Nimittäin negatiivisuutta. Ehkä hiipivä talvi aikaansaa sen, että panee tarkemmin merkille suomalaisten taipumuksen keskittyä negatiiviseen. Teinhän sen äskeisessä viestissä itsekin - en kirjoittanut riviäkään mistään positiivisesta asiasta jonka olisin lehdestä bongannut. No, jatkan nyt napinaa, kun ajattlein tuota negaation traditiota enemmän - ei ole pelkästään kuvataiteen piirre se, on nimittäin tuttua myös musiikkipiireissä. Ei ehkä samassa tyylilajissa kun kuvataiteessa (haukutaan muita ja rehvastellaan omalla erinomaisuudella) vaan päin vastoin: omaa tuotantoa haukutaan ja väheksytään, ja vuolaasti kehutaan muita.
Muistuttaa lapsen toimintaa. Kuvisryhmässäni oli tyttö joka selkeästi pesi kaikki muut piirustustaidoillaan, ja muisti sitten joka tunnilla kovaan ääneen valittaa
"et ku oon siis niin huono, katsokaa nyt ku en osaa piirtää", tarkoituksenaan tietysti saada kaikki muut kerääntymään ympärille ja kehumaan että
"eiku sehän on hieno, oot siis niin hyvä!!!" saadakseen huomiota ja kiitosta. Kyllähän kuvataiteilijatkin tätä tekee, eritoten korostamalla elämänsä kurjuutta jotta joku nostaisi kissan hännän ettei itse vaikuttaisi niin kaupalliselta, ja sitä tietysti on tukemassa sitten taidemaailma, varsinkin siitä hyötyvät tahot. Vai onko muuten mitään selitystä sille, miksi nuorena kuolleen taiteilijan esittelyssä tulee aina ekana otsakkeessa mainita että taiteilija kuoli nuorena ja tuotanto jäi suppeaksi (= duuneja on vaan vähän saatavilla ja näin nousee hinta) (= traagisesti nuorena kuollut taiteilija on myyttisempi ja myyvämpi kuin kasikymppiseksi elänyt kollegansa joka tuuttasi tauluja kolmen duunin viikkotahdilla koko uransa ajan). On se ehkä olennaista, juu. Mutta tyyli jossa asia esitetään on jotenkin läpinäkyvän.. perseestä, teki mieli sanoa, mutta enhköhän keksi tähän vielä jonkun paremmankin argumentin. Katsotaan.
No, mutta, negatiivisuudesta piti vielä napista. Olen tässä nyt harraste- ja tosimielessä lueskellut vauvalehtisiä ja oppaita. Lähes jokaisessa kerrotaan, että nainen tulee sairastumaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen, ja mies murtuu paineen alla kun pitää tuoda rahnaa kotiin, jaksaa valvoa öisin ja vaihtaa vielä autoon renkaat. Naisen oletetaan liimaantuvan vauvaan kiinni kolmeksi vuodeksi ja hylkäävän kaiken muun elämän hoitaakseen kotia ja lasta, ja pitää täysimettää, pitää survoa omat soseet lapselle, neuloa itse sen vaatteet, käyttää kestovaippoja vaikka itku silmässä, juosta joka päivä 3 tunnin vaunulenkit (samalla suorittaa vaunujumppa), leikkiä, palluttaa, leperrellä ja hassutella vauvan kanssa illasta aamuun ja aamusta iltaan, tehdä vielä ruokaa, siivota ja harrastaa seksiä. Sitten ihmetellään, kun masennutaan. Äitiyspakkauksenkin mukana tulleessa 'parisuhdeoppaassa' ei tainnut montaakaan positiivista lausetta olla. Lehtinen keskittyi maalaamaan kauhukuvia täydestä romahduksesta, suhteen hajoamisesta ja yöunien ikuisesta menettämisestä.
Ketä tämä palvelee? suomalainen tuntuu paremmin juu reagoivan negatiiviseen, mutta voisiko asia ehkä mennä niinkin, että lapsi tulee, se hoidetaan, ja jatketaan elämää. Voisiko olla, että molemmat vanhemmat hoitavat lasta, eikä vain toinen? voisiko olla, että se onkin isä, joka lasta hoitaa kotona? ei näköjään tuon oheiskirjallisuuden tarjoaman kuvan mukaisesti. Ihmiset oikeasti pärjäävät sujuvast suurperheiden kanssa. Miten voi olla, että yhden lapsen kanssa ollessa maailma menee noin pahasti perseelleen. Olen satavarma siitä, että kun tuleville vanhemmille maalataan tuommoinen ennakkoasetelma tulevasta, siihen helposti myös tukeudutaan ja aletaan toimimaan tuon annetun mallin mukaan, kuvitellaan että niin on tehtävä. Naisen on imetettävä, joten mies ei voi osallistua niin paljon lapsen hoitoon. Eikä voi muutenkaan, koska on paineen murtama, väsynyt ja masentunut, ja painuu pehkuihin heti töistä tullessaan. Kun taas nainen elää lapsen kanssa symbioosissa, eikä voi pyytää hetkeksikään hoitoapua, tai on huono mutsi ja lapsi kärsii. Siinä sitten itku silmässä viiden minuutin yöunilla keitellään soseita, sillä elämme yhteiskunnassa jossa lasten hoitovastuuta automaattisesti sälytetään äidin niskoille, sen sijaan että lapsia hoitaisi perheyhteisö tai vaikka - ooh - isä. Kukaan ei tule sanomaan, että hei, jos se auttaa hommien jakamisessa, älä imetä. Jos et jaksa pyykätä, älä käytä kestovaippoja. Jos vauva valvottaa paljon, vie hoitoon niin saatte nukuttua. Jos et ole kiinnostunut soseiden vääntämisestä, osta ne kaupasta. Jos alkaa stressata, älä yritä olla täydellinen. Ole tarpeeksi hyvä, se kyllä riittää. Pääasia on että lapsi voi hyvin, ja sitäkin tärkeämpää on se, että vanhemmat voivat hyvin, koska muuten ei lasta jaksa hoitaa. Niin yksinkertaista se on.
En usko tuohon asetelmaan. En usko että yksi lapsi voi suistaa asiat niin raiteiltaan miten annetaan odottaa. Miten ei pärjättäisi yhden lapsen kanssa, kun vanhempani pärjäsi kolmen, edeltävä sukupolvi neljän, sitä edeltävä kymmenen lapsen kanssa. Sukupolvi sukupolvelta lapsiluku kutistuu, ja ongelmat tuntuvat kasvavan. Ei mikään ihme, kun niistä tehdään ongelmia. Ennen kuin vauva on edes syntynyt, on jo kerrottu että perseelleen tulee kaikki menemään, ei edes kannata yrittää.
Jostain syystä jo lapsensa tehneet naiset on pahimpia tuossa syyllistämisessä. Pitää sitten tehdä juuri näin ja näin ja ei missään nimessä tällä tapaa, tuo ei ainakaan tule onnistumaan ja ei tuu mitään. Lihoat 30 kiloa, et saa enää ikinä unta, koko valveillaoloaikasi kuluu lapsen viihdyttämiseen ja vessaankaan et ehdi mennä, joten pue itsellesikin vaippa. Seksiä ette harrasta seuraavaan viiteen vuoteen, Kestovaippoja ei ainakaan voi käyttää, missään nimessä ei tuon mallista bodya vauvalle, nukutat sitten teidän makkarissa ja vaunuissa pitää olla just tietyntyyppiset renkaat, ja huostaanotto odottaa jos sen kanssa ei vaunuttele tuolla kahden metrin umpihangessa auraamattomilla teillä pilkkopimeässä päivittäin. Kolme tuntia. Ja nukuta vielä ulkona. Muuten soitetaan poliisit.
Guess what bitches. Aiotaan käyttää kestovaippoja, ja vielä villahousuja. En todellakaan lihoa 30 kiloa. Saattaa hyvin olla että vauva valvottaa öisin, mutta olen vakuuttunut, että meno ei tule jatkumaan sellaisena siihen asti että lapsi muuttaa kotoa: se on siis väliaikaista, joten miksi stressata. Lapsen kanssa voi leikkiä myös isä. Sitä voi myös ruokkia isä, vauva nimittäin osaa juoda tuttipullosta. Aion jatkaa maalaamista heti kun vauva on tullut ulos (ja pystyn istumaan ja liikkumaan). Jos vauva nukkuu hyvin itsekin, se nukkuu omassa huoneessaan. En todennäköisesti tule koskaan menemään vaunulenkille, ellei ole pakko jostain syystä taittaa jokin matka jalan. Vauva saattaa nukkua päikkärinsä sisällä (en minäkään nukkuisi ulkona ampiaisten ja hyttysten ruokana). Siihen ei oikeasti kuole, vai millähän selitettäsiin kerrostalovauvojen korkea eloonjäämisprosentti. Saattaa jopa olla, että isä jää lapsen kanssa kotiin, jos vaikka saan muhkean apurahan. Ja kaiken kukkuraksi: jos joku ei onnistukaan suunnitelmien mukaan, teemmekin toisin! emmekä romahda paineen alla kun väkisin yritämme tehdä juuri näin ja tällee ja tollee.
TUO on sitä positiivista ajattelua. Voi olla, että myös mitä suurimmassa määrin liioitellun sellaista, mutta tiedättekös mitä. Positiivisuus antaa energiaa. Murtukaa rauhassa paineenne alla. Itse en aio sellaista yhdestä pienestä vauvasta ottaa, vaikka se kuinka jotain supermutsia ottaisikin päähän, neuvolantätistä nyt puhumattakaan. Vauva se vaan on, ja tulee varmasti pärjäämään aivan mainiosti vaikka en liimaa lasta kylkeeni kiinni, ja vaikka lapsen hoito tullaan jakamaan puoliksi. Isukki siis hoitaa myös Ihan Itse, ilman että supermutsi kyttää mitenpäin sukkahousut on lapsella jalassa. Ja ruokkii tuttipullosta. Ehkä jopa k o r v i k k e e l l a. Ja hoitaa varmasti jopa sujuvammin kuin minä. Ajatelkaas. Hui!
No, mutta, negatiivisuudesta piti vielä napista. Olen tässä nyt harraste- ja tosimielessä lueskellut vauvalehtisiä ja oppaita. Lähes jokaisessa kerrotaan, että nainen tulee sairastumaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen, ja mies murtuu paineen alla kun pitää tuoda rahnaa kotiin, jaksaa valvoa öisin ja vaihtaa vielä autoon renkaat. Naisen oletetaan liimaantuvan vauvaan kiinni kolmeksi vuodeksi ja hylkäävän kaiken muun elämän hoitaakseen kotia ja lasta, ja pitää täysimettää, pitää survoa omat soseet lapselle, neuloa itse sen vaatteet, käyttää kestovaippoja vaikka itku silmässä, juosta joka päivä 3 tunnin vaunulenkit (samalla suorittaa vaunujumppa), leikkiä, palluttaa, leperrellä ja hassutella vauvan kanssa illasta aamuun ja aamusta iltaan, tehdä vielä ruokaa, siivota ja harrastaa seksiä. Sitten ihmetellään, kun masennutaan. Äitiyspakkauksenkin mukana tulleessa 'parisuhdeoppaassa' ei tainnut montaakaan positiivista lausetta olla. Lehtinen keskittyi maalaamaan kauhukuvia täydestä romahduksesta, suhteen hajoamisesta ja yöunien ikuisesta menettämisestä. 
Jostain syystä jo lapsensa tehneet naiset on pahimpia tuossa syyllistämisessä. Pitää sitten tehdä juuri näin ja näin ja ei missään nimessä tällä tapaa, tuo ei ainakaan tule onnistumaan ja ei tuu mitään. Lihoat 30 kiloa, et saa enää ikinä unta, koko valveillaoloaikasi kuluu lapsen viihdyttämiseen ja vessaankaan et ehdi mennä, joten pue itsellesikin vaippa. Seksiä ette harrasta seuraavaan viiteen vuoteen, Kestovaippoja ei ainakaan voi käyttää, missään nimessä ei tuon mallista bodya vauvalle, nukutat sitten teidän makkarissa ja vaunuissa pitää olla just tietyntyyppiset renkaat, ja huostaanotto odottaa jos sen kanssa ei vaunuttele tuolla kahden metrin umpihangessa auraamattomilla teillä pilkkopimeässä päivittäin. Kolme tuntia. Ja nukuta vielä ulkona. Muuten soitetaan poliisit. 
TUO on sitä positiivista ajattelua. Voi olla, että myös mitä suurimmassa määrin liioitellun sellaista, mutta tiedättekös mitä. Positiivisuus antaa energiaa. Murtukaa rauhassa paineenne alla. Itse en aio sellaista yhdestä pienestä vauvasta ottaa, vaikka se kuinka jotain supermutsia ottaisikin päähän, neuvolantätistä nyt puhumattakaan. Vauva se vaan on, ja tulee varmasti pärjäämään aivan mainiosti vaikka en liimaa lasta kylkeeni kiinni, ja vaikka lapsen hoito tullaan jakamaan puoliksi. Isukki siis hoitaa myös Ihan Itse, ilman että supermutsi kyttää mitenpäin sukkahousut on lapsella jalassa. Ja ruokkii tuttipullosta. Ehkä jopa k o r v i k k e e l l a. Ja hoitaa varmasti jopa sujuvammin kuin minä. Ajatelkaas. Hui!
