10.11.2010

Kotoa


Säästelin kauan vanhan kotitaloni vanhaa kolmiruutuista ikkuna jotain taiteellista hetkeä varten. Se hetki koitti kodin ykkösessä, kun löysin sieltä sisustustarroja.


Syysharmauden vastavoima on klementiini, joita on kulunut pussikaupalla.


Elämäni kupit. Näistä olen nauttinut aamukahvini siitä lähtien kun muutin pois kotoa, suureen maailmaan. No, okei, Paimioon, mutta kuitenkin.


Leivinliinat ovat olleet jonkin aikaa jouten.


D-day 31.1.2011. Odotellaan.

Muuttuva maisema

2.10.2010

27.10.2010

Minä siinä

8.11.2010

Yliannostus

Nimittäin negatiivisuutta. Ehkä hiipivä talvi aikaansaa sen, että panee tarkemmin merkille suomalaisten taipumuksen keskittyä negatiiviseen. Teinhän sen äskeisessä viestissä itsekin - en kirjoittanut riviäkään mistään positiivisesta asiasta jonka olisin lehdestä bongannut. No, jatkan nyt napinaa, kun ajattlein tuota negaation traditiota enemmän - ei ole pelkästään kuvataiteen piirre se, on nimittäin tuttua myös musiikkipiireissä. Ei ehkä samassa tyylilajissa kun kuvataiteessa (haukutaan muita ja rehvastellaan omalla erinomaisuudella) vaan päin vastoin: omaa tuotantoa haukutaan ja väheksytään, ja vuolaasti kehutaan muita.

Muistuttaa lapsen toimintaa. Kuvisryhmässäni oli tyttö joka selkeästi pesi kaikki muut piirustustaidoillaan, ja muisti sitten joka tunnilla kovaan ääneen valittaa "et ku oon siis niin huono, katsokaa nyt ku en osaa piirtää", tarkoituksenaan tietysti saada kaikki muut kerääntymään ympärille ja kehumaan että "eiku sehän on hieno, oot siis niin hyvä!!!" saadakseen huomiota ja kiitosta. Kyllähän kuvataiteilijatkin tätä tekee, eritoten korostamalla elämänsä kurjuutta jotta joku nostaisi kissan hännän ettei itse vaikuttaisi niin kaupalliselta, ja sitä tietysti on tukemassa sitten taidemaailma, varsinkin siitä hyötyvät tahot. Vai onko muuten mitään selitystä sille, miksi nuorena kuolleen taiteilijan esittelyssä tulee aina ekana otsakkeessa mainita että taiteilija kuoli nuorena ja tuotanto jäi suppeaksi (= duuneja on vaan vähän saatavilla ja näin nousee hinta) (= traagisesti nuorena kuollut taiteilija on myyttisempi ja myyvämpi kuin kasikymppiseksi elänyt kollegansa joka tuuttasi tauluja kolmen duunin viikkotahdilla koko uransa ajan). On se ehkä olennaista, juu. Mutta tyyli jossa asia esitetään on jotenkin läpinäkyvän.. perseestä, teki mieli sanoa, mutta enhköhän keksi tähän vielä jonkun paremmankin argumentin. Katsotaan.

No, mutta, negatiivisuudesta piti vielä napista. Olen tässä nyt harraste- ja tosimielessä lueskellut vauvalehtisiä ja oppaita. Lähes jokaisessa kerrotaan, että nainen tulee sairastumaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen, ja mies murtuu paineen alla kun pitää tuoda rahnaa kotiin, jaksaa valvoa öisin ja vaihtaa vielä autoon renkaat. Naisen oletetaan liimaantuvan vauvaan kiinni kolmeksi vuodeksi ja hylkäävän kaiken muun elämän hoitaakseen kotia ja lasta, ja pitää täysimettää, pitää survoa omat soseet lapselle, neuloa itse sen vaatteet, käyttää kestovaippoja vaikka itku silmässä, juosta joka päivä 3 tunnin vaunulenkit (samalla suorittaa vaunujumppa), leikkiä, palluttaa, leperrellä ja hassutella vauvan kanssa illasta aamuun ja aamusta iltaan, tehdä vielä ruokaa, siivota ja harrastaa seksiä. Sitten ihmetellään, kun masennutaan. Äitiyspakkauksenkin mukana tulleessa 'parisuhdeoppaassa' ei tainnut montaakaan positiivista lausetta olla. Lehtinen keskittyi maalaamaan kauhukuvia täydestä romahduksesta, suhteen hajoamisesta ja yöunien ikuisesta menettämisestä.



Ketä tämä palvelee? suomalainen tuntuu paremmin juu reagoivan negatiiviseen, mutta voisiko asia ehkä mennä niinkin, että lapsi tulee, se hoidetaan, ja jatketaan elämää. Voisiko olla, että molemmat vanhemmat hoitavat lasta, eikä vain toinen? voisiko olla, että se onkin isä, joka lasta hoitaa kotona? ei näköjään tuon oheiskirjallisuuden tarjoaman kuvan mukaisesti. Ihmiset oikeasti pärjäävät sujuvast suurperheiden kanssa. Miten voi olla, että yhden lapsen kanssa ollessa maailma menee noin pahasti perseelleen. Olen satavarma siitä, että kun tuleville vanhemmille maalataan tuommoinen ennakkoasetelma tulevasta, siihen helposti myös tukeudutaan ja aletaan toimimaan tuon annetun mallin mukaan, kuvitellaan että niin on tehtävä. Naisen on imetettävä, joten mies ei voi osallistua niin paljon lapsen hoitoon. Eikä voi muutenkaan, koska on paineen murtama, väsynyt ja masentunut, ja painuu pehkuihin heti töistä tullessaan. Kun taas nainen elää lapsen kanssa symbioosissa, eikä voi pyytää hetkeksikään hoitoapua, tai on huono mutsi ja lapsi kärsii. Siinä sitten itku silmässä viiden minuutin yöunilla keitellään soseita, sillä elämme yhteiskunnassa jossa lasten hoitovastuuta automaattisesti sälytetään äidin niskoille, sen sijaan että lapsia hoitaisi perheyhteisö tai vaikka - ooh - isä. Kukaan ei tule sanomaan, että hei, jos se auttaa hommien jakamisessa, älä imetä. Jos et jaksa pyykätä, älä käytä kestovaippoja. Jos vauva valvottaa paljon, vie hoitoon niin saatte nukuttua. Jos et ole kiinnostunut soseiden vääntämisestä, osta ne kaupasta. Jos alkaa stressata, älä yritä olla täydellinen. Ole tarpeeksi hyvä, se kyllä riittää. Pääasia on että lapsi voi hyvin, ja sitäkin tärkeämpää on se, että vanhemmat voivat hyvin, koska muuten ei lasta jaksa hoitaa. Niin yksinkertaista se on.

En usko tuohon asetelmaan. En usko että yksi lapsi voi suistaa asiat niin raiteiltaan miten annetaan odottaa. Miten ei pärjättäisi yhden lapsen kanssa, kun vanhempani pärjäsi kolmen, edeltävä sukupolvi neljän, sitä edeltävä kymmenen lapsen kanssa. Sukupolvi sukupolvelta lapsiluku kutistuu, ja ongelmat tuntuvat kasvavan. Ei mikään ihme, kun niistä tehdään ongelmia. Ennen kuin vauva on edes syntynyt, on jo kerrottu että perseelleen tulee kaikki menemään, ei edes kannata yrittää.

Jostain syystä jo lapsensa tehneet naiset on pahimpia tuossa syyllistämisessä. Pitää sitten tehdä juuri näin ja näin ja ei missään nimessä tällä tapaa, tuo ei ainakaan tule onnistumaan ja ei tuu mitään. Lihoat 30 kiloa, et saa enää ikinä unta, koko valveillaoloaikasi kuluu lapsen viihdyttämiseen ja vessaankaan et ehdi mennä, joten pue itsellesikin vaippa. Seksiä ette harrasta seuraavaan viiteen vuoteen, Kestovaippoja ei ainakaan voi käyttää, missään nimessä ei tuon mallista bodya vauvalle, nukutat sitten teidän makkarissa ja vaunuissa pitää olla just tietyntyyppiset renkaat, ja huostaanotto odottaa jos sen kanssa ei vaunuttele tuolla kahden metrin umpihangessa auraamattomilla teillä pilkkopimeässä päivittäin. Kolme tuntia. Ja nukuta vielä ulkona. Muuten soitetaan poliisit.

Guess what bitches. Aiotaan käyttää kestovaippoja, ja vielä villahousuja. En todellakaan lihoa 30 kiloa. Saattaa hyvin olla että vauva valvottaa öisin, mutta olen vakuuttunut, että meno ei tule jatkumaan sellaisena siihen asti että lapsi muuttaa kotoa: se on siis väliaikaista, joten miksi stressata. Lapsen kanssa voi leikkiä myös isä. Sitä voi myös ruokkia isä, vauva nimittäin osaa juoda tuttipullosta. Aion jatkaa maalaamista heti kun vauva on tullut ulos (ja pystyn istumaan ja liikkumaan). Jos vauva nukkuu hyvin itsekin, se nukkuu omassa huoneessaan. En todennäköisesti tule koskaan menemään vaunulenkille, ellei ole pakko jostain syystä taittaa jokin matka jalan. Vauva saattaa nukkua päikkärinsä sisällä (en minäkään nukkuisi ulkona ampiaisten ja hyttysten ruokana). Siihen ei oikeasti kuole, vai millähän selitettäsiin kerrostalovauvojen korkea eloonjäämisprosentti. Saattaa jopa olla, että isä jää lapsen kanssa kotiin, jos vaikka saan muhkean apurahan. Ja kaiken kukkuraksi: jos joku ei onnistukaan suunnitelmien mukaan, teemmekin toisin! emmekä romahda paineen alla kun väkisin yritämme tehdä juuri näin ja tällee ja tollee.

TUO on sitä positiivista ajattelua. Voi olla, että myös mitä suurimmassa määrin liioitellun sellaista, mutta tiedättekös mitä. Positiivisuus antaa energiaa. Murtukaa rauhassa paineenne alla. Itse en aio sellaista yhdestä pienestä vauvasta ottaa, vaikka se kuinka jotain supermutsia ottaisikin päähän, neuvolantätistä nyt puhumattakaan. Vauva se vaan on, ja tulee varmasti pärjäämään aivan mainiosti vaikka en liimaa lasta kylkeeni kiinni, ja vaikka lapsen hoito tullaan jakamaan puoliksi. Isukki siis hoitaa myös Ihan Itse, ilman että supermutsi kyttää mitenpäin sukkahousut on lapsella jalassa. Ja ruokkii tuttipullosta. Ehkä jopa k o r v i k k e e l l a. Ja hoitaa varmasti jopa sujuvammin kuin minä. Ajatelkaas. Hui!

4.11.2010

Palstamillimetrien hukkaamista & kirosanoja

Taide-lehti on taas aiheuttaa migreenin -- on käsittämätöntä miten tällainen ammattikunta on voinut syntyä, jossa kollegat ja muut alalla kyltyrellit toimijat hakkaavat itseään ja kavereita vasaralla polveen. Vaikka eihän tämä mikään ryhmähenkeä nostattava julkaisu olekkaan, niin silti suorastaan vituttaa lukea juttua toisen perään jossa kyseenalaistetaan kaikki toimintatavat mitä mahdollisesti keksitään, haukutaan oman alan ominaispiirteet, valitetaan jonkin asian olemassaolosta ja sen loistaessaan poissaolollaan taasen itketään sen perään. Joo, viittaan mm. taiteen kritiikin olemisen ja ei-olemisen keskusteluihin, ja taiteilijan ammatin, tai "ammatin" alituista määrittelytrendiä tienaamisesta ja esilläolosta siihen, että miten on esillä ja miten tienaa.

Eniten silmään pisti Annamari Vänskän kirjoitus, ja siinä esiintynyt ajatus "poikkipuolisesta sanasta", tarkemmin lainattuna: "Usein kritiikki on myös liian kesyä: ei uskalleta sanoa poikkipuolista sanaa, koska ei haluta pilata tunnelmaa tai pahoittaa taiteilijan mieltä".Jostain syystä on piirtynyt käsite siitä, että taiteen kritiikki on hyvää vain sivaltaessaan, ja muussa tapauksessa se on pullamössöä. Itse haluaisin herättää kysymyksen siitä että miksi kritiikin pitäisi sitten aina sivaltaa. Taiteessa on vaikea vetää hyvä/huono -linjausta (ja siihenhän poikkipuoliset sanat pohjautuvat) muulla kuin subjektiivisella tasolla (vaikka kuinka vertailisi yleiseen kontekstiin), niin kertakaikkiaan turhauttavaa on sellaista oman maku/tuntoaistin reaktiota onanoida minkään julkaisun sivulle. Näin on minusta. En nauti sellaisen kritiikin lukemisesta, kertakaikkiaan. Että pitäisi aina löytää se epäkohta joka kokonaisuudesta, että miten on tässäkin nyt epäonnistuttu tai miten tämä nyt ei kohtaa taiteen päämäärien kanssa. Paskan marjat.

Ylimitoitetulla määrällä taideopintovuosia olen oppinut kritiikistä yhden asian. Sillä ei kukaan tee yhtään mitään, jos se on kieltävää, tuomitsevaa, moittivaa tai kärkevää. Ketä sellaisen kritiikin olisi tarkoitus palvella? Jos se on esillä jossakin julkaisussa, se on tarkoitettu lukijoille. Sen on tarkoitus kuvastaa sitä, mitä on tarjolla, ja antaa jonkinlainen, johonkin kontekstiin sidottu arvostelma nähdystä - tavalla, joka palvelee lukijaa, kehoittaa menemään itse paikanpäälle, sillä ilman kävijöitä näyttelykulttuuri kuihtuu, tietysti. Mielestäni kritiikkiin kuuluu pohtiminen, aiheen tarkastelu, tarkka perustelu, ja se, että onko taiteilija juuri kulloisenkin kirjoittajan mielestä onnistunut tai epäonnistunut pyrkimyksissään, on epäolennaista.

Se ei tarkoita kyseenalaistamisen poissaoloa kritiikistä - sen muodon olisi vain oltava sellainen, että siinä piilisi myös jonkinlainen hyötymomentti. Olen lukenut monta hyvää ja monta huonoa kritiikkiä. On tyhjänpäiväistä todeta, että jonkun teos tai kokonaisuus on brutaali, karmiva, eikä pitäisi tulla kutsutuksi taideteokseksi laisinkaan. Tämä ei ole olennainen huomio, vaan se, miksi juuri tämä henkilö kokee teoksen näin ja mihin pohjaan mielipiteensä perustaa. Kas, perustelu, tuo pieni yksityiskohta joka tekee subjektiosta jotakin sellaista, johon voi joku muukin samaistua. Ja siltikin, vaikka esittäisi sivalluksen ja perustelisi sen, sopisi miettiä että kenen etua palvelee antaa jonkun työstä niin äärimmäistä lausuntoa, ja mikäs helvetin taidejeesus sitä kirjoittaja kuvittelee olevansa, kun on pokkaa jonkun työskentelyä suoranaisesti mustamaalata. Joskus aivan suututtaa lukea arvostelmaa joka on sen kaltainen. Ehkä siinä saa sitten kovan kriitikon maineen. Tai ehkä sittenkin tietämättömän ja ajattelemattoman. Eikö kuitenkin kyse ole ehkä hieman siitäkin, että omassa tulkinnallisessa kyvyssä on aukko, kun jonkun duuni tai työskentelyjälki ei avaudu. Juu ja saahan sen arviossaan sanoa - ei aukea, ei välity - mutta siihen jos sen tulkinnan jättää ilmaan roikkumaan kiinnittämättä ajatustaan mihinkään, ollaan ns. Paskan Arvostelun äärellä.

Ehkä suoranaisesti poikkipuolinen sana ja mustamaalaaminen ei ollut viittaamani lähteen kirjoituksessa rinnastettu, mutta useinkin tuntuu että sitä haetaan kun vingutaan kunnollisen kritiikin perään. Halutaan joku hakkaamaan sillä pajavasaralla kollegaa lumpioon. Ja sen sijaan että taiteilijat tai muut artsifartsit nousisivat barrikadeille ja antaisivat vastakritiikkiä, huutelevat he lisäsivaltelun perään eivätkä halua kannatella toisiaan. Salaa ehkä tyytyväisinä siitä että toinen sai nyt paskaa niskaan, hihii. Itse olen kerran kirjoittanut Satakunnan Kansan päätoimittajalle palautetta lehdestä lukemani kritiikin vuoksi. Enpä muista ketä kritisoitiin ja kuka kritisoi, siitä on jo jokunen vuosi, mutta se oli kyllä sen luokan paskaa että huhhuijaa. Omasta navasta revittyä 'mun mielest' - kritiikkiä, ja kaiken läpi selkeästi paistoi se, että tämä kirjoittaja ei nyt tästä tyylilajista pidä. Miksi kritisoida, jos ei osaa kuin tykätä tostnoi ja inhot niinku kaikkii muit. Kuka myöntää koskaan tehneensä saman? Ihan vaan seistäkseen oman ammattiryhmänsä takana?

Jaamutta kukapas nyt oman ammattiryhmänsä takana seisoisi. Sitäkin kun pitää, helvetti vieläkin, pyörittää ihan lehden sivuilla että saako taiteilija haluta rahnaa vai onko taide ylevämpää silloin, kun ei pyritä rahalliseen hyötyyn. Kirjoitetaan ihan artikkeli sitten tästä tämmöisestä taiteilijasta kun tekee tällai, ja kysytään lopussa että hävettääkö jotakuta? joo, hävettää, nimittäin se, että huudellaan vieraisiin pöytiin ja eletään jatkuvasti tilassa jossa arvioidaan noiden tontyyppisten taiteilijoiden olevan niin tommosia. Niin, en tiedä haettiinko tekstissä juuri tämän kritisoimista vai sen, että ylipäätään on halua saada rahaa taiteesta, mutta että pitää sitten vielä alan lehdessä sahailla sitä taiteilijan oksaa, ja että itse alalla toimijat pistää laksatiivia kaverin muroihin. Ei vittu.

Mitä jos vaikka antaisi olla, ja antais tehdä niin miten tekee, ja olla naukumatta nurkissa etku kaitsu myy ankkatauluil ja koittaa vaa haalii rahnaa ja Palmu on ain vaa dollarit silmis. So what. Jos joku haluaa mielummin haalia vuokrarahansa hesen (tai sossun)luukulta kun telineen ääreltä tunteakseen itsensä pyyteettömästi taiteilijaks niin ihan vapaasti jos se omaa oloa helpottaa. Jos joku haluaa sitten toisin, niin ei muutaku messuille ja myyntinäyttelyihin. Todella, todella ikävää jos joku saa siitä ihan niin paljon näppyöitä että pitää sen mukaa taiteilijuuden arvoa määritellä. Voi voi. Kannattaisi ehkä miettiä että miksi se niin kovasti harmittaa. Teokset teoksena, vittu.

26.10.2010

Valmistuminen häämöttää

Syksyssä ollaan. Lopputyön tekeminen on täydessä vauhdissa, kirjallinen on lähestulkoon valmis. Pituutta tuolle alunperin 20 sivun pätkälle on tullut jo noin 150 sivua. Tekstiä ei ole toki jokainen sivu pullollaan, vaan jokatoisella sivulla on kuva. Tms. Prosessikuvaus teksti on kuitenkin, sisältäen hieman omaa pohdintaa myös sen prosessin ulkopuolelta.

Lopputyönäyttelyä olen puuhaamassa alustavasti Auran Galleriaan. Katsotaan, miten neuvottelut edistyvät, mutta mahdollisesti siellä ehkä toukokuussa todennäköisesti epämuotokuvia esillä. Yksi pieni juttu pitää hoitaa siinä välissä..



Tällaista odottelemme saapuvaksi tammikuun lopulla. Hieman tulee kiireiseen saumaan, mutta eiköhän tästä selvitä.. ;) Nyt porskutetaan siis jo viikolla 27 ja olo on sen mukainen, eli viluttaa ja väsyttää ja kömpelömmäksi käyn päivä päivältä. Kuumeisesti odottelenkin materiaalitoimitusta taidemaalariliitosta että pääsen töihin. Suunnitelmana on hoitaa isommat maalaukset alta pois ennen pienen syntymää, ja sitten kotosalla työstää pienempiä teoksia aina piltin uinuessa. Tai ehkä työhuoneellakin työskentely onnistuu, kun mies on siirtymässä vuorotöihin ja saa sitten hoitaa nyyttiä päivisin. Aina voi suunnitella - kyllä todellisuus sitten näyttää miten asiat oikeasti tulevat menemään ;)

--

Opinnäytetyön kirjallinen on siis viittä vailla valmis. Hieman siellä on epäsovinnaisuuksia (kuten 10 sivua chattilogia) mutta taiteen opparissa on vähän vapaammat muodot. Saattaa olla että tuo logipastetus menee jo siitäkin yli, mutta aika näyttää.
Maistiaiseksi tarjoaisin tällaisen kohdan tekstin lopussa, jossa summaan tekojeni merkityksiä ja omaa kokemustani taiteilijana toimimisesta:

Yksilön kokemus on ainutlaatuinen. Eksistentialismin perusajatuksia. Ehkä juuri tässä on suurin vaikeuteni: koen liian hallitsevaksi pyrkimyksen tutkivasta taiteilijuudesta, temaattisesta käsittelytavasta, yhteiskuntapoliittisesta taiteesta. Kommentoimisesta, kannanottamisesta, lähestulkoon taiteellisena aktivistina toimimisesta. Yksilön kokemus on ainutlaatuinen, silti pitäisi rakentaa tiukka viitekehys ja taiteen keinoin muodostettu visuaalinen kokonaisuus, jolla syöttää ajatusta jostain. Siinä tarjoaa omaa kokemustaan. Ei anna vapautta kokea itse, eikä myöskään itselleen saumaa vanhaan kunnon ”luomistyöhön”. Eli puhtaaseen taiteelliseen työskentelyyn ilman sääntöjä ja vaatimuksia, teemoja ja sanomisen tarvetta. Siinä kai se, mitä itse haluan sanoa jos jotain sanottava on. Huvittavaa sinänsä, että absoluuttiseen vapauteen liittyy Sartren mukaan myös ahdistus, joka ainakin taiteen tekemisen osalta on minulle tuttu kumppani ja viimeksi esiintynyt tämän tekstin sivulla 122. Tämä ahdistuksen ajatus on yksilöllisyyden ja riippumattomuuden tuskaa. Tuskaa siitä, että emme voi nojata mihinkään valmiiseen ideologiaan tai toiseen ihmiseen. Olemme siis perimmäiseltä olemukseltamme yksin maailmassa – onko taiteellisen ahdistukseni syvin piste juuri tässä? En halua enkä siten voi nojata valmiiseen tapaan tehdä ja ajatella taidetta, joten olenko taiteineni yksin, jopa niin yksin että en koe kenenkään lopulta kiinnostuvan tekemisestäni sen ollessa niin omakohtaista? siitäkö tässä on kyse?

Katkelma keskustelusta

[12:49] minä: valokuvan voi ottaa kuka vaan toisaalta
[12:49] minä: kaikilla melkeen on sen välineet käytössä
[12:49] minä: mistä erottaa taidevalokuvan
[12:49] minä: vai onko niitä tarpeen edes erottaa, jos vaikka rohkenisi katsomaan kaikkia kuvia maailmassa samalla arvoasetelmalla
[12:50] *******: Niin. Joku perhejuhlakuva vois helposti olla ironinen yhteiskuntakuvaus taidenäyttelyssä jos oikea ihminen olis ottanu sen.
[12:51] minä: tai kannanotto siihen, mikä on taidetta..
[12:51] *******: Helpointa on erottaa, että taiteilijan tekemä on taidetta. Niissä on ollu tarkoituksena tehdä taidetta.
[12:52] minä: väheneekö kuvan kuvallinen arvo siinä, että sen on ottanut pertti kannonkoskelta, eikä ola kolehmainen
[12:52] *******: Sillon oletettavasti sanotaan, vaan että kaunis. Mutta se ei ole taidetta, jos tarkoituksena ei ole tehdä taidetta.
[12:54] *******: Voisko lopputuloksen perusteella määritellä. Mutta ei ole ehkä mahdollista määritellä mitkä kriteerit täyttävä teko olisi taidetta riippumatta kuka sen tekisi. Erityisesti koska on tuo hinku pohtia mikä on taidetta ja venyttää rajoja.
[12:54] minä: eli taide ei sanana määrittele vain hienoa teosta, vaan ammattilaisen tuottamaa jotakin visuaalista asiaa
[12:55] minä: mutta voiko sen ammattilaisuuden sisällä sitten jatkaa määrittelyä edelleen
[12:55] minä: hyvä taide/huono taidehan on tuttu jaottelu
[12:55] *******: En tiedä. Voisiko tähän ottaa saman lähestymistavan ku luin ryhmän määritelmästä. Eli ei ole mielekästä määritellä mikä on ryhmä, mutta tietyt ominaisuudet osoittavat, että se todennäköisemmin on ryhmä.
[12:55] minä: mutta että 'tämä ei mielestäni ole taidetta' - onko se mahdollinen ajatus
[12:56] *******: Jos tekijä on taiteilija, jos on ollut tarkoituksena tehdä taidetta, jos käytetään tiettyjä taiteen keinoja... Kaikkien ei tarvitsisi toteutua, mutta mitä useampi toteutuu, sitä todennäköisemmin on kyse taiteesta.

9.8.2010

Ominais



Kävin kuvaamassa Ominaisten hautasaarella. En tiedä onko kuvat itse tarkoituksessa käyttökelpoisia vai onko niihin tarttunut tarkoituksetonta huumoria mukaan.. vaikka tuskin se kiellettyä on sinänsä. Kuvakertomusta ehkä sitten myöhemmin.

Maalausrintamalla on tapahtunut, eikä pelkkää hyvää (tai hyvää laisinkaan). Olen taas sortunut samaan vanhaan ylihinkutukseen ja sitä on vaikea korjata lyömättä sitäkin yli. Kertaalleen tuhosin jo ekana aloittamani opariduunin, sitä aloitin uudestaan, ja siinä ehkä on potentiaalia tai sitten ei. Riippuu, saanko jotenkin hienovaraisesti korjattua kasvojen anatomiaa oikeaksi. Laittanen jpg:n kunhan jaksan.. Mutta uutta putkeen vaan, tänään taas toiset kuviot. Nyt ei massapohjaa, ei pohjaa nimittäin laisin, lähen tekemään suoraan kankaalle.