istuen sohvalla ikkunan edessä katsellen Nauvon raketteja, sekalaisen odottavin tunnelmin, sillä myös viime vuodenvaihteessa odottelimme esikoista. Ensimmäinen koevedos päätyi tosin varhaiseen keskenmenoon, toivotaan että tämä seuraava painos saa menestyksekkäämmän lopun. Loppusuoralla mennään, ja jos aivan hetki sitten iloitsin kuun vaihtuessa että nyt voi jo sanoa vauvan tulevan ensikuussa, niin nyt vuoden taitteessa voi jo sanoa.. TÄSSÄ kuussa. Puhutaan viimeisistä viikoista. Hang in there baby. Vielä pari viikkoa ja sitten saa tulla, ja mielellään hengissä ja kunnossa ja kilttinä ja rauhallisena ja hyvin nukkuvana, jos saan pyytää! ja synnytystä ajatellen myös ehkä erittäin pienenä, herneen kokoisena, ja sitten ulkomaailmaan tullessa saa poksahtaa normaalin vauvan kokoiseksi. Tervetuloa. Valmiina ollaan.

Työhuone muutti kotiin. Lumitilanne on senvertaa kukkea että en pääse enää työhuoneelle, ja koska hiiret ovat vallanneet tilani, kakkineet pellavakankaille ja järsineet hiilikyniä, katsoin parhaaksi alkaa työskennellä kotona. Mammalomallahan tässä jo ollaan. Myrkyttömästi kuitenkin työskentelen nyt, niin eiköhän tämä suju näin. Se työhuoneelle siirtyminen, eväiden mukana kantaminen ja siellä fyysisesti oleminen on muutenkin käynyt kokoajan raskaammaksi ja täten mahdottomaksi suorittaa useammin kuin parikertaa viikossa. Nyt tehdään täällä sitten. Vauvan huone on täten vallattu, joskaan tulokas itse ei siitä vielä osaa loukkaantua. Toisin kuin porokoirat, jotka ovat pitäneet huonetta makkarinaan tähän asti :-D sitten lienee piru merrassa kun lapsonen tulee, ja koirat eivät pääse enää yläkertaan muun lauman kera uinumaan.

No mutta ensivuodesta. Tuloillaan oleva pikkuprinsessa tulee varmasti keikauttamaan kaiken päälaelleen, vaikka kuinka tekee suunnitelmia niin, näin ja noin. Lopputyönäyttely Auran galleriassa tulee jo huhtikuulle, joten katsotaan miten tämä tulee vaikuttamaan työskentelyyn. Paljoa ei ole aikaa lomailla vauva kainalossa, ellei toiseen käteen sitten sovi hiilikynä.
Valmistuminen toukokuussa - mikäli saan rästit tehdyksi - ja kesällä olisi sitten aika hengähtää. Opetus alkaa varmaan taas syksyllä. Nimikin täytyy lapselle antaa - se on kyllä jo mielessä ja lapsi syntyy nimensä kanssa - ja joitain muutakin on odottamassa mitä on kokemassa ensimmäistä (ja toivottavasti viimeistä) kertaa, aikeina on nimittäin astua avikseen, eli rouviintua. Rouva Liitola! Herranjumala, miten aika on kaahannnut eteenpäin. Ei siitä kauaa ole kun heräilin Forte-krapuloissani jostainpäin Turkua, kunnes sitten kerran heräsin Kimmon luota, ja siitä se ajatus sitten lähti.

Tällainen katsaus eteen ja taaksepäin. Katsotaan sitten taas vuoden päästä mitä oli suunnitteilla ja mitä tulikaan tehtyä.