Luonnetesti

Laita hiiren kursori neliöiden päälle kuvausta varten.


Lue koko analyysi täältä

Timo Mähönen ja luovan luokan vallankumous

Ankkuri-lendessä 20.6.2007 julkaistussa artikkelissa haastateltiin Kotkan valokuvakeskuksen kantavaa voimaa eli "setä aurinkoista", Kotkan taiteilijapersoonista ehkä värikkäimpää karakteeriä.

Jutussa oli oivallisesti pureuduttu asian ytimeen. Jo muuttaessani kotkaan ihmettelin vallalla ollutta trendiä taiteen "ulkoistamisesta": näyttelyissä, joita ei muuten paljon tässä kaupungissa ole, kävi ihmisiä tasan jos taiteilijana on Kuutti Lavonen tai joku muu raflaafa ja tunnettu korppu, ja patsaspuistossa käydään ihastelemassa suomalaisten huippujen julkista taidetta.

Ei siinä mitään.
Onhan sekin hieno tapa toisaalta käyttää kulttuurin määrärahoja.
Itse olisin ennemmin tukenut niillä euroilla paikallisten, mielenkiintoisten Kotkan taidetarjontaa kentälle nostavien tekijöiden työskentelyä ja esittänyt paikallista osaamista kansallisen rinnalla. Tietenkään mihinkään (poliittiseen) kiintiötaiteeseen en usko enkä halua sellaista toteutuvan, mutta pinnan alla kaupungissa tottaviel sitä kiintiötaidetta, vai pitäisikö sanoa kiintiötaiteilijuutta, harrastettiin ja harrasteTAAN eikä pelkästään kunnallisella tasolla. Kotka tarvitsi jotain uutta mikä avartaa mahdollisuuksia eikä tarjoa vain jotain oikeanlaiseksi jossain piirissä todettua taidetta, vaan tahon, joka jäsentää taidetta tyylillä samalla pitäen sen katsojaa lähellä. Jotain, mikä tekee taiteesta hivenen vähemmän "taiteellista" mutta nostaa kuitenkin sen profiilia - tahon, joka tekee ja toimii! Kotkasta ei ulkopuolinen tiedä muuta kuin punaisen talon ja kairon, olisihan se hienoa jos täältä tunnettaisiin vaikka joku edistyksellinen galleriakin.

Kotkan valokuvakeskus on mielestäni vastannut tähän haasteeseen, ja antaa ihmisille mahdollisuuden toimia itse päättävänä elimenä siinä, millaista taidetta arvostaa ja mitä haluaa katsoa. Valokuvakeskus rikkoo tiettyä vallalla ollutta tyyliä ja herättää keskustelua. Sternin ja Morathin Marilyn veti 3000 katsojaa joka Kotkan mittapuussa on todella paljon, eikä suurin osa ihmisistä tajunnut edes imevänsä itseensä pop-taidetta, populaarikulttuuria, raakaa realismia ja markkinataloutta yhdistettynä esittävään taiteeseen - näyttelijäntyöhön, musiikkiin ja performanssiin. Näiden aspektien sulauttaminen kävi kuin leikiten.

Mähönen toteaa jutussa näin:

"Kotkasta ei kuulu mitään

Mähösen mukaan Kotkan seudun gallerioissa mättää se, ettei niistä tiedetä mitään kauempana. Esimerkiksi Helsingistä katsottuna Kymenlaakso on niin sanotusti valkoista aluetta.
Mähönen heittää ajatuksen, että heillä kun on valokuvakeskuksessa positiivinen ja osaava tiimi, he voisivat fuusioida Galleria Uusikuvan itseensä.
Mähösen mukaan paikallisten taideinstituutioiden johtoon tarvitaan leipäytyneiden virkamiesten sijaan visionäärejä.
- Pöhöttyneiden kyldyyrikabinettien sampanjalasien kilinän sijaan tarvitaan luovan luokan vallankumous, julistaa Mähönen."

Mielestäni oli aikakin todeta tämä ääneen. On korkea aika tomuttaa Kotkan So Called taidetarjontaa ja puhaltaa henkiin sitä mitä Kotkalla on tarjota, ainutlaatuisena muista suomen kaupungeista: karua teollisuusjamppameininkiä, heviä, asennetta!
Esim. taidemuseon/kulttuurikeskuksen istuttaminen juna-aseman liepeillä oleviin vanhoihin isoikkunaisiin tiilirakennuksiin olisi loistokas askel eteenpäin.
Kotka voisi olla Suomen ja Venäjän taiteen yhtymäkohta ja linkki. Kotkan taidemuseo voisi olla rujo ja totinen. Mutta siellä voisi tapahtua valtakunnallisessakin mittakaavassa isosti, ja se voisi olla mahdollista, jos kaupungissa olisi useampi Timo Mähönen.

Erään aikakauden loppu

Ateljeen purku on loppusuoralla. Lähes koko työmaa on paketissa. Lähes kaikki kamat on raahattu pois (7 riistobanaanilaatikollista) ja duunit on vielä odottelemassa. Puolet vois niistäkin lapata suoraan roskalavalle... no. Ehkä niihin paskoihin vois sitte maalata päälle.

Mutta yllättävän paljon sitä on kertynyt tavaraa! Kun muutin noihin tiloihin, mulla oli pikkuteline, maalit ja 3 maalauspohjaa. Nyt niiden lisäksi on dammarit, pellavaöljyt, akryylivernissat, sikkatiivit, tärpätit, öljy- ja akryylimaalit, akvarellit, archesit, kangasrullat (raakaa ja päällystettyä), rimaa, kiiloja, kiilapuita, kipsiä, laastia, kyniä, penseleitä, siveltimiä, aterimia, purkkeja purnukoita kahvi- ja teepussukoita lehtiä kirjoja suttupapereita luonnoksia rättejä rekvisiittaa mattoja ämpäreitä... ja pari jätesäkillistä roskaa.


Näky on aika paljas.

Tätä työmaata tulee todella ikävä! Sinne pääsi pakoon rauhoittumaan, stereot päälle ja paperia käteen tai vaikka lehtiä ja kirjoja lukemaan. Tarjolla oli tarpeen vaatiessa mukavaa seuraa ja apureita, ja on noilla puuveneenveistäjillä käsityöläisihmisinä myös hyvin silmää visuaalisille jutuille, ja halutessa sai myös palautetta duuneista. Puuvenekeskuksen peltikaton alla oli mukava kuunnella rankkasateita ja tänäänkin jylissyttä ukkosta, katsella ohi kolistavia junia tai seurata ratapihan toisella puolella komeilevan nelosteatterin ja punaisen talon elämää. Tämä työhuone oli muutakin kuin työhuone, se oli piilopaikka, mietiskelysoppi vailla vertaa.


Posliinikulho nurkassa muistuttaa lumien lähdöstä. Katolle pakkautunut lumi sulaessaan kevätauringossa vedeksi pyrki ateljeen nurkasta sisälle, ja posliinikulhoja sai tyhjennellä useamman kerran.

Uusia tuulia haistelemaan

.. ja tällä kertaa ne tuulet tuovat sieraimiini Raision Tehtaiden viehkeän tuoksun. Kyllä se näin nyt on nähtävä että opinnot on aloitettava Turun Taideakatemiassa. Pitelen peukkuja että Korkalan Kati pääsee myös opintoihin.

Uusi pienenpieni asunto sijaitsee siis Raisiossa, Turun kyljessä. Joku työhuone pitää jostain kyllä löytää. Mielummin työskentelee omassa rauhassa niin paljon kuin mahdollista...
Ehkä sitten viimein olisi mahdollisuus vedostaa valokuvaa kankaalle ja maalata päälle? odotan innolla. Tai yhdistää muotokuvamaalausta valokuva-muotokuvaan. Interesting.

Toivottavasti olisi mahdollisimman pian tilaisuus testata sitä tekniikkaa. Sain näyttelyaikaa Porvoon taidehallista helmikuulle, ja toivottavasti saisi mukaan muitakin. Täytettävää tilaa on meinaan 300m2!

Salonjokilaakso 10.5.07

Salonjokilaakso Torstaina 10.5.2007

Sinisen talon nuorissa taiteilijoissa on ytyä
Hellevi Reinikainen

Näyttely
Anna Aho ja Maria Liitola: Maalauksia
Sinisessä talossa
Rummunlyöjänkatu 2, Salo.
Avoinna 24.5. saakka
ti-to ja la-su 12-18, pe 12-15

Kuvataiteilijat Anna Aho Turusta ja Maria Liitola Kotkasta esittäytyvät yhteisellä näyttelyllään Sinisessä talossa.
Aho ja Liitola ystävystyivät Varsinais-Suomen kansanopiston kuvataidelinjalla Paimiossa 1998-99, josta siirtyivät suoraan Porin taidekouluun. Sieltä Aho lähti 2002 Turun ammattikorkeakoulun kuvataiteen koulutusohjelmaan valmistuen 2006 kuvataiteilia AMK:ksi. Liitola jatkoi Porissa vuoteen 2003 ja on syksystä 2006 kirjoilla Turun Taideakatemiassa.
- Opiskelu Turussa jäi aloittamatta, kun sain syksyllä puolen vuoden pestin Kotkan valokuvakeskuksen gallerian valvojaksi. Haluan tehdä, touhuta ja järjestään tapahtumia, joissa kulttuurin eri alat kohtaavat, Liitola pulputtaa.
Maria Liitola, 25, on syntyisin Rymättylästä. Valmistuttuaan Porista keväällä 2003 hän muutti heinäkuussa Kotkaan. Ennen Poria Liitola harrasti näyttelemistä Turun nuorisokeskuksen Palatsin teatterissa. Kotkassa hän sai työtä teatterityöpajasta ja toimi muun muassa ohjaajan assistenttina, lavastuksissa ja myös näyttämöllä.
- En ole koskaan ollut kiinnostunut muusta kuin taiteista, tunnustaa Maria Liitola, maanviljelijän tytär.
Ystävä Anna Aho nukkui vielä kotonaan Turussa keskustellessani Liitolan kanssa. Aho, 30, oli aamulla päättänyt yövuoron Nokian Salon tehtaalla. Yön tunneista linjalla muistuttaa yönsininen, akryylillä kankaalle maalattu omakuvatutkielma.
Anna Ahon suurikokoiset teokset on maalattu akryylillä alumiinilevyille. Selkeät, näyttävät maalaukset kirkkaine väreineen ja kauniine piirroslinjoineen imevät katseen.
Spontaani Liitola kuvailee Anna Ahoa vastakohdakseen, henkilöksi joka pohtii asioita perinpohjaisesti. Ahon kuvaamat henkilöt ovat usein omaisia tai taiteilija itse, varjot ja sormimerkit taiteilijalle tunnusomaisia. Varjot kertovat peloista ja ahdistuksesta, mutta myös ilosta.
Hauska sattuma on, että Aho on maalannut vanhalle, hilseilevälle puulle isoäitinsä herkän muotokuvan ja Liitola käyttänyt sekatekniikka-teoksessansa isoäitinsä pieniä pitsiliinoja ja helmiä.
”Helmiä sioille” – teoksellaan Maria Liitola säilyttää katoavaa perinnettä ja nostaa tekstiilitaiteen ikoniksi (häneltä on myös maalaus 1970-luvun verhosta). Hän muistaa sillä myös kotipalvelussa tapaamiaan vanhuksia.
- Vanhukset ovat helmiä ja heidän lapsensa sijoka, jotka tuomitsevat vanhempansa yksinäisyyteen. Vanhuksilla on elämänhalua jäljellä, halua jutella ja päästä ulos, edes pihalle, mutta kukaan ei tule, hän puhisee.
Liitola on käyttänyt öljyvärejä ja laastia kankaalle maalatessaan. Triptyykki on matava. Tumman sinivihreässä, runsaassa väripinnassa aallot ja valo elävät. Pieni maisemasarja Kotkasta on sen sijaan abstraktityö.
Nuorten taiteilijoitten kypsät työt muodostavat kaikessa erilaisuudessaan hienon kokonaisuuden.
Molemmilla on jo näyttelyjä takanaan, Ahon viimeisin yhteisnäyttely Galleria Maniassa Tampereella tänä vuonna. Suunnitelmissa on yhdistää voimat uudelleen ja ottaa mukaan yhteinen ystävä, turkulainen Essi Peltonen, ja järjestää kolmistaan yhteisnäyttely ensi vuoden puolella.

Salon Seudun Sanomat 8.5.07

Salon seudun sanomat Tiistaina 8.5.2007

Vastakkaisuudet täydentävät oivaltavasti toisiaan
Mona Aaltonen

Anna Aho ja Maria Liitola: Maalauksia. Näyttely Sinisessä talossa avoinna 24.5. saakka.
NÄYTTELY

- Näyttely merkitsee sitä, että on päämäärä. Voi tuottaa kokonaisuuden. Yhtenäinen näyttelyteema kiehtoo minua. Täällä yhtenäisyys minulla löytyy materiaalista, töiden massapohjasta, ei niinkään aiheista, kertoo nuori taiteilija Maria Liitola.
Liitolan ja Anna Ahon työt ovat esillä ensimmäistä kertaa Salossa, Sinisessä talossa. Kaksikosta toinen maalaa kiiltävälle levylle, toinen massapohjalle. Yhteistä on palava taiteen tekemisen halu ja mm. Porin taidekoulussa opiskeltu taito.
Yhteinen näyttely oli räiskyvän ja puheliaan Marian idea. Anna tunnustautuu hiljaisemmaksi ja vähän ujommaksi.
- Oma näyttely on tosi tärkeä minulle, siinä pääsee näyttämään osaamistaan. Muutenhan ei ole esillä missään. Näyttelyyn täytyy myös valmistautua, täytyy miettiä tilaa ja aiheita. Oma taide on minulle myös tärkeä juttu. Nyt teen työtä joka ei vastaa koulutustani, mutta työ pitää leivän syrjässä kiinni ja sielun hengissä.
Aho maalasi aikaisemmin öljyväreillä, mutta siirtyi sittemmin akryyliväreihin. Salon näyttelyn tauluissa on yhdistetty kiiltävää alumiinilevyä, sapluunoita ja painotyötä.
Aho määrittelee itse teostensa teemat hieman surumielisiksi. Hän pohtii maalaustensa kautta naisten näkemystä ja kokemusta itsestä ja suhteesta muihin.
Ahon kiiltävät taulut toimivat mielenkiintoisena kontrastina Maria Liitolan väkevänvärisille maalauksille. Liitolaa inspiroivat nyt vanhat esineet, vaatekappaleet ja kengät. Hänen värikäs valkoinen työnsä Helmiä Sioille idea lähtee synnyiltä syviltä.
- Maalauksissani on aina jokin kertomus, symbolinen tarina. Minua kiehtoo se, miten saada vanhalle esineelle uusi merkitys. Mietin missä maailmaa nähneet kengät ovat kulkeneet ja miten minä saan niistä sen kulkemisen fiiliksen esiin, kertoo Liitola ja pohtii kotvan kysymystä milloin kuva muuttuu taideteokseksi.
- Oma työ muuttuu mielestäni taideteokseksi työskentelyprosessin jossain vaiheessa. Tämä on vaikeasti selitettävä asia. Minulle on tärkeämpää se, että teokseni herättävät katsojassa jotain reaktioita. Jopa negatiivinen reaktio voi olla positiivinen reaktio. .
- Painajaiseni taiteilijana on se, että katsoja toteaa maalauksistani lakonisesti että – ihan kiva – ei muuta. Minusta kokemuksen syntyminen on tärkeää.
Anna Ahon ja Maria Liitolan maalauksien aiheuttamia reaktioita voi itse kukin käydä tunnustelemassa Sinisessä Talossa lähes kolmen viikon ajan.

Kuvateksti
Nuoressa taiteilija Maria Liitolassa on asennetta kuin hänen maalauksissaan värejä. Taustalla uudelleen nimetty maalaus ”Hiljaa yössä”. Työn alkuperäinen nimi on ”Blood”.

Kotka Dekadent

Käytiin kuvaamassa Kotkaa yöllisessä komeudessaan. Kuviin pääsi hallan vanha silta, Matti ja Sunilan tehdas. Niin ja minä.