Taide-lehti on taas aiheuttaa migreenin -- on käsittämätöntä miten tällainen ammattikunta on voinut syntyä, jossa kollegat ja muut alalla kyltyrellit toimijat hakkaavat itseään ja kavereita vasaralla polveen. Vaikka eihän tämä mikään ryhmähenkeä nostattava julkaisu olekkaan, niin silti suorastaan vituttaa lukea juttua toisen perään jossa kyseenalaistetaan kaikki toimintatavat mitä mahdollisesti keksitään, haukutaan oman alan ominaispiirteet, valitetaan jonkin asian olemassaolosta ja sen loistaessaan poissaolollaan taasen itketään sen perään. Joo, viittaan mm. taiteen kritiikin olemisen ja ei-olemisen keskusteluihin, ja taiteilijan ammatin, tai "ammatin" alituista määrittelytrendiä tienaamisesta ja esilläolosta siihen, että miten on esillä ja miten tienaa.
Eniten silmään pisti Annamari Vänskän kirjoitus, ja siinä esiintynyt ajatus "poikkipuolisesta sanasta", tarkemmin lainattuna: "Usein kritiikki on myös liian kesyä: ei uskalleta sanoa poikkipuolista sanaa, koska ei haluta pilata tunnelmaa tai pahoittaa taiteilijan mieltä".Jostain syystä on piirtynyt käsite siitä, että taiteen kritiikki on hyvää vain sivaltaessaan, ja muussa tapauksessa se on pullamössöä. Itse haluaisin herättää kysymyksen siitä että miksi kritiikin pitäisi sitten aina sivaltaa. Taiteessa on vaikea vetää hyvä/huono -linjausta (ja siihenhän poikkipuoliset sanat pohjautuvat) muulla kuin subjektiivisella tasolla (vaikka kuinka vertailisi yleiseen kontekstiin), niin kertakaikkiaan turhauttavaa on sellaista oman maku/tuntoaistin reaktiota onanoida minkään julkaisun sivulle. Näin on minusta. En nauti sellaisen kritiikin lukemisesta, kertakaikkiaan. Että pitäisi aina löytää se epäkohta joka kokonaisuudesta, että miten on tässäkin nyt epäonnistuttu tai miten tämä nyt ei kohtaa taiteen päämäärien kanssa. Paskan marjat.
Ylimitoitetulla määrällä taideopintovuosia olen oppinut kritiikistä yhden asian. Sillä ei kukaan tee yhtään mitään, jos se on kieltävää, tuomitsevaa, moittivaa tai kärkevää. Ketä sellaisen kritiikin olisi tarkoitus palvella? Jos se on esillä jossakin julkaisussa, se on tarkoitettu lukijoille. Sen on tarkoitus kuvastaa sitä, mitä on tarjolla, ja antaa jonkinlainen, johonkin kontekstiin sidottu arvostelma nähdystä - tavalla, joka palvelee lukijaa, kehoittaa menemään itse paikanpäälle, sillä ilman kävijöitä näyttelykulttuuri kuihtuu, tietysti. Mielestäni kritiikkiin kuuluu pohtiminen, aiheen tarkastelu, tarkka perustelu, ja se, että onko taiteilija juuri kulloisenkin kirjoittajan mielestä onnistunut tai epäonnistunut pyrkimyksissään, on epäolennaista.
Se ei tarkoita kyseenalaistamisen poissaoloa kritiikistä - sen muodon olisi vain oltava sellainen, että siinä piilisi myös jonkinlainen hyötymomentti. Olen lukenut monta hyvää ja monta huonoa kritiikkiä. On tyhjänpäiväistä todeta, että jonkun teos tai kokonaisuus on brutaali, karmiva, eikä pitäisi tulla kutsutuksi taideteokseksi laisinkaan. Tämä ei ole olennainen huomio, vaan se, miksi juuri tämä henkilö kokee teoksen näin ja mihin pohjaan mielipiteensä perustaa. Kas, perustelu, tuo pieni yksityiskohta joka tekee subjektiosta jotakin sellaista, johon voi joku muukin samaistua. Ja siltikin, vaikka esittäisi sivalluksen ja perustelisi sen, sopisi miettiä että kenen etua palvelee antaa jonkun työstä niin äärimmäistä lausuntoa, ja mikäs helvetin taidejeesus sitä kirjoittaja kuvittelee olevansa, kun on pokkaa jonkun työskentelyä suoranaisesti mustamaalata. Joskus aivan suututtaa lukea arvostelmaa joka on sen kaltainen. Ehkä siinä saa sitten kovan kriitikon maineen. Tai ehkä sittenkin tietämättömän ja ajattelemattoman. Eikö kuitenkin kyse ole ehkä hieman siitäkin, että omassa tulkinnallisessa kyvyssä on aukko, kun jonkun duuni tai työskentelyjälki ei avaudu. Juu ja saahan sen arviossaan sanoa - ei aukea, ei välity - mutta siihen jos sen tulkinnan jättää ilmaan roikkumaan kiinnittämättä ajatustaan mihinkään, ollaan ns. Paskan Arvostelun äärellä.
Ehkä suoranaisesti poikkipuolinen sana ja mustamaalaaminen ei ollut viittaamani lähteen kirjoituksessa rinnastettu, mutta useinkin tuntuu että sitä haetaan kun vingutaan kunnollisen kritiikin perään. Halutaan joku hakkaamaan sillä pajavasaralla kollegaa lumpioon. Ja sen sijaan että taiteilijat tai muut artsifartsit nousisivat barrikadeille ja antaisivat vastakritiikkiä, huutelevat he lisäsivaltelun perään eivätkä halua kannatella toisiaan. Salaa ehkä tyytyväisinä siitä että toinen sai nyt paskaa niskaan, hihii. Itse olen kerran kirjoittanut Satakunnan Kansan päätoimittajalle palautetta lehdestä lukemani kritiikin vuoksi. Enpä muista ketä kritisoitiin ja kuka kritisoi, siitä on jo jokunen vuosi, mutta se oli kyllä sen luokan paskaa että huhhuijaa. Omasta navasta revittyä 'mun mielest' - kritiikkiä, ja kaiken läpi selkeästi paistoi se, että tämä kirjoittaja ei nyt tästä tyylilajista pidä. Miksi kritisoida, jos ei osaa kuin tykätä tostnoi ja inhot niinku kaikkii muit. Kuka myöntää koskaan tehneensä saman? Ihan vaan seistäkseen oman ammattiryhmänsä takana?
Jaamutta kukapas nyt oman ammattiryhmänsä takana seisoisi. Sitäkin kun pitää, helvetti vieläkin, pyörittää ihan lehden sivuilla että saako taiteilija haluta rahnaa vai onko taide ylevämpää silloin, kun ei pyritä rahalliseen hyötyyn. Kirjoitetaan ihan artikkeli sitten tästä tämmöisestä taiteilijasta kun tekee tällai, ja kysytään lopussa että hävettääkö jotakuta? joo, hävettää, nimittäin se, että huudellaan vieraisiin pöytiin ja eletään jatkuvasti tilassa jossa arvioidaan noiden tontyyppisten taiteilijoiden olevan niin tommosia. Niin, en tiedä haettiinko tekstissä juuri tämän kritisoimista vai sen, että ylipäätään on halua saada rahaa taiteesta, mutta että pitää sitten vielä alan lehdessä sahailla sitä taiteilijan oksaa, ja että itse alalla toimijat pistää laksatiivia kaverin muroihin. Ei vittu.
Mitä jos vaikka antaisi olla, ja antais tehdä niin miten tekee, ja olla naukumatta nurkissa etku kaitsu myy ankkatauluil ja koittaa vaa haalii rahnaa ja Palmu on ain vaa dollarit silmis. So what. Jos joku haluaa mielummin haalia vuokrarahansa hesen (tai sossun)luukulta kun telineen ääreltä tunteakseen itsensä pyyteettömästi taiteilijaks niin ihan vapaasti jos se omaa oloa helpottaa. Jos joku haluaa sitten toisin, niin ei muutaku messuille ja myyntinäyttelyihin. Todella, todella ikävää jos joku saa siitä ihan niin paljon näppyöitä että pitää sen mukaa taiteilijuuden arvoa määritellä. Voi voi. Kannattaisi ehkä miettiä että miksi se niin kovasti harmittaa. Teokset teoksena, vittu.
26.10.2010
Valmistuminen häämöttää
Syksyssä ollaan. Lopputyön tekeminen on täydessä vauhdissa, kirjallinen on lähestulkoon valmis. Pituutta tuolle alunperin 20 sivun pätkälle on tullut jo noin 150 sivua. Tekstiä ei ole toki jokainen sivu pullollaan, vaan jokatoisella sivulla on kuva. Tms. Prosessikuvaus teksti on kuitenkin, sisältäen hieman omaa pohdintaa myös sen prosessin ulkopuolelta.
Lopputyönäyttelyä olen puuhaamassa alustavasti Auran Galleriaan. Katsotaan, miten neuvottelut edistyvät, mutta mahdollisesti siellä ehkä toukokuussa todennäköisesti epämuotokuvia esillä. Yksi pieni juttu pitää hoitaa siinä välissä..
Tällaista odottelemme saapuvaksi tammikuun lopulla. Hieman tulee kiireiseen saumaan, mutta eiköhän tästä selvitä.. ;) Nyt porskutetaan siis jo viikolla 27 ja olo on sen mukainen, eli viluttaa ja väsyttää ja kömpelömmäksi käyn päivä päivältä. Kuumeisesti odottelenkin materiaalitoimitusta taidemaalariliitosta että pääsen töihin. Suunnitelmana on hoitaa isommat maalaukset alta pois ennen pienen syntymää, ja sitten kotosalla työstää pienempiä teoksia aina piltin uinuessa. Tai ehkä työhuoneellakin työskentely onnistuu, kun mies on siirtymässä vuorotöihin ja saa sitten hoitaa nyyttiä päivisin. Aina voi suunnitella - kyllä todellisuus sitten näyttää miten asiat oikeasti tulevat menemään ;)
--
Opinnäytetyön kirjallinen on siis viittä vailla valmis. Hieman siellä on epäsovinnaisuuksia (kuten 10 sivua chattilogia) mutta taiteen opparissa on vähän vapaammat muodot. Saattaa olla että tuo logipastetus menee jo siitäkin yli, mutta aika näyttää.
Maistiaiseksi tarjoaisin tällaisen kohdan tekstin lopussa, jossa summaan tekojeni merkityksiä ja omaa kokemustani taiteilijana toimimisesta:
Yksilön kokemus on ainutlaatuinen. Eksistentialismin perusajatuksia. Ehkä juuri tässä on suurin vaikeuteni: koen liian hallitsevaksi pyrkimyksen tutkivasta taiteilijuudesta, temaattisesta käsittelytavasta, yhteiskuntapoliittisesta taiteesta. Kommentoimisesta, kannanottamisesta, lähestulkoon taiteellisena aktivistina toimimisesta. Yksilön kokemus on ainutlaatuinen, silti pitäisi rakentaa tiukka viitekehys ja taiteen keinoin muodostettu visuaalinen kokonaisuus, jolla syöttää ajatusta jostain. Siinä tarjoaa omaa kokemustaan. Ei anna vapautta kokea itse, eikä myöskään itselleen saumaa vanhaan kunnon ”luomistyöhön”. Eli puhtaaseen taiteelliseen työskentelyyn ilman sääntöjä ja vaatimuksia, teemoja ja sanomisen tarvetta. Siinä kai se, mitä itse haluan sanoa jos jotain sanottava on. Huvittavaa sinänsä, että absoluuttiseen vapauteen liittyy Sartren mukaan myös ahdistus, joka ainakin taiteen tekemisen osalta on minulle tuttu kumppani ja viimeksi esiintynyt tämän tekstin sivulla 122. Tämä ahdistuksen ajatus on yksilöllisyyden ja riippumattomuuden tuskaa. Tuskaa siitä, että emme voi nojata mihinkään valmiiseen ideologiaan tai toiseen ihmiseen. Olemme siis perimmäiseltä olemukseltamme yksin maailmassa – onko taiteellisen ahdistukseni syvin piste juuri tässä? En halua enkä siten voi nojata valmiiseen tapaan tehdä ja ajatella taidetta, joten olenko taiteineni yksin, jopa niin yksin että en koe kenenkään lopulta kiinnostuvan tekemisestäni sen ollessa niin omakohtaista? siitäkö tässä on kyse?
Lopputyönäyttelyä olen puuhaamassa alustavasti Auran Galleriaan. Katsotaan, miten neuvottelut edistyvät, mutta mahdollisesti siellä ehkä toukokuussa todennäköisesti epämuotokuvia esillä. Yksi pieni juttu pitää hoitaa siinä välissä..
Tällaista odottelemme saapuvaksi tammikuun lopulla. Hieman tulee kiireiseen saumaan, mutta eiköhän tästä selvitä.. ;) Nyt porskutetaan siis jo viikolla 27 ja olo on sen mukainen, eli viluttaa ja väsyttää ja kömpelömmäksi käyn päivä päivältä. Kuumeisesti odottelenkin materiaalitoimitusta taidemaalariliitosta että pääsen töihin. Suunnitelmana on hoitaa isommat maalaukset alta pois ennen pienen syntymää, ja sitten kotosalla työstää pienempiä teoksia aina piltin uinuessa. Tai ehkä työhuoneellakin työskentely onnistuu, kun mies on siirtymässä vuorotöihin ja saa sitten hoitaa nyyttiä päivisin. Aina voi suunnitella - kyllä todellisuus sitten näyttää miten asiat oikeasti tulevat menemään ;)
--
Opinnäytetyön kirjallinen on siis viittä vailla valmis. Hieman siellä on epäsovinnaisuuksia (kuten 10 sivua chattilogia) mutta taiteen opparissa on vähän vapaammat muodot. Saattaa olla että tuo logipastetus menee jo siitäkin yli, mutta aika näyttää.
Maistiaiseksi tarjoaisin tällaisen kohdan tekstin lopussa, jossa summaan tekojeni merkityksiä ja omaa kokemustani taiteilijana toimimisesta:
Yksilön kokemus on ainutlaatuinen. Eksistentialismin perusajatuksia. Ehkä juuri tässä on suurin vaikeuteni: koen liian hallitsevaksi pyrkimyksen tutkivasta taiteilijuudesta, temaattisesta käsittelytavasta, yhteiskuntapoliittisesta taiteesta. Kommentoimisesta, kannanottamisesta, lähestulkoon taiteellisena aktivistina toimimisesta. Yksilön kokemus on ainutlaatuinen, silti pitäisi rakentaa tiukka viitekehys ja taiteen keinoin muodostettu visuaalinen kokonaisuus, jolla syöttää ajatusta jostain. Siinä tarjoaa omaa kokemustaan. Ei anna vapautta kokea itse, eikä myöskään itselleen saumaa vanhaan kunnon ”luomistyöhön”. Eli puhtaaseen taiteelliseen työskentelyyn ilman sääntöjä ja vaatimuksia, teemoja ja sanomisen tarvetta. Siinä kai se, mitä itse haluan sanoa jos jotain sanottava on. Huvittavaa sinänsä, että absoluuttiseen vapauteen liittyy Sartren mukaan myös ahdistus, joka ainakin taiteen tekemisen osalta on minulle tuttu kumppani ja viimeksi esiintynyt tämän tekstin sivulla 122. Tämä ahdistuksen ajatus on yksilöllisyyden ja riippumattomuuden tuskaa. Tuskaa siitä, että emme voi nojata mihinkään valmiiseen ideologiaan tai toiseen ihmiseen. Olemme siis perimmäiseltä olemukseltamme yksin maailmassa – onko taiteellisen ahdistukseni syvin piste juuri tässä? En halua enkä siten voi nojata valmiiseen tapaan tehdä ja ajatella taidetta, joten olenko taiteineni yksin, jopa niin yksin että en koe kenenkään lopulta kiinnostuvan tekemisestäni sen ollessa niin omakohtaista? siitäkö tässä on kyse?
Katkelma keskustelusta
[12:49] minä: valokuvan voi ottaa kuka vaan toisaalta
[12:49] minä: kaikilla melkeen on sen välineet käytössä
[12:49] minä: mistä erottaa taidevalokuvan
[12:49] minä: vai onko niitä tarpeen edes erottaa, jos vaikka rohkenisi katsomaan kaikkia kuvia maailmassa samalla arvoasetelmalla
[12:50] *******: Niin. Joku perhejuhlakuva vois helposti olla ironinen yhteiskuntakuvaus taidenäyttelyssä jos oikea ihminen olis ottanu sen.
[12:51] minä: tai kannanotto siihen, mikä on taidetta..
[12:51] *******: Helpointa on erottaa, että taiteilijan tekemä on taidetta. Niissä on ollu tarkoituksena tehdä taidetta.
[12:52] minä: väheneekö kuvan kuvallinen arvo siinä, että sen on ottanut pertti kannonkoskelta, eikä ola kolehmainen
[12:52] *******: Sillon oletettavasti sanotaan, vaan että kaunis. Mutta se ei ole taidetta, jos tarkoituksena ei ole tehdä taidetta.
[12:54] *******: Voisko lopputuloksen perusteella määritellä. Mutta ei ole ehkä mahdollista määritellä mitkä kriteerit täyttävä teko olisi taidetta riippumatta kuka sen tekisi. Erityisesti koska on tuo hinku pohtia mikä on taidetta ja venyttää rajoja.
[12:54] minä: eli taide ei sanana määrittele vain hienoa teosta, vaan ammattilaisen tuottamaa jotakin visuaalista asiaa
[12:55] minä: mutta voiko sen ammattilaisuuden sisällä sitten jatkaa määrittelyä edelleen
[12:55] minä: hyvä taide/huono taidehan on tuttu jaottelu
[12:55] *******: En tiedä. Voisiko tähän ottaa saman lähestymistavan ku luin ryhmän määritelmästä. Eli ei ole mielekästä määritellä mikä on ryhmä, mutta tietyt ominaisuudet osoittavat, että se todennäköisemmin on ryhmä.
[12:55] minä: mutta että 'tämä ei mielestäni ole taidetta' - onko se mahdollinen ajatus
[12:56] *******: Jos tekijä on taiteilija, jos on ollut tarkoituksena tehdä taidetta, jos käytetään tiettyjä taiteen keinoja... Kaikkien ei tarvitsisi toteutua, mutta mitä useampi toteutuu, sitä todennäköisemmin on kyse taiteesta.
[12:49] minä: kaikilla melkeen on sen välineet käytössä
[12:49] minä: mistä erottaa taidevalokuvan
[12:49] minä: vai onko niitä tarpeen edes erottaa, jos vaikka rohkenisi katsomaan kaikkia kuvia maailmassa samalla arvoasetelmalla
[12:50] *******: Niin. Joku perhejuhlakuva vois helposti olla ironinen yhteiskuntakuvaus taidenäyttelyssä jos oikea ihminen olis ottanu sen.
[12:51] minä: tai kannanotto siihen, mikä on taidetta..
[12:51] *******: Helpointa on erottaa, että taiteilijan tekemä on taidetta. Niissä on ollu tarkoituksena tehdä taidetta.
[12:52] minä: väheneekö kuvan kuvallinen arvo siinä, että sen on ottanut pertti kannonkoskelta, eikä ola kolehmainen
[12:52] *******: Sillon oletettavasti sanotaan, vaan että kaunis. Mutta se ei ole taidetta, jos tarkoituksena ei ole tehdä taidetta.
[12:54] *******: Voisko lopputuloksen perusteella määritellä. Mutta ei ole ehkä mahdollista määritellä mitkä kriteerit täyttävä teko olisi taidetta riippumatta kuka sen tekisi. Erityisesti koska on tuo hinku pohtia mikä on taidetta ja venyttää rajoja.
[12:54] minä: eli taide ei sanana määrittele vain hienoa teosta, vaan ammattilaisen tuottamaa jotakin visuaalista asiaa
[12:55] minä: mutta voiko sen ammattilaisuuden sisällä sitten jatkaa määrittelyä edelleen
[12:55] minä: hyvä taide/huono taidehan on tuttu jaottelu
[12:55] *******: En tiedä. Voisiko tähän ottaa saman lähestymistavan ku luin ryhmän määritelmästä. Eli ei ole mielekästä määritellä mikä on ryhmä, mutta tietyt ominaisuudet osoittavat, että se todennäköisemmin on ryhmä.
[12:55] minä: mutta että 'tämä ei mielestäni ole taidetta' - onko se mahdollinen ajatus
[12:56] *******: Jos tekijä on taiteilija, jos on ollut tarkoituksena tehdä taidetta, jos käytetään tiettyjä taiteen keinoja... Kaikkien ei tarvitsisi toteutua, mutta mitä useampi toteutuu, sitä todennäköisemmin on kyse taiteesta.
9.8.2010
Ominais
Kävin kuvaamassa Ominaisten hautasaarella. En tiedä onko kuvat itse tarkoituksessa käyttökelpoisia vai onko niihin tarttunut tarkoituksetonta huumoria mukaan.. vaikka tuskin se kiellettyä on sinänsä. Kuvakertomusta ehkä sitten myöhemmin.
Maalausrintamalla on tapahtunut, eikä pelkkää hyvää (tai hyvää laisinkaan). Olen taas sortunut samaan vanhaan ylihinkutukseen ja sitä on vaikea korjata lyömättä sitäkin yli. Kertaalleen tuhosin jo ekana aloittamani opariduunin, sitä aloitin uudestaan, ja siinä ehkä on potentiaalia tai sitten ei. Riippuu, saanko jotenkin hienovaraisesti korjattua kasvojen anatomiaa oikeaksi. Laittanen jpg:n kunhan jaksan.. Mutta uutta putkeen vaan, tänään taas toiset kuviot. Nyt ei massapohjaa, ei pohjaa nimittäin laisin, lähen tekemään suoraan kankaalle.
13.7.2010
Kohtaamisia
Saunan jälkeen
Ensimmäiset pakkasaamut
Tervetuloa talvi olohuoneen ikkunaan
Jouluinen
Varovainen kevään valo
+35
Kohta alkaa olla pikkuhiljaa niin lämmin että uskaltaudun mereen uimaan! Nyt täytyy tunnustaa, että sen lisäksi että inhoan kylmää vettä enkä siksi mene veteen, niin välttelen uimista myös siksi että pelkään merta, koska en näe mitä pohjassa on! Pitäisi mennä kengät jalassa mereen niin sekin jo helpottaisi. Kaiken maailman kaloja ja rapuja ja meduusoja ja kiviä ja leviä.. ja kun vesi on samea, ei näe mitään, ja sitten alkaakin mielikuvitus laukkaamaan ja paniikilla vedestä ylös. Meri on suuri tuntematon. Ties vaikka joku ruumis olisi lillimässä siellä pinnan alla. Haukia siellä ainakin on, valppaina hampaat tanassa. Jep, ehkä hiukan äärimmäistä ajattelua, mutta meri on pelottava.
Eli uimisen sijasta vilvoittelen työhuoneen sohvalla. Ei tällä helteellä paljoa pysty tekemään, ainakaan nyt tässä nykyisessä tilassani. Olen kuitenkin yrittänyt olla irrottamatta ajatuksiani itse asiasta, ja pohtinut edelleen valokuvan sijaa. Taidelehden numeroa 2/10 taas läpi plaratessani jäin lukemaan blogikatsausta. Olen toki lukenut sen jo pariin otteeseen, siteerannutkin sitä taiteen tutkimuksen luentosarjassa, mutta nyt se kiinnitti huomion erityisesti. Otsikko esitteli seuraavia ajatuksia:
"Mitä tapahtuu taiteelle, jonka välineet ovat kaikkien käytössä koko ajan? Valokuvasta osataan keskustella, mutta kuvia on kaikkialla, eikä taidevalokuvaa ole aina helppo kuvatulvasta tunnistaa."
Ajatus on tulossa. Sieltä se tulee. Noniin: Mitä ihmettä! oli ensimmäinen reaktio. Missä vaiheessa valokuva on muodostunut taiteeksi, jonka välineet on kaikkien käytössä, ja täten tekee taidevalokuvan erottamisen sekalaisesta kuvatulvasta vaikeaksi. Siis, kenellä muka ei ole kynää kotona? ja paperia? veikkaisin monella olevan, ja kaikkien koulussa myös kuvistunnilla piirtävän, mutta kamera? ei välttämättä ole kaikkien ulottuvilla. Miten juuri valokuva on asettunut tällaiseen asemaan mutta piirtäminen tai maalaus ei. Hetken hekottelen ajatusta että eihän maalausta ja piirustusta enää niin nykytaiteena arvostetakkaan, kunnes vakavoidun, niin. Onko näin. Taisi olla AIA:n esitteestäkin taiteilijoiden taholta nurinaa, kun esitteen valmistanut toimisto oli kuvapankistaan lisännyt esitteeseen maalituubin kuvan. Tämän ilmeisesti ajateltiin antavan saariston taiteilijoista vanhanaikaisen kuvan.
Johtaa ajatukseen: miksi näin. Olenko minä sitten vanhanaikainen? olen maalari. Joka piirtää ja valokuvaa. Mutta työskentelen hiilien ja kynien ja maalaustuubien ja pensseleiden kanssa. Enko kelpaa nykytaiteilijaksi?
No, sivujuoni tuo, mutta todella: jos maalaaminen ja piirtäminen koetaan vanhanaikaisena ja arkipäiväisenä, niin miksi valokuva kuitenkin on ohittanut nämä taidemuodot tavanomaisuudessa. Siitähän on keskusteltu maailman sivu että mikä oikeastaan on taidetta, ja millainen maalaus lasketaan taiteeksi, tai paremminkin: kenen tekemä maalaus lasketaan taiteeksi. Mitä on taide - kysymykseen useinkin todetaan vastaukseksi objektiivisuudessaankin perin subjektiivinen "intentio". Taiteeksi tarkoitettu on taidetta. Niin.
Onko tämä sitten epäselvää valokuvataiteen parissa? Blogikatsauksen otsikon lause "mutta kuvia on kaikkialla, eikä taidevalokuvaa ole aina helppo kuvatulvasta tunnistaa". Jos nyt poistetaan tuo valokuva-termi lauseesta ja pysytään vain taide-termin kontekstin sisällä, kuinka tunnistaa taide kuvatulvasta. Jos minulta kysytään, niin kyseenomaisia ulkoisia tunnusmerkkejä ei ole olemassa muuten kuin subjektiivisella tasolla.
Edellisessä kirjoituksessani pohdin omaa suhdetta valokuvaan ja maalaamiseen, toisen vaikeuteen, toisen helppouteen, ja itse totesinkin maalauksen tavallaan oikeuttavan itse itsessä jo prosessinkin kautta: teos rakentuu eri tavalla kuin valokuva. Fyysisellä tavalla. Samoin Taide-lehdessä toteaa blogikatsaukseen lainattu Pieni vihko-blogin Celia, jolle maalausta oli helpompi lähestyä. "Ei tarvinnut pelätä, onko joku ehkä joskus löytänyt öljyvärit ennen minua ja vieläpä maalannut niillä kankaalle". Koen tavallaan puhuvani samasta asiasta kuin Celia. Ajatukset eroavat kuitenkin siinä kohtaa, kun Taide-lehden mukaan todetaan asian olevan niin, että "Taidevalokuvan edessä ei osata olla, koska valokuva on liian tuttu ja turvallinen". Valokuvako tuttu ja turvallinen? kuitenkin puhutaan taide-kontekstin sisällä olevista asioista, ja valokuva lienee videon kera sieltä tuoreimmasta päästä, ainakin jos maalaukseen verrataan. Miten niiden edessä sitten osataan olla, kysyn. Syy ei voi olla tuttuudessa ja turvallisuudessa valokuvan kohdalla. Luulen että asia on päinvastoin, valokuvan edessä ei osata olla, koska se on vierasta. "Ei ymmärretä taiteenlajin ominaispiirteitä" sopii paljon paremmin siihen ajatukseen kuin Celian esittämään.
No, oma ajatus, anna tulla. Mikä ongelmani on valokuvan edessä, tulinko perustelleeksi itselleni sen? En tiedä. Pelkään valokuvan olevan minulle kuin abstraktin. Rakastan, mutta en vain jostain syystä pysty, kuin harvoin, joissain tilanteessa saamaan sitä kankaalle tai kameralle asti.
Eli uimisen sijasta vilvoittelen työhuoneen sohvalla. Ei tällä helteellä paljoa pysty tekemään, ainakaan nyt tässä nykyisessä tilassani. Olen kuitenkin yrittänyt olla irrottamatta ajatuksiani itse asiasta, ja pohtinut edelleen valokuvan sijaa. Taidelehden numeroa 2/10 taas läpi plaratessani jäin lukemaan blogikatsausta. Olen toki lukenut sen jo pariin otteeseen, siteerannutkin sitä taiteen tutkimuksen luentosarjassa, mutta nyt se kiinnitti huomion erityisesti. Otsikko esitteli seuraavia ajatuksia:
"Mitä tapahtuu taiteelle, jonka välineet ovat kaikkien käytössä koko ajan? Valokuvasta osataan keskustella, mutta kuvia on kaikkialla, eikä taidevalokuvaa ole aina helppo kuvatulvasta tunnistaa."
Ajatus on tulossa. Sieltä se tulee. Noniin: Mitä ihmettä! oli ensimmäinen reaktio. Missä vaiheessa valokuva on muodostunut taiteeksi, jonka välineet on kaikkien käytössä, ja täten tekee taidevalokuvan erottamisen sekalaisesta kuvatulvasta vaikeaksi. Siis, kenellä muka ei ole kynää kotona? ja paperia? veikkaisin monella olevan, ja kaikkien koulussa myös kuvistunnilla piirtävän, mutta kamera? ei välttämättä ole kaikkien ulottuvilla. Miten juuri valokuva on asettunut tällaiseen asemaan mutta piirtäminen tai maalaus ei. Hetken hekottelen ajatusta että eihän maalausta ja piirustusta enää niin nykytaiteena arvostetakkaan, kunnes vakavoidun, niin. Onko näin. Taisi olla AIA:n esitteestäkin taiteilijoiden taholta nurinaa, kun esitteen valmistanut toimisto oli kuvapankistaan lisännyt esitteeseen maalituubin kuvan. Tämän ilmeisesti ajateltiin antavan saariston taiteilijoista vanhanaikaisen kuvan.
Johtaa ajatukseen: miksi näin. Olenko minä sitten vanhanaikainen? olen maalari. Joka piirtää ja valokuvaa. Mutta työskentelen hiilien ja kynien ja maalaustuubien ja pensseleiden kanssa. Enko kelpaa nykytaiteilijaksi?
No, sivujuoni tuo, mutta todella: jos maalaaminen ja piirtäminen koetaan vanhanaikaisena ja arkipäiväisenä, niin miksi valokuva kuitenkin on ohittanut nämä taidemuodot tavanomaisuudessa. Siitähän on keskusteltu maailman sivu että mikä oikeastaan on taidetta, ja millainen maalaus lasketaan taiteeksi, tai paremminkin: kenen tekemä maalaus lasketaan taiteeksi. Mitä on taide - kysymykseen useinkin todetaan vastaukseksi objektiivisuudessaankin perin subjektiivinen "intentio". Taiteeksi tarkoitettu on taidetta. Niin.
Onko tämä sitten epäselvää valokuvataiteen parissa? Blogikatsauksen otsikon lause "mutta kuvia on kaikkialla, eikä taidevalokuvaa ole aina helppo kuvatulvasta tunnistaa". Jos nyt poistetaan tuo valokuva-termi lauseesta ja pysytään vain taide-termin kontekstin sisällä, kuinka tunnistaa taide kuvatulvasta. Jos minulta kysytään, niin kyseenomaisia ulkoisia tunnusmerkkejä ei ole olemassa muuten kuin subjektiivisella tasolla.
Edellisessä kirjoituksessani pohdin omaa suhdetta valokuvaan ja maalaamiseen, toisen vaikeuteen, toisen helppouteen, ja itse totesinkin maalauksen tavallaan oikeuttavan itse itsessä jo prosessinkin kautta: teos rakentuu eri tavalla kuin valokuva. Fyysisellä tavalla. Samoin Taide-lehdessä toteaa blogikatsaukseen lainattu Pieni vihko-blogin Celia, jolle maalausta oli helpompi lähestyä. "Ei tarvinnut pelätä, onko joku ehkä joskus löytänyt öljyvärit ennen minua ja vieläpä maalannut niillä kankaalle". Koen tavallaan puhuvani samasta asiasta kuin Celia. Ajatukset eroavat kuitenkin siinä kohtaa, kun Taide-lehden mukaan todetaan asian olevan niin, että "Taidevalokuvan edessä ei osata olla, koska valokuva on liian tuttu ja turvallinen". Valokuvako tuttu ja turvallinen? kuitenkin puhutaan taide-kontekstin sisällä olevista asioista, ja valokuva lienee videon kera sieltä tuoreimmasta päästä, ainakin jos maalaukseen verrataan. Miten niiden edessä sitten osataan olla, kysyn. Syy ei voi olla tuttuudessa ja turvallisuudessa valokuvan kohdalla. Luulen että asia on päinvastoin, valokuvan edessä ei osata olla, koska se on vierasta. "Ei ymmärretä taiteenlajin ominaispiirteitä" sopii paljon paremmin siihen ajatukseen kuin Celian esittämään.
No, oma ajatus, anna tulla. Mikä ongelmani on valokuvan edessä, tulinko perustelleeksi itselleni sen? En tiedä. Pelkään valokuvan olevan minulle kuin abstraktin. Rakastan, mutta en vain jostain syystä pysty, kuin harvoin, joissain tilanteessa saamaan sitä kankaalle tai kameralle asti.
12.7.2010
It's freaking hot
Heinäkuun helteet - ihana yhdistelmä opinnäytetyön tekemisen kanssa. Olen siis aloittanut kirjoittamaan että taiteilemaan oparia, molempien ollessa jo oikein hyvällä mallilla. Kokonaisuus tulee käsittelemään muotokuvaa.. ja valokuvauksellisuutta maalauksellisuudessa, satunnaisia hetkiä ikuistettuna ja toisinnettuna, ja kajasteleepa mielessä myöskin valokuvat sellaisenaan kokonaisuuden muassa, mutta vähemmän hetkellisinä. Snapshotit eläisivät maalauksissa ja asetellummat kokonaisuudet valokuvissa. Saapa nähdä.. mutta helvetin kuuma, aivan tukahduttavan kuuma, aamuviidestä puoleenpäivään saa taistella pahan olon ja oksennuksen välttelyn kanssa, ennen kuin on jokseenkin valmis siirtymään työhuoneelle.
Joka onkin kokenut melkoisen kasvojenkohotusen viimenäkemästä:
Not bad, huh?
Jatkan työskentelyä Renja Leinon sanat mielessäni jotka jäivät sinne kummittelemaan kevän työpajaviikolta. Että kelpaako valokuva mulle sellaisenaan? kelpaa! tietenkin kelpaa. Mutta se on niin paljon vaikeampaa.. en tiedä, ehkä siksi, että maalauksessa ponnistelu on teoskohtaista, ja duuni työstyy siinä prosessin aikana ja oikeuttaa itsensä jo sitä kautta, kun taas valokuva.. pitäisi olla niin paljon enemmän perusteluja ja sanottavaa, joka sinänsä ei kuulu tapaani ajatella taidetta, saatika tehdä sitä. Vai pitäisikö sittenkään olla? valokuvassa se pelkkä kuva ei riitä. Vai riittääkö? häh?
Työ vaiheessa.
Renjan kurssilla otettu kuva Kimmosta on lähtökohtana. Homma jatkuu useampien värilätäköiden kaatamisella kuvan päälle.. luulisin.. jonka jälkeen vahvistelen hiilellä mitä vahvistelen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)