Luomisen tuskaa

Satakunnan kansan kritiikki

2012-01-13T14:31:00.000+02:00

Maria Liitolan näyttely koostuu ihmiskasvoja esittävistä maalauksista, joita hän itse kutsuu epämuotokuviksi. Mielessä käyvät mahdollisina esikuvina Schjerfberckin omakuvien lisäksi Ellen Thesleffin varhaisvaihe. Valokuvien mukanaolo ja niiden käyttö maalausprosessin aikana, groteskinkauniin naiseuden ohella sivuaa jopa Jenny Savillen yksinkertaisempia teoksia. Tosin näyttelyn ainoa varsinainen valokuvateos ei käy sellaista vuoropuhelua maalausten kanssa kuin se voisi.
Liitolan hienovarainen värienkäyttö ja luonnosmainen valmius on parhaimmillaan herkkää ja voimakasta samaan aikaan, heikoimmillaan vähän tasapaksua.
Kokonaisuutena elämys on miellyttävä, mutta jonkinlaista särmää jää kaipaamaan, konkreettisestikin, esimerkiksi pientä terävöittämistä korostamaan pyöreitä muotoja, jotta ne eivät jäisi vellovaksi massaksi. Kauniisti sanottuna hahmot ovat unenomaisia, ikävämmin ilmaistuna jotkut velttoja ja vailla elämänkipinää.
Liitola on kuitenkin selvästi löytänyt elementtinsä ja hänellä on potentiaalia kehittyä lajissaan todella hyväksi maalariksi, kunhan uskaltaa tiivistää ilmaisuaan ja paneutua vielä astetta syvemmälle ihmiskasvojen mysteeriin.

Hanna-Riikka Kuisma

Linkki koko kritiikkiin Täällä.

Ihana kritiikki. Aivan kertakaikkiaan. Rakastan Schjerfbeckiä ja Thesleffiä! Saa se näkyäkin. Ja Saville nyt vaan on niin upea.
Olen kyllä todella tyytyväinen siihen että maalaukset piirtyvät unenomaisina, velttoina ja vailla elämänkipinää, sillä se on se, mitä olen niihin maalannut, masennus, mieli.. Ihana näyttely. Ihanaa, että tunnelma on välittynyt, ja valokuva prosessissa, siis ihana kritiikki! Ja ihana kannustava loppu. Sanoinko jo, että ihanaa? :-)

Vuodenvaihdetta

2012-01-02T01:16:00.001+02:00

Takana aivan tajuton viikko.
Tämä aika nyt muutenkin on jo melkoista häsläämistä, mutta kun mukaan liitetään vatsatauti, sähkökatkos ja näyttelyn ripustus ja avajaiset, onkin melkoinen setti kasassa.

Mitä pukki toi?

Aattoaamuhan alkoi yhen pienen oksennuksella, ja desinfiointioperaatioiden jälkeen tytär mummolaan evakkoon, ettei saa tartuntaa. Joulu saatiin pulkkaan kun taas joku oksentaa joka sai vieraat lähtemään evakkoon, ja jäimmekin ykskaks kotiin kolmestaan.
No sattuipa sitten myrsky.

Tapaninpäivän myrskyä merellä. Tuuli suoraan rantaan, vesi nousi ennätyskorkealle. Myrsky piiskasi torppaa niin että ikkunat helisivät.

Yritys keittää kahvia takassa. Tuuli onneksi kääntyi päivällä, ja saatiin tulet ilman että savut painoivat sisälle taloon.

Aamulla meni sähköt. Eivätkä ne sitten palanneet. Yritettiin takassa lämmittää ruokaa ja kahvia. Ei onnistunut. Lopulta oli pakko kerätä kamppeet ja lähteä veljen luokse Turkuun yöksi. Seuraavana päivänä palattiin kotiin, sähköt pelasivat taas, mutta kämppä oli kuin pommin jäljiltä joulun jälkeen: täynnä roskaa ja rompetta, jääkaapillinen ruokaa pilaantuneena. Se meni sitten siivotessa, Kimmo lähti yövuoroon. seuraavana päivänä sitten olikin lähtö Poriin.

Porin puuvilla iltavalaistuksessa, Poriginalin ikkunasta.

Aloitettiin vimmattu ripustaminen, tarkoituksena saada kaikki seinälle päivän aikana.

Tein minäkin jotain muuta kuin esitin mielipiteitäni. Poriginalin Tuula on hyvä ripustamaan.

Paketti saatiin tasapainoisesti kasaan. Ei sitten muuta kuin auton nokka kotia kohti, puolen yön jälkeen päästiin perille. Yksi välipäivä, lisää siivousta, ja sitten takaisin Poriin avajaisiin. Palaute näyttelystä oli erittäin hyvää, ja yksi pieni maalaus löysi uuden kodin. Porissa tuntui olevan poikkeuksellisen kiinnostunutta avajaiskansaa: jokainen teos yksilönä kiinnosti, ja teoksista keskusteltiin paljon. Valotinkin kokonaisuuden taustaa mielelläni: vaikka aihepiiri onkin rankka, en koe kuitenkaan tarpeelliseksi tehdä kaikesta rumaa ja kamalaa. Kaikessa epäonnessa ja tuskassakin on aina läsnä toivo jostain paremmasta, jonka valossa on töitä mielekkäämpää tehdä. Tämän totesivat myös avajaisvieraat: teemasta huolimatta töissä on herkkyys ja kauneus. Mielelläni otin tämän palautteen vastaan.
Törmäsinkin netissä tällaiseen värssyyn joka jotenkin sopii tähän näyttelyyn:

Vaikka pimeys on yllä päämme,

vaikka vielä varjon maahan jäämme,
yössä liekki lempeästi loistaa,
padot murtaa, kaikki lukot poistaa.
Hiljaa lähtee sydämeltä taakka.
Itkut itkeä saa loppuun saakka.
Sisään tulvii uusi kirkas vesi,
vihdoinkin on vapaa sydämesi.
Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan,
kyyneleetkin puhkeavat kukkaan.
Vaikkei silmä vielä nähdä saata:
tuskakin on toivon kasvumaata.

Näissä tunnelmissa. Nyt jos pääsisi vähän rauhoittumaan, ja alkaa tekemään valokuvakurssin oppimateriaaleja. Kurssi alkaa ihan pian - paljon on vielä tehtävää..

Valokuvat saapuivat

2011-12-20T17:43:00.000+02:00

Teetin Poriginalin näyttelyyn valokuvista neljä silisec-taulua dialabilta. Aiivan törkeän hienot niistä tuli, sävyt on pehmeät, syvät,kauniit... Kuvia sitten enemmän itse näyttelystä, mutta kyseessä on nämä jo kertaalleen esittelemäni neljä:

Jännää. Kyseessä on nyt ensimmäinen näyttely jossa esillä on maalausten lisäksi myös valokuvia. Mitenköhän saan ne asettumaan yhteen... onneksi nämä kuvat ovat hyvin maalauksellisia. Ja niin upeita että en varmaan raaski ikinä luopua niistä.. :)

Ihanuus

2011-12-17T01:18:00.002+02:00

Maasta se pienikin ponnistaa... täältä tullaan!

Olin tänään kuvaamassa hautajaisia. En just nyt osaa kuvitella mitään vaikeampaa tilannetta mihin tässä työssä voi päätyä. Vaikka en koe olleeni paikalla taiteilijana, vaan sivustaseuraajana, tallentamassa hetkiä kun rakkaalleen hyvästejä surusta kaksin kerroin jättävät ystävät ja omaiset lausuvat viimeiset sanansa pois menneelle. Ja hei, olkaa kuin minua ei olisikaan, räpsin tässä kuvia surustanne, räps. Paine myös siitä että onnistuuko kuvat varmasti, tilannetta ei voi mitenkään toistaa, ja kuvaisat muistot ovat myös hyvin tärkeitä. Kädet tärisee, koska suru imaisee mukanaan. Kamera jalustalla, räps.

Kuvat näyttivät onnistuneen, huojennus. Ja helpotus tulla kotiin ja rutistaa omaa pientä vauvaa, jolla on vielä matka edessäpäin. Toivottavasti hän ei joudu meitä hautaamaan liian aikaisin, ja toivottavasti meidän ei häntä ikinä.
Aamut alkaa nykyään rauhaisasti, kun pikku murmeli herää 09:03, ja sen jälkeen haluaa kölliä mamman kainalossa ainakin tunnin unikoiraa rutistamassa ja mamille haleja jakelemassa. Sitten ollaan jo valmiita aamupuurolle ja leissimaan, eli leikkimään, päivän uusia leissejä. Hellyyttävä pieni <3

Viime aikoina..

2011-12-15T14:29:00.003+02:00

...olen maalaamisen sijasta enimmäkseen tehnyt tätä..

..ja ulkona on enimmäkseen näyttänyt tältä. Siinä veden alle jäänyt laituri ja pihamaa.

Tilanne on niin epätoivoinen, että olen ryhtynyt VIRKKAAMAAN.

Virkatuista ja tärkätyistä lumihiutaleista tulee joulukoristeita.

Kummityttö kävi kylässä. Harmi että neiti asuu kaukana, nähdään harvoin.

Niinettä

2011-11-25T20:00:00.001+02:00

Joo tämmöstä sitten aloittelin. Jospa yön aikana kehkeytyy joku vinha näkemys siitä mihin suuntaan jatkan tätä. Aika kesysti jätin maalausjälkeä näkyviin, jos vertaa siihen minkälainen jumppakokemus oli tämän teoksen maalaaminen. 140x150 on koko. Tekniikka akryyli hiili pastelli ja muste. Jatkuu ehkä akryylivesivärillä...

Olen periaatteessa kai mielessäni julistanut tämän jo valmiiksi, näinollen unohtaen sen tumman lasurin tuohon päälle.. Ehkä kevyt varjostus vielä vasemman puolen posken reunaan. Tekniikkana tässä akryyli hiili ja pastelli.

Mikään ei tunnu toimivan

2011-11-25T15:21:00.001+02:00

Todellakin kaipaan irtiottoa noista jo valmistuneista töistä - olen sovittanut valokuvaa jos toistakin aloittamani maalauksen yhteyteen eikä mikään tunnu toimivan. Aivan ahdistaa, sillä joka kerta on ollut selvät sävelet siitä mitä tekee. Nyt tuntuu siltä että on vain annettava mennä ja katsoa mitä tulee, mikä ahdistaa syvästi: MITÄ JOS SIITÄ TULEE PASKAA! Ei mitään suunnitelmaa, aargh!

No vaikka suunnitelma olisikin niin silti työskentely yleensä menee mihin suuntaan menee eikä tottele välttämättä alkuperäistä ajatusta, mutta on sentään hermoja koossa pitämässä aluksi joku aatos. Nyt ei ole. Aak. Tuntuu että tämä lärvätsalohomma alkaa tulla tiensä päähän tässä muodossaan, ja nyt on aika evolvoitua... ei, apua, murroskausi.

Tää menee aina näin kun näyttely lähestyy, alkaa paniikki kutitella sitä hätääntyy. Ajatukset karkailee. Alkaa jännittämään. Sitten avajaisten jälkeen tipahtaa taas tyhjyyteen ja pystyy aloittamaan freessinä ilman paineita. Mutta nyt on paineita! Unohdin vieläpä idealsiteen kotiin. Vasemman käden ranne on sökö, roikotan siinä aina maaliämpäriä ja pensseleitä ja rättiä. Luulisi että pensselikäsi kipeytyisi mutta nounou, se on tämä toinen joka paineen alla roikkuu.

Ei auta kun virittää stereot parhaaseen iskuun ja mennä syteen tai saveen.. nyt tarvitaan jotain energistä musiikkia että uskaltaa. Ehkä evanescencea. Vai mr. Bigiä? Eii! Kun ub:n tyttöjenvälisestäystävyydestä - sinkku, sitten oasiksen wonderwall, ja sitten: FATBOY SLIM you've come a long way, baby!

Luonnoksia

2011-11-22T19:21:00.001+02:00

Filosofiaa

2011-11-22T15:09:00.001+02:00

Täytyy ajatella lisää näitä valokuvia.. ja kokonaisuutta. On jokseenkin karua huomata että tunnun inspiroituvani eniten epäonnesta, eteenkin muiden. Jos jollain pyyhkii erityisen hyvin en onnesta hihkuen loikkaa pensselinvarteen ajatellen että jes, tän tunteen mä maalaan, vaan se sivuutetaan ikään kuin peruskaurana. Kun taas epäonni - siinä liikutun, vaikutun ja myötäelän, ja tunnen tarvetta kanavoida jutun kuvana. Ja niin tapahtuu: hyvin usein kaivan itselleni kuvan ajattelemastani henkilöstä ja lähden siitä, tai jos sopivaa kuvaa ei löydy, käytän mallina itseäni. Se on helppoa, tiedän miltä musta tuntuu, ja tiedän miten sen haluan kuvata. Se on kuin kameralle näyttelemistä, paitsi että se ei ole näyttelemistä, vaan totisinta totta. Palaan ajatuksissani taas edellisen näyttelyn teemaan, epämuotokuvaan: tuossakin minua tuijottaa omakuvani, joka ei ole omakuva. Epämuotokuva, koska minun olemukseni on vain ilmentämässä jotain muuta.
Mutta onnettomuudesta. Nimesin tulevan näyttelykokonaisuuden näin: "Tässä".
Se kertoo tarpeeksi näistä. Kaikissa kuvissa ollaan läsnä. Niinkin paljon että itselläni alkaa olla raskasta katsoa näitä töitä kauan vieretysten, sillä ne ovat tunnevyörytystä. Tuossa ollaan psykoosin rajamailla. Tuossa ollaan ulospäin aina onnellisia. Tuossa ei edes yritetä olla, koska elämä painaa tonnin, eikä tiedetä miksi. Ollaan enää osittain tässä elämässä kiinni, ja hiljalleen kadotaan näkyvistä, kokonaan olemasta. Hajotaan atomeiksi, kun ei pystytä pitämään päätä kasassa.

Ajattelen näitä valokuvia: ajattelen niille yhteistä nimeä, in sickness and in health. Yleensä kyllä nimeän suomeksi, mutta tähän en oikein näe kuvaavampaa nimeä kotimaisella kielellä. Puhun siis alemmassa postauksessa olevasta neljän kuvan sarjasta. Sillä verhokankaalla oli merkitys käärinliinana tai siteenä, ja jonkinlaisena piilottavana elementtinä, jonka takaa kuitenkin osittain näkyy. Orastava naamio jonka vetää naamalleen, ja jonka takana on turvallisempi olla. Nimi viittaa selkeästi avioliittoon mutta ei tarkoita pelkästään sitä; kaikissa kuvissani ja maalauksissani on aiheena jonkinlainen katoamisen kriisi. Valokuvissa ehkä selvimmin, sillä olen kuvannut rutkalti edesmenneisiin perheenjäseniini liittyviä asioita. Mutta myös maalauksissa, joissa lähes jokaisessa ollaan kohtaamassa jotakin joka ravistaa. Valokuvien ravistus tulee omasta elämästä, sekä viittaus vihkivalaan. Siinä luvataan olla tässä vaikka mikä olisi. Se ei ole mikään pieni lupaus. Ajattelen kuitenkin myös tuota laajemmalla skaalalla, sillä samaa luvataan myös ystävyyssuhteissa, joskin ilman virallistamista, että toisen tukena ollaan, tapahtui mitä tahansa. Näiden kaikkien elämän kriisien kohdatessa voi vain toivoa että joku huomaa missä mennään ja auttaa miestä tai naista mäessä. Tästä tuli itse oppi otettua kovemman kautta kun isoveljeni päätti päivänsä muutamia vuosia sitten. Sitä ei kukaan nähnyt tulevaksi. Joten kuvasin nämä kuvat sen ajatuksen kautta, miten pystyy naamioimaan itsensä ja masennuksensa muilta. Miten sumuiselta elämä näyttää sen naamion takaa.

Elämässä ei ole muuta kuin tämä hetki, kaikki eletään nyt ja tässä. Se on hyvä muistaa.

Kuvaamista

2011-11-21T17:11:00.001+02:00

Valokuvausta!

Aloittelen uutta suurempaa maalausta

ja siihen ajatuksia herätellessä kuvaamista:

Mielessä välkkyy kuva hieman utuisista kasvoista.

Tartuin siis verhokankaaseen, joka on peräisin

lapsuuden leikkimökistä.

140 ruutua myöhemmin arvelen olevani

oikeilla jäljillä!

Teemakin on maalaukselle mielessä.

Koko kasvosarja oikeastaan pohjautuu

ihmisenä olemiseen, elämiseen,

se kertoo elämästä.

Aika pitkälti tähänastiset työt ovat

heijastelleet tunteita ja kokemuksia.

Jonkinlaista sisäistä tarinaa joka

on jossain määrin aistittavissa

kuvien muotokielestä ja hahmojen ilmeistä.

Tekee mieli hieman irroittautua tästä:

Ei liikaa, pysytään kuitenkin samassa perusideassa.

Edellisen todella lähelle tunkevan ja

hyvinkin läsnäolevan maalauksen jälkeen

toiveena olisi jättää hieman enemmän asioita

arvailun varaan. Maalata hieman enemmän ja piirtää pikkuisen vähemmän.

Luottaa vähemmän ilmiselkeisiinviitteisiin, ja jättää enemmän tulkintaa peliin.

Siltä pohjalta ajateltuna päivän kuvasaalis tuntuu erittäin onnistuneelta.

Todella, todella tyytyväinen olen näihin kuviin. Jopa niin tyytyväinen,

että pidän hyvin mahdollisena vaihtoehtoa, että toisin Poriginalin näyttelyyn

myös muutamia valokuvia. Käyttänen näitä myös lähtökohtina maalauksille.


Ehkä tätä ainakin.

Tai tätä.

2011-11-19T19:14:00.001+02:00

Joovaiei. Joo vai ei??
~~JOO~~ ei
~~JOO~~ ei
Kotiin miettimään

Ahkerana töissä

2011-11-19T16:47:00.001+02:00

Olen aikeissa laseerata sinimustanharmaalla ton maalauksen.
Iik, jännittää, toivottavasti ei osoittaudu huonoksi ideaksi..

Och so vidare

2011-11-18T20:09:00.001+02:00

Jatkuu

2011-11-18T17:21:00.001+02:00

Jatkoin tätä hiilellä, vasemmalla tämä hetki ja oikealla kevyt luonnos. Good feeling feeling good!

Harhaileva ajatus

2011-11-15T17:10:00.001+02:00

Tässä työn alla olevia juttuja, vasemmanpuoleinen ei vaadi enää paljoa mutta oikealla oleva on todella vaiheessa (se vasen ei ole oikeasti ihan noin keltainen kuin kuva antaa olettaa). Vasuri saa hieman tuubivalkoista sinne tänne ja seo siinä sitte. Mainittakoon vielä että oikeanpuoleisessa on tekniikkana myös pastelli ja vasemmanpuoleisen öljy on vesiliukoista öljyä, jäi mainitsematta. Niin ja kummassakin myös hiili. Heh!

Otsakkeen ja edellisen kappaleen mukaisesti ajatus harhailee! Unohtui ilmeisesti vauvelin neuvolakin. Muistin että se olisi ollut vasta ensikuun puolella. Ei kai sitten ollutkaan, heh! Oli ilmeisesti 10 päivää sitten. Löytäis jostain neuvolakortin niin voisi tarkistaa. Se kortti on siellä Hyvässä Tallessa, eli toisin sanoen ei mitään hajua missä se on. Ei ollut eka kerta kun neuvolaan unohtui mennä, eikä taatusti myöskään viimeinen.

Vaikea keskittyä. Ajatukset ei oikein pysy raiteillaan. Vähän aikaa pystyy seurailemaan jotain punaista lankaa ja sitten harhailee taas jossain muualla. Nyt on paljon isoja asioita meneillään mutta silti pitäisi pystyä pitämään paketti kasassa työskentelynkin suhteen. Kai se jokseenkin pysyykin, koska ihan kohtalaisia tuloksia tässä kuitenkin syntyy koko ajan. Mutta ei aikaakaan kun miehen vanhempainvapaa vai mikä onkaan on ohitse, ja se tietää sitten huomattavaa vaikeutumista tälle työskentelylle - vauva pitäisi saada hoitoon aina maalaamisen ajaksi. Vähän tuntuu hurjalta laittaa hoitoon vauva joka ei vielä edes kävele, mutta onko vaihtoehtoja? Paitsi se, että en maalaa? Koitan olla ajattelematta sitä paljonko "armonaikaa" on jäljellä. Ja hyvin se onnistuukin. Olen nimittäin lopettanut kaiken ajattelun what so ever ja alltogether. Melkein. Jäljellä on perustoiminnot, kuten vauvanhoito, itsensä vaatettaminen ja ajoittainen ruokkiminen, ja värien sekoittaminen. Ajattelun piiriin ei kuulu neuvolan lisäksi esimerkiksi pensselien peseminen, sen huomasin tänään kun tulin työhuoneelle ja huomasin jättäneeni ihanan pyöreän mutlarin pesemättä. Höh. Oli myös ilo huomata kauppareissulla että lompakko on kotona, ja ostaa kaverin piikkiin yhdeksänkympin ostokset.

Positiivisen ajattelun yritys

2011-11-11T12:57:00.001+02:00

Pari päivää mennyt poissa työhuoneelta. Edellinen yritys oli turhauttava: istuin sohvalla katselemassa töitä, uskaltamatta maalata mitään, hipsuttelin pastellilla vähän jotain johonkin ja pyyhin pois. Sydän alkoi hakkaamaan koko ajan kovempaa niin, että lopulta ei kuule muuta kuin veren kohinan korvissa, omat ajatukset karkaa, kädet alkaa täristä ja huimaa. Nyt vallitsee täysin sama olotila, mutta työhuoneen sohvan sijasta istun kotisohvalla ajattelemassa, että nyt pitäisi jo olla siellä työhuoneella.

Kurkkua kuivaa ja kuristaa, syke nousee kattoon ja hengitys tihenee. Noniin hienoa! Taidepaniikkikohtaus. Vääjäämättä se seuraa onnistumisien jälkeen. Kun tekee jotain hemmetin hyvin, intoriemuissaan vetää rimaa samalla koko ajan korkeammalle. Eikä mitään hiljaa hilaten vaan pitkin reippain vedoin. Nyt sitten katselen täällä maan pinnalla tuota kymmenen metrin korkeudessa huojuvaa rimaa ajatellen, että ei helvetti. En ikinä, ikinä yllä tuonne! Yritykset ovat pieniä säälittäviä hypähdyksiä. Oivoi. Jalat on valettu sementtiin. En halua edes yrittää hypätä tuonne.

No mutta tämän piti olla positiivisen ajattelun yritys, eikä keino lietsoa itseään yhä suurempaan paniikkiin! Koko ajan tästä sohvannurkasta vilkuilen ulko-ovelle odottaen että milloin mies ja tytär tulee kotiin ihmetellen että mikset oo vieläkään lähtenyt töihin. Ei ei tarvitse muistuttaa nyt siitä että.. että että. Niin mistä? Lusmuilusta? Ei, ei ole kyse lusmuilusta. Epäonnistumisen pelosta, taas siitä vanhasta tutusta. En halua poistua tuosta ovesta tullakseni takaisin itse aiheuttamani paineen murtamana, jotain pilanneena, epäonnistuneena hokemaan itselleni että ei pitäis maalata kun ei kerta osaa. Kun ei osaa, kun on paska.

Aaargh, here i go again! Ei haluaisi nyt lähteä tuolle polulle! Tarkoituksena oli yrittää ajatella positiivisesti! Aion yrittää nyt vaikka mikä olisi! Katsotaan valokuvia!
Ennenkin olen tänne postannut kuvia ikkunastamme avartuvasta maisemasta. Meri elää aina, nytkin se on aivan mielettömän näköinen. Se on jäähtynyt viime päivinä paljon, joka on aiheuttanut paksua hernerokkasumua ja utuisia aamuja. Nyt se odottaa raskaana ja tyynenä, kylmän sinisenä, lunta ja jääpeittoa ylleen. Kylmä vesi on eri näköistä. Vakavaa ja odottavaa. En nyt laita kuitenkaan kuvaa juuri tästä hetkestä, vaan parin viimepäivän sadosta, kas näin:

Aurinko laskee

Ja illan rusko..

...on aamun pasko. Nouseva utu nielaisi kaiken alleen. Kohta ei näkynyt enää vastarantaa. Ei mitään kaislikosta eteenpäin.

Sumu nielaisi tosiaan kaiken, samalla tapaa kuin tämä taidekriisi mut. Ei näe mitään eteensä vaikka kuinka huitoo, ja jos autossa laittaa pitkät päälle, ei näe sitäkään vähää. Ei auta kuin edetä varovasti, tai odottaa paikallaan kunnes sumu hälvenee.

No olen odottanut nyt pari päivää ja sumu korvien välissä vaan sakenee. Nyt täytyy:

- Pakata kamat ja lähteä työhuoneelle
- Laittaa stereot täysille
- Ottaa isot pensselit
- Juosta sumun läpi

No emmäätiijä

2011-11-06T15:09:00.000+02:00

No mitäs tässä nyt sitten niin! Hyvä alkaa kirjoittamaan blogiin kun ei ole mitään sanottavaa. Hyvä alkaa maalaamaan kun ei ole mitään sanottavaa.
Tilanne on harvinainen! Useimmiten sanottavaa on niin paljon että tulee sanoneeksi aivan turhan paljon ja liikaa ennen kuin edes on vielä tajunnut oikeastaan puhuvansakaan.
Joten tässä sitä ollaan! Sormet näppiksellä ja sana on vapaa! Kangas on valkee! Antaa palaa nyt sitten kun kerta aina pitää sanoo!

...

Niinpä..
Alkoi jo itseäänkin naurattamaan. Johan tämä postaus alkaa sanomisella, toi kuvahan on mieletön. Pitäis lakata kaivelemasta, se on kuin taiteellinen abortti kun koittaa repiä sitä sisältöö esille ennen kuin on edes pensseliä kastanut maaliin. Se tulee sitten, sen näkee sitten.. Ehkä se ongelma tässä nyt piileekin siinä, että kun on nyt täällä, ei auta, vaikka mitenkä meuhkaa, ei auta. Mutta ei pitäis aina olla aliarvioimassa itseään ja toisaalta pitäs varoo lankeamasta ylisuuriin odotuksiin.

Kello on jo kolme ja vasta pääsen aloittamaan, ulkona jo hämärtyy, ja se tässä vituttaa. Eilen en lopulta päässyt tänne ollenkaan. Ihmeellistä taistelua joka päivä että löytyy aikaa ja pääsee tähän, aivan kuin kaikki muut asiat tässä elämässä aina menee tän edelle, eikä se nyt niin vakavaa ole jos työpäivä jää välistä.. En varmasti ole ainut - luovan työn ja kodin yhdistäminen on varmasti monelle naistaiteilijalle tuttu asia. Joo eittämättä miestaiteilijoillekin, ennen kuin kukaan kerkeää älähtämään. Mutta jostain syystä me ämmät jäädään aina jalkoihin. Tästä olis kiva lukea jotain mielipiteitä jos joku sattuu eksymään tänne.

Tähän tapaan

2011-11-04T20:23:00.000+02:00

Sain mä jotain tehdyksi.. ideain puuttessa otin kuvia omasta naamasta ja sain yhden maalauskelpoisen. Yritin lähinnä tavoitella vallitsevaa tunnetilaa, tai ei sitä pahemmin joudu tavoittelemaan, senkun kuvaa. Vasemmalla lähtökohta, oikealla luonnos, ja keskellä tämänhetkinen tilanne. Vielä ollaan siis vähän peura ajovaloissa - vaiheessa, mutta suunta on oikea!

Hyvää tuulta ja katkeraa tilitystä

2011-11-04T15:13:00.000+02:00

Jälleen hyviä uutisia, mitä helvettiä! Olen nyt lopultakin saanut paperit käteen taideakatemiasta. Juhlan kunniaksi sain näyttelyajan Poriginalista vuodenvaihteeseen. Jei! Kunnon pessimistinä olenkin nyt asemissa odottelemassa, että milloin taivas tipahtaa niskaan, koska jossain vaiheessa se karman pyörä pyörähtää. Osaiskin nauttia siitä että täällä sitä viiletetään pilvissä, mutta ei: realisti tietää, että seuraavaksi suunta on alaviistoon. Joten valmiiksi pitelen hatusta kiinni ja silmiäkin vähän ummessa, mahanpohjasta jo kouristaa.

No, jotta kaikki ei olisi vallan vain ihanaa, niin on tässä jotain jurputettavaakin! Nimittäin lausunto päättötyönäyttelystä, arvostelijoina Riikka Niemelä ja Markus Kåhre. Sen itse kritiikin jälkeen avauduinkin täällä blogissa siitä miten turhauttava kyseinen toimitus oli, joten ei ollut mikään yllätys kun luin tuon lausunnon ja sen perässä komeilevan arvosanan. Kolmonen. Kolmonen! Pitäkää kuule kolmosenne, mie paskat nakkaan. Tai en kyllä nakkaa. Vituttaa.

On hieman flunssainen olo, eikä ole vielä oikein mitään kirkasta ajatusta miten lähtisin maalausta jatkamaan, joten otetaanpa mukava asento sohvalla ja aletaan käymään tätä lausuntoa läpi vaihe vaiheelta, ai että, kyllä on kivaa! No niin:

Turun taideakatemian kuvataiteen koulutusohjelmasta valmistuvan Maria Liitolan päättötyönäyttely on taiteellinen kommentti muotokuvatradition koventioista.

Ai oli vai? No kai se vähän kosketti muotokuvan traditiota koska kyseessä oli sarja muotokuvia, mutta ei se kyllä ollut taiteellinen kommentti mistään tai mihinkään. No mutta nimi meni sentään oikein.

Se pohtii esittävyyttä kyseenalaistamalla muotokuvaan perinteisesti kytkettyjä oletuksia muun muassa näköisyydestä tai kuvauskohteen olemuksen tallentamisesta.

Joo tää meni ihan oikein - ja tästä tuli se epämuotokuva-sanan merkityskin.

Liitolan "epämuotokuvilta" puuttuu usein myös referentti, kuvattu malli. Muotokuvamaisuutta horjutetaan myös teosnimin.

Mitä mitä - eikä puutu? Sarjassa taisi olla yksi vaiko kaksi pientä naamaa, joilla ei ollut mallia.

Näyttelyn nimi Epämuotokuvia on silti harhaanjohtava. Liitolan teokset asettuvat tukevasti muotokuvatraditioon.

Ai? Nyt minulle tuli harhaanjohdettu olo. Tietty ne asettuu muotokuvatraditioon. Nehän olivat muotokuvia. Muotokuvia, joissa näköisyys on enemmän syrämmen kuin peilin asia. Siitä se sana "epä". Mikä tässä nyt johti harhaan, hä?

Positiivista on myös, etteivät teokset tunnu valokuvasta maalatuilta, mikä kertoo tekijän valmiudesta hallita kuvaa.

Jaa. No ne kyllä on valokuvasta maalattuja, eikä minusta siinä ole mitään miinusta, että se näkyisikin töissä. Päin vastoin minusta se on jopa positiivinen asia, että valokuvan olemus näkyy siinä työssä, jos se on kerta olennainen osa prosessia. Mutta repesin heti tuossa alussa: "positiivista on myös". Miten niin myös? Tämä taisi nimittäin olla se ainut positiivinen asia tässä lausunnossa. Tai en oikeastaan tiedä, että oliko tuokaan lopulta niin positiivinen kommentti.

Näyttelyn nimi implikoi myös taiteen historiassa keskeisen muodon - käsitteen, jonka tarjoamia mahdollisuuksia Liitola ei esittämässään kokonaisuudessa kuitenkaan liiemmin hyödynnä, vaikkakin irrottautuu jonkin verran esittävyydestä.

Okei! No nyt tarvitaan sivistyssanakirjaa.

implikoida ilmaista julki lausumatta, olettaa ymmärretyksi; antaa peruste loogisesti päätellä jotain ¶ Logiikassa "A implikoi B:n" sisältää sen, että A:sta loogisesti seuraa B.

Noniin, eli toisin sanoen Näyttelyn nimi antaa ymmärtää että duuneissa käsiteltäisiin paljon rajummin traditiosta poikkeavaa muotokieltä muotokuvassa. Jotain epämuotoa tapahtuu, mutta ei tarpeeksi. Tästä puhuttiinkin siellä kritiikissä, ja totesin, että pystyn liikkumaan vaan omien rajojeni sisällä ja poikkeamaan niistä vain tietyissä määrin. Mulle ja mun ilmaisulle tää on suurta irrottautumista. No mutta tää on ihan jees. En voi muuta olettaa kuin sen, että katsojan perspektiivi on koko taidekenttä, eikä vain mun kenttä. Sille aseteltuna tää on ihan niin kuin tuossa seisoo.

Akryylillä ja hiilellä toteutetut teokset ovat maalauksen erikoistumisalan valinneelle Liitolalle myös metodinen irtiotto. Teokset tuntuvat hengittävän ja vaikuttavat vieneen tekijää taiteellisessa työskentelyssä eteenpäin.

Akryylillä, hiilellä ja MUSTEELLA! Hei, hiukan keskittymistä, kiitos. No mutta joo, oli irtiotto, jos se lasetaan irtiotoksi että on pari vuotta ennen näitä duuneja jo vetänyt akryylillä ja sitä ennen öljyllä. Juu, minustakin ne hengittää. Ihan jees. Mutta millä perusteella tässä oletetaan että ne ovat vieneet tekijää taiteellisessa työskentelyssä eteenpäin? Siis tottahan se on ja onhan ne! Mutta vaikuttaa vain paksulta pajunköydeltä, kun arvostelijoilla ei ole oikeasti mitään hajua mun kehityksestä what so ever. Mutta perustuuko tämä olettama siihen, että olen lähiaikoina (viimeiset kaks vai kolme vuotta) maalannut tavoistani poiketen pelkällä akryylillä. Rohkea olettama jokatapauksessa siis.

Liitolan päättötyönäyttely on uskottava kokonaisuus.

Kiitti hei!

Se vaikuttaa kuitenkin keskittyvän pitkälti tekijän omaan työprosessiin, joka ei avaudu katsojalle pelkästään teosten pohjalta.

ARGH! Nyt päästään asiaan. Siis kenen taiteilijan duunit EI keskity pitkälti tekijän omaan työprosessiin? Miten ihmeessä siitä prosessista pääsee kiemurtelemaan irti? No joo siis! Pääsee siitä. Esim siten että suunnittelee teoksen ja toteuttaa sen ulkoisella työvoimalla. Jos se lopputulos ratkaisee, ei se matka perille. En voisi mitenkään olla enempää eri linjoilla. Se prosessi synnyttää sen teoksen. Se sitten välittyy siinä tai sitten ei, mutta koska itse katson teoksia aina prosessilasit päässä, on vaikea ymmärtää että millä laseilla taistelupari Kåhre & Niemelä teoksia katsoo. Itse näen prosessin kerroksissa. Kynän jäljessä. Pensselin liikkeessä. Kaikessa mitä on kätketty ja mitä on paljastettu. Kuvassa, sen välittämässä fiiliksessä, käden rytmin vaihtelussa. Duunini ovat herkkiä ja hienovaraisia yleisilmeeltään. Se, että kaikkea ei tee rajusti ja radikaalisti tai alleviivaavan kertovasti, ei tarkoita sitä, että se ei ole näkyvillä. Jos ei ole herkkyyttä etsiä, niin ei kannata laittaa sitä omaa katsomisen haluttomuutta toisten niskoille. Johan Kåhre siellä kritiikissä totesikin, että ei lue näyttelyissä sitä paperia, vaan teosten on välityttävä hänelle ilmankin sitä. Usein toimin itsekin niin, mutta jos itse en näe sitä vaivaa että perehdyn teokseen jos se ei selittämättä mulle aukea, niin hölmöläinen olisin, jos osoittaisin sormella taiteilijaa enkä itseäni. Kyseisellä sedällä oli selkeä tarve myös lentää perseelleen uutuuden hämmästyksestä jokaisessa näyttelyssä mitä menee katsomaan. Täytyy järisyttää. Siihen hän eittämättä omalla tuotannollaan pyrkii. Mutta kuulkaas. Ei voi arvostella puudelia seefferin kriteereillä. Puhutaan eri konteksteista.

Teosten taiteellista antia olisikin voinut työstää vielä askeleen pidemmälle mieleenpainuvuuden lisäämiseksi.

Ahahaa!! Sokeri on aina pohjalla, ja tämäkin namulapa oli säästetty kaiken nitovaksi loppukaneetiksi. Joo! Se mikä siinä kritiikissä minua eniten jäi painamaan oli se, että sain kaiken aikaa hokea ja jankuttaa siitä, että termit, viestit ja kommentit ovat minulle toissijaisia. Olen maalari, joka maalaa, elää kokee prosessia ja vie lopputuloksensa esille jonnekin jossa toivottavasti joku toinenkin voi elää kokea niitä maalauksia. That's it! Jätän areenan vapaaksi niille muille jotka haluavat kommentoida ja ottaa kantaa. Siitä huolimatta kritiikissä ei pureuduttu yhteenkään maalaukseen. Seistiin siellä galleriassa jankuttamassa tuosta "epämuotokuvia" - termistä. On sitten toinen juttu jos duunit ei vaan maistuneet, eikä siinä mitään ei se mua stressaa, mutta se että tartutaan sitten johonkin epäolennaiseen -- ja vaikka se arvostelijoille tuntuikin olennaiselta, niin minulle se ei sitä ollut -- en kokenut lopulta saaneeni siitä sekavasta tilanteesta yhtään mitään irti. Sen sijaan asetuin puolustusasemiin ja olin vihainen. Ei mitenkään epätyypillistä minulta kylläkään. Mutta: jos niistä maalauksista ei löytynyt sanaakaan sanottavaksi siinä kritiikissä, miten voi olla, että tässä paperissa lukee nyt, että teosten taiteellista antia olisikin voinut työstää vielä askeleen pidemmälle mieleenpainuvuuden lisäämiseksi. Selkeästi ei ollut joo painunut mieleen, jos ei oltu viitsitty paneutua edes teosten tekotapaan. Tai jos työprosessi ei näy, no ei varmaan, jos ei katso niitä teoksia edes sen vertaa, että tietäisi millä ne on maalattu. Niin millä perusteella sitten arvioidaan sitä taiteellista antia? Mitä sillä tarkoitetaan? Miten sitä antia voisi työstää pidemmälle? Tuo on se keskustelu, jonka perään yritin huutaa siellä kritiikissä, ja jonka sijasta sain täyslaidallisen MUTKU PITÄÄ KOMMENTOIDA TAIDEMAAILMAA - paskaa. Kommentoikaa käteenne. En ole poliitikko, en yhteiskuntakriitikko muuta kuin omalla yksityisellä tahollani, enkä ole muuttamassa maailmaa - korkeintaan jonkun kotitalouden sisällä, jonne ehkä tehdään teoshankinta, joka ehkä olisi minun teokseni. Minua raivostuttaa tulla arvostelluksi kentällä jolla en seiso, eikä sitä uskota eikä kuunnella, vaikka löisi jalkaa maahan ja nyrkkiä pöytään. Siksi sylettää lukea tuo rivi tuossa viimeisenä. Se hienoinen viittaus että joo teoksilla voi muuten olla taiteellinen antikin, mutta ei siitä sen enempää koska aihe ei ole taidepoliittisesti kiinnostava, niin mitäs sitä perustelemaan. Mikäs sen hienompaa, kuin perustelematon mielipide?

Inspiroiduin Milkasta

2011-10-29T14:20:00.002+02:00

No ei siitä tullutkaan lilaa, mutta ei kerrassaan mitään ole tätä vastaan


Tähän pyritään. Katsotaan, katsotaan...

Omituista tutinaa

2011-10-29T10:26:00.000+02:00

Mulla on tuommonen 140x150 cm - pohja odottamassa. Oli sellainen visio kaoru-maalauksen henkisistä päällekkäisistä kerroksista, joissa yleisilme olisi lila. Kun näin tämän nuotiosta napatun kuvan Kimmon kännykässä totesin, että tämä on täydellinen, juuri se mitä hain. Aloin siis katselemaan tätä tässä pohjan ääressä ja mietin, että miten tähän sommittelisi kasvot... kun huomasin. Tuolta liekeistä tuijottaa jo joku..

Katsokaa nyt vaikka.

Sillä on silmätkin.

Kukahan sieltä katselee?

Ennen työhuoneelle tulemista mulla oli sellainen tärinävapina-olo. Sellainen kun vatsasta vääntää, koska tietää unohtaneensa jotain. Tai jos on sopinut liian paljon asioita ja deadlinet hakkaa päälle ja tietää että tähän suohon pian uppoaa! Sydän siis hakkaa miljoonaa. Aivan kuin olisi juonut pari pannua kahvia.

Nyt kun katselin tuota kuvaa, tunne vaan voimistuu, ja suorastaan hengästyttää. Jos saisi purettua nyt tämän kummallisen olon tuohon hieman pelottavan kuvan työstämiseen. Stereot täysille, työvalot päälle värit kulhoihin, ja siitä se sitten lähtee..

Ainiin, hyvä uutinen:

2011-10-28T15:23:00.000+02:00

Arnaud Jullien, joka kuvasi Europalive - dokumentin jossa itsekin esiinnyn, on saanut työstään tunnustuksen: Euroopan parlamentin journalismipalkinnon, (Ranskan) kansallisella tasolla. Hyvä Arno!
Europaliveen voi tutustua osoitteessa www.europalive.org tai europalive associationin facebook-sivulla.
Tuossa dokumentissa Arnaud kiersi euroopan maita tehden 140 haastattelua 23 eri kielellä, 24 maata, 75 päivää. Sain kunnian edustaa suomea tässä dokkarissa. Älkää helvetissä katsoko sitä ikinä, olen +10 kg painavampi ja puhun aivan puuta heinää, ja laulan nuotin vierestä.
Joo.
LAULAN! Julkisesti. Euroopanlaajuisesti. Kansallislaulua. Ja unohdan sanat.
Puolustaudun sillä että osuuteni oli kuvattu b a a r i s s a.

Apumunkkianomus

2011-10-28T14:57:00.003+02:00

Syksy saa, minä en?

On päiviä, jolloin työhuoneelle tullessa käydään innosta puhkuen hommiin, ja sitten on näitä päiviä, jolloin avataan läppäri, blogi, termospullo ja kaupan leivonnaistiskin pussi. Pussista rapistellaan haparoivin käsin esiin berliininmunkki, jota aletaan ahnaasti sulloa ääntä kohti. Johonkin väliin yritetään siemaista vielä Aivan Liian Kuumaa kahvia ja poltetaan suu, mutta kipuhan tuottaa adrenaliinia ja se endorfiinia ja eikun miten se meni.. No, pääasia että koneeseen saadaan sokeria, rasvaa ja kahvia. Ja nopeasti.

Vein nimittäin juuri pari apuraha-anomusta postiin. Kyllä; rakas harrastus on taas puhjennut kukkaan. Toiveikkaana sujautin kuoret postintädille leimattaviksi, ja näin jo sieluni silmin itseni työskentelemässä vailla huolen häivää, sillä olenhan juuri saanut parit apurahat, joilla kustannan elämiseni, työskentelyni ja näyttelyni Fridassa. Kyllä; kuulun vielä niihin toiveikkaisiin, jotka tosissaan uskovat saavansa paikan apurahataivaassa. Olen nimittäin tehnyt vielä liian vähän hakemuksia ollakseni kosketuksissa todellisen elämän kanssa, jossa ties kuinka monennetta apurahaansa anova taiteilija lähestyy postilaatikkoa epäröiden, sujauttaa kirjeen laatikkoon tuntiessaan samalla hetkellä pettymyksen ensimmäisen aallon pyyhkäisevän ylitseen. Hän näet tietää, että tämäkään kerjuukirje ei tule kuitenkaan tuottamaan tulosta. Hän näkee itsensä avaamassa kuorta jossa odottaa kieltävä vastaus, mikäli säätiö on vaivautunut lähettämään edes mokomaa ilmoitusta. Kirjeen kolahtaessa laatikon pohjalle taiteilija vetää leuan rintaan ja ottaa suunnan kohti uusia pettymyksiä.

Kun taas minä! Minä olen vielä keltanokka, ja naiivi. Intoni vimmassa kirjoitan hankkeestani, sen erinomaisuudesta, siitä miten ihanaa on taide, ja miten haluaa jakaa ilosanomaansa kaikelle maailmalle. Minä ajattelen, että totta mooses ne mulle antaa ne apurahat. Miten kukaan voisi olla tukematta hyvää tarkoitusta? Miten voi olla tavoittamatta tätä tunnetta, ah, tätä taiteen tekemisen paloa?

Suljen silmäni ja haukkaan viimeisen palan berliininmunkista. Kieltäydyn ajattelemasta niitä kaikkia satoja hakemuksia jotka vyöryvät rahastojen postilaatikoihin. En anna ajatustakaan sille, että oliko hakemukseni nyt varmasti tarpeeksi erottuva, oikein tehty, hyvin perusteltu. Nielaisen munkinpalan, ja niin munkki hiljalleen päättää matkansa kohti mahaani, ja sieltä hitaasti mutta varmasti, kohti kankkuani, jonne se jää ikihyviksi. Rasva on ihmisen paras ystävä. Kun sen kerran kohtaa, se seuraa mukana lopun elämää. Aivan kuin se tunne, jonka koen sitten, kun avaan sen säätiöltä tulleen kirjeen jossa lukee....

Sillä lailla!

2011-10-23T16:45:00.000+02:00

Maalausflow! Kertakaikkiaan!

Uhuu, wuhuu!

2011-10-23T12:06:00.002+02:00

Noniin!
Kuten aina pidemmän tauon jälkeen, hommat alkaa pohjustamisesta.. tai katotaan päästäänkö ees pohjustamisvaiheeseen tänään, mutta jos muutaman pohjan nykäsis. Tilasin tällä kertaa netitse nuo kiilapuut ja muutkin matskut. Kiilapuut tilailin Puusepänliike Nukariselta ks. kotisivut ja verkkokauppa. Heillä valikoimaa oli todella laajalti, ja nämä tilaamani perus 20x40mm yhdestä puusta veistetyt puut olikos ne nyt sitten 3e/metri. Paljon löytyy myös leveämpiprofiilisia isompiin duuneihin, mutta niihin allekirjoittaneen kukkaro ei veny apurahoitta. Tilasin myös välipuut joissa on hieno menetelmä: välipuu vedetään ruuvilla kiinni, ja ruuvia löystämällä ja lyömällä kiilan välipuun ja kehyspuun väliin ja kiristämällä ruuvin taas, saa napakasti korjattua mikäli kangas tai puut on niinsanotusti viturallaan eli toisinsanoen liian kireeksi pingotettu taas :P
Näillä mennään. 100x120-kokoa tilasin viiden pohjan edestä. Maksusta toimitukseen kului viikko. Laatu on puissa hyvä, napakat puut. Katsotaan menevätkö käyriksi, en lähde niitä nyt kiinnittämään puristimilla kuivatusmielessä, eli kankaisiin vaan. Eli joo nyt sitten pohjustamaan. Jos sais liimaan niitä jo tänään, niin kuivumista odotellessa vois kokeilla noita akryylivesivärejä, valmispohjalle malttamattomana :-P

Positiivista!

2011-10-19T12:51:00.001+02:00

Viimepäivien kelit ovat olleet tämänlaisia. Mutta myrskyn jälkeen on poutasää?

Perjantaina ajelen Helsinkiin Art Fridaan kera portfolion, juttelemaan näyttelyajasta tuonne jonnekin vuoden päähän. Jännittävää! Eritoten se, miten ikinä löydän perille autoineni, jos se edes nyt kestää perille asti. Ja lisää hyviä uutisia: kevään valokuvakursseja on ehkä tulossa kaksi kappaletta, eli lisää työtunteja siis. Ja vieelä lisää hyviä uutisia: palkka nousee heti kun saan taideakatemiasta paperit käteen. Eli taas hyvä uutinen! Olen tosiaankin lopulta valmistumassa! Koko ajan tuntui tulevan esille uusia asioita vaikka mukamas oli jo hommat hoidettu. No, nyt tämän kuun lopussa valmistun. Lopultakin. Sitten lupaan olla enää opiskelematta ja keskittyä olennaiseen! Ja ehkä jopa nyt viikonloppuna pääsisin jo maalauspuuhiin.

Ja kaiken lisäksi: olen saanut mahtavan yhteistyökumppanin kuviskoululaisten lopputyönäyttelyyn, CelerPak on lupautunut materiaalilahjoittajaksi. Upea juttu kertakaikkiaan!

Nyt tulee niin paljon hyvää, että apua. Jossain vaiheessa se pyörä pyörähtää ja kakka alkaa taas ropisemaan. Vai voisiko olla niin, että hyvät tuulet jatkavat puhaltamistaan? Toivotaan niin!

Sit tää ois niinku prinsessa

2011-10-06T20:26:00.000+02:00

pixlr.com

2011-09-04T08:26:00.000+02:00

Helppo ja nopee kuvankäsittelyjutska netissä - http://pixlr.com

Kiitti vinkistä Anna Aho!

Kirpping

2011-09-04T00:08:00.001+02:00

Kirppisreissu tuotti tulosta yhden roinamuovikassillisen verran.. :)
Löysin uuden vanhan lomonosovin kokoelmiin, sekä mm. mekot mulle ja baby Alexandralle,
mutta kivointa oli kuitenkin Japanilainen teekuppi, jossa on sisällä erillinen laari teenlehdille!
Ihanaa, taas uusi kuppero josta tee maistuu paremmalle kuin vanhoista.. :)

Pari vanhaa lehteä ostin myös, vanhimpana mainittakoon ruokalehti vuodelta 54, jonka ajattelin lahjaksi. Hinta pienellä lehdykällä on ollut 50 markkaa, joka on varmana tuohon aikaan ollut melkoisen iso raha. Onhan se euroissakin jo jonkin verran.. Tuon wanhan lehden lisäksi oli pari vähän vähemmän vanhaa, nimittäin maku - lehti ja Elle - interior, ruotsinkielellä. Mikä loistava keino opiskella!

Viimeiset hellepäivät

2011-08-28T11:46:00.001+02:00

Tänään piti olla viimeinen hellepäivä.
Eipäs ollutkaan, vaan ensimmäinen syysmyrsky.

Tässä kuva niiltä viimeisiltä lämpimiltä.

Päivän ajatus

2011-08-28T08:50:00.003+02:00

Saattohoitaja kertoo: Näitä elämänvalintoja potilaat katuvat

Moni ihminen katuu elämättä jäänyttä elämäänsä ja surkuttelee asioita, jotka jäivät tekemättä. Saattohoitaja kertoo, mitä hänen potilaansa toivoivat tehneen toisin elämässään.

Bronnie Ware työskenteli monta vuotta saattohoitajana ja hänen potilaisiinsa lukeutuivat ne, jotka halusivat viettää viimeiset viikkonsa omassa kodissa. Ware jakoi näiden ihmisten surut ja ilot ja oppi ettei koskaan pidä aliarvioida ihmisen kasvukapasiteettia.

– Ihmiset kasvavat paljon, kun he joutuvat kohtaamaan omat kuolemansa. Jotkin muutoksista olivat ilmiömäisiä.

Kun ihmiset tajuavat, että heidän elämänsä on melkein ohitse ja muistelevat menneitä, niin on helppo huomata, kuinka monet haaveet ja unelmat jäivät toteuttamatta. Niiden vuosien aikana, jotka Ware työskenteli saattohoitajana hän huomasi, että kaikki hänen potilaansa katuivat samankaltaisia asioita eletyssä elämässään.

Rohkeutta elää juuri niin kuin itse haluaa

Eniten ihmiset, joilla oli vain vähän aikaa jäljellä, katuivat elämättä jäänyttä elämäänsä. Harva oli toiminut elämässään oman tahtonsa mukaan. Yhä useampi oli toiminut muiden ihmisten ja ympäristön odotusten mukaan.

Suurin osa ihmisistä ei ollut kunnioittanut edes puolia heidän unelmistaan ja tajusivat sen vasta kun oli liian myöhäistä muuttaa asioita.

Toive, että olisi tehnyt vähemmän töitä

Suurin osa Waren miespotilaista toivoi, ettei olisi tehnyt niin paljon töitä elämänsä aikana. He myönsivät avoimesti, että kaipasivat lastensa nuoruutta ja puolisonsa toveruutta. He katuivat, että olivat suurimman osan elämästään viettäneet työelämän oravanpyörässä ja menettäneet paljon tärkeitä hetkiä perheensä parissa.

Yksinkertaistamalla omia elämäntapojaan ja tekemällä tietoisia valintoja on mahdollista pärjätä vähemmällä rahamäärällä, mitä luulee tarvitsevansa. Kun luo tilaa elämäänsä, saa paljon uusia mahdollisuuksia ja huomaa onnen hiipivän elämään.

Tunteiden näyttäminen vaatii rohkeutta

Monet ihmiset tukahduttavat tunteensa säilyttääkseen rauhan muiden kanssa. Tuloksena tästä he tyytyvät vähempään, kuin mitä todellisuudessa haluavat. Tunteiden tukahduttamisen seurauksena monista tulee myöhemmällä iällä katkeria ja katuvia.

Me emme voi kontrolloida muiden ihmisten reaktioita, mutta meillä itsellämme on mahdollisuus olla rehellisiä, mikä on aina parempi vaihtoehto kuin mukana kulkeva katkeruus.

Ystävät ovat elämän suola

Monet ovat niin kiinni omassa elämässään, että antavat rakkaiden ystävyyssuhteiden kadota vähitellen. Jokainen meistä tarvitsee ystäviä ympärilleen ja hyvin monet katuivat syvästi, etteivät olleet tajunneet ystävyyden todellista merkitystä ennen kuin oli liian myöhäistä.

Kiireinen elämäntapa johtaa usein ystävyyssuhteiden laiminlyömiseen. Kun ihmiset ovat lähellä kuolemaa he tahtovat saattaa raha-asiansa järjestykseen, mutta vieläkin enemmän he tahtoivat saada uuden mahdollisuuden rakkaimpiensa kanssa, joita olivat laiminlyöneet.

Anna onnelle mahdollisuus

Hyvin yleistä on, että ihmiset tajuavat liian myöhään tai ei milloinkaan, että onnellisuus on valinta. Onni ei vain tule, jostakin konkreettisesta asiasta vaan jokainen voi muokata elämästään juuri niin onnellista kuin itse haluaa.

Monet ovat jumissa vanhoissa tavoissaan, sillä he pelkäävät muutosta. Todellisuudessa he kaipaavat elämäänsä iloa, naurua ja hassuttelua, mutta pelkäävät muiden ihmisten arvostelua. Siinä vaiheessa kun elämä käy vähiin niin se, mitä muut ajattelevat on yhdentekevää.

– Elämä on sinun valintasi. Valitse se tiedostaen, viisaasti ja rehellisesti, Ware kannustaa.

MTVHelmi

Lähde: inspirationandchai.com

Päivän tehtävä:

1) Ota kynä ja paperia. Kirjoita ylös asiat, toiveet ja haavet, joita takuulla katuisit jos ne jäisivät toteuttamatta.

2) Toteuta ne. Elät vain kerran!

Muinaistulien yö

2011-08-28T08:37:00.001+02:00

Jotenkin pääsi muinaistulien yö livahtamaan ohi silmien ja korvien. Ei tullut käytyä missään vaikka tarjontaa oli - Kulttuuripääkaupungissa akrobatiaa aurajoen yllä, Merimaskussa viikinkimarkkinat ja Velkuallahan on perinteisesti kyseistä juhlaa juhlittu.. No tässä iltasella alkoi sitten savun tuoksu tunkeutumaan sieraimiin ja ulos tiiraillessa havaittiin että koko maisema oli sinisen savun verhoama, ja siellä sun täällä saarissa pilkisteli kokkoja.

Turku2011 - sivulla vuosi sitten kuvailtiin muinaistulien yötä näin:

Vuonna 1992 vietetystä Suomen itsenäisyyden 75-vuotisjuhlasta lähtien on Suomen etelärannikolla vietetty Muinaistulien yötä. Elokuun lopun iltana saaristossa on sytytetty tulet ja hyvästelty mennyt kesä sekä koettu vielä kerran naapurien ja kyläläisten kanssa yhdessäolon ilo tanssien ja laulaen tulen äärellä.

Muinaistulien yötä vietetään myös Virossa, muualla Itämeren etelärannikolla ja Tukholman saaristossa. Nyt juhlan aikoinaan alulle pannut Sydkustens Landskapsförbund rf ja Turku 2011 -säätiö toivovat perinteen leviävän uudella, syvällisemmällä tavalla vielä laajemmin Itämeren maihin.

Turku 2011 -säätiö on jättänyt helmikuussa 2010 Baltic Sea Action -kokoukselle sitoumuksen viedä eteenpäin mallia, jossa muinaistulien sytyttämiseen ja yhdessäoloon liitetään lupaus tehdä jotain konkreettista Itämeren pelastamiseksi ja suojelemiseksi. Yhdeltä tai useammalta valtiopäämieheltä pyydetään viesti, joka esitetään tulien äärellä Itämeren maiden kielillä lukemalla, laulamalla, tanssien tai muilla keinoin.

Tätä viestiä täydentävät turku2011.fi-verkkosivustolle koottavat ihmisten omat lupaukset. Verkkoon viedään myös karttapohjalle tiedot tulien sijainnista ja niihin liittyvistä tapahtumista. Virossa Rannarahva Muuseum ylläpitää jo verkkosivustoa, johon on koottu muinaistulien sijainteja ja tapahtumia erityisesti Viron alueelta.

I like this! Kyläläisten juhlia vaikutti olevan tälläkin merenaukolla muutamia. Tuo hyvä ajatus itämeren suojelemisesta ei ole toivottavasti jäänyt juhlijoilta huomioimatta. Mikä mainioin tilaisuus pohtia omia mahdollisuuksiaan itämeren suojelemiseksi. Meillä ei kokkoa poltettu, ehkä ensi vuonna, mutta kynttilän sytytin lyhtyyn ja mietin omaa lupaustani. Vinkkejä lupausten tekemiseksi löytää täältä: http://www.itameriportaali.fi/fi/suojelu/vointehda/fi_FI/mitavointehda/

Ai että!

2011-08-26T21:00:00.001+02:00

Voi mikä upea päivä! Aamu meni ihan pitkin seiniä, meinasin unohtaa mennä kritiikkiin iltapäivällä, jonne juuri ja juuri ehdin ajoissa, saadakseni tietää että en valmistu sittenkään vieläkään jonka johdosta ~~vitutti kuin pientä oravaa~~ hymyilin kuin hangon keksi koko kritiikin ajan, ja kun palasin takaisin autolleni huomasin, että auton toinen etuvalo on päällä! Toinenhan sanoi itsensä irti taas jo jokin aikaa sitten, ja toinen ei aina suostu sammumaan ollenkaan. No nyt se sitten oli päällä siellä saatana. Auto sentään käynnistyi, mutta kaupan pihalle kaartaessani huomasin, että wanhoilla kunnon korjauskikoillakaan valoa ei saa sammumaan. Ei millään, ei perkele mitenkään. Hermoromahduksen jälkeen juoksen kauppaan, ostan sieltä osan tarvaroista, kiiruhdan takaisin autolle, ajan toiseen kauppaan jotta akku kerkeisi vähän latautua, asioin nopeasti siellä puodissa ja ajelen sitten kotiin, jossa valo lopulta sammuu. Ai perkele, ai että. Tämä kaikki yhden voileivän voimin. Olen ehkä ansainnut ~~pullon punaviiniä~~ lasillisen sidukkaa.. Ja mitä siihen autoon tulee, jonain kauniina päivänä tuikkaan tuleen koko paskan.

Tunnelmat kääntyivät näköjään pikaisesti perusnegatiivisiksi oltuaan hetken jopa jossain määrin positiivisilla urilla. Haaveilin nimittäin maalaamisesta: ollapa metritolkulla valmista maalauspohjaa odottamassa. Ollapa työhuone, jossa näkee maalata, ja joka ei ole kylmä ja kostea. Ollapa välillä älyllistä juttuseuraa. Ei sillä että olisin idioottien ympäriöimä tai mitään, mutta siis joskus kyllä kaipaa sellaista filosofista taidejuttuseuraa. Suuremman osan ajasta halveksun sellaista paskanjauhantaa mutta even i have my moments, ehkä tänäisen kritiikin innoittamana. Teki ihmeen hyvää se, kun on ollut täällä neljän seinän sisällä korpikämpässä jo pidemmän aikaa.
Mutta siis; ehkä nämä laidasta laitaan lennähdelleet tunteenpuuskat saivat jotain reaktiota aikaan. Työhuoneella ei odota maalauspohjan maalauspohjaa, enkä ole liikauttanut eväänikään materiaalitilausten suhteen. Yhä mietin tilaisiko valmispohjia raamareilta, vai jatkaisiko itsenikkarointia. Menisinkö jopa niin pitkälle että tekisin pohjani itse ihan listoista alkaen? Ehkä hienostelen vaan kiilapuilla. No mutta asiaan lopulta olkaahyvä:

Minulla on, oli, vahva tunnetila. Se on usein paras mahdollinen hetki tehdä jotain. Se on oikeastaan ainut mitä tarvitsee: jos lähtee lähestymään tekemistä temaattisesti menen aina perse edellä puuhun. Minulle on tunne ja sen välittäminen tärkeää. Luoda joku tuntemus ja reaktio. Purkaa niitä omia sellaisia väriin ja muotoon. Kaikkea ei voi kertoa sanoin ja sitä varten on maalaus. Ulkomaailmassa liikehdintä sai paljon tuntemuksia aikaan. Vieraita kasvoja. Loputonta liikettä. Erilaisia tuoksuja, ärsykkeitä. Kun seisoo lähellä muita kuullakseen mitä toiset sanovat, mutta kuitenkin piikkusen etäällä ettei vain törmää, tulee sellainen ajatus että pitäisikö vahingossa tahallaan törmätä. Tai mennä niin lähelle että väliä toiseen on vain milli. Menee hirmu lähelle toisen ihmisen olemusta, tuoksua, se on jännittävää. Kaikki ovat siinä tilanteessa tietoisia toisistaan ja omista liikkeistään, pitääkseen oman tilansa. Se muodostaa tilanteeseen suuren jännitteen ihmisten välille. Siitä tuli kauhean maalauksellinen fiilis, kun olisi päässyt sen välittömän sähköisen tunnelman kanssa työskentelemään niin aaai että.

Sehän nyt ei tietenkään onnistunut. Ei ole taas pidempään aikaan ollut mahiksia maalata. Alkaa tämä hoitovapailu piisata.

Uusi musta

2011-08-25T10:43:00.000+02:00

Kannattaa tutustua tähän sivustoon: http://uusimusta.squarespace.com/ ja erityisesti lukea tämä sivu johon linkki johtaa. Luomukaupan lisääntymisestä siinä puhutaan, ja lopussa on linkkejä muutamaan luomukauppaan Suomessa. Turkua edustaa ruokakauppa Finska, joka myy luomulähiruokaa. Finskan facebooksivulla oli mielenkiintoinen kommentti koskien myyntiin tullutta siikaa: "kassikalaahan tämäkin". Jos eettisyyttä ajatellaan kalan kannalta, niin hmm.. kumpi onkaan parempi vaihtoehto, syödä kasvatettua kalaa vai verottaa vähentyviä villikalakantoja merestä? Siinä ajateltavaa. Itse kalastamme omat kalamme, mutta kaikilla ei tietenkään ole tähän mahdollisuutta.

Samalta sivulta löytyy myös linkki yle areenasta löytyvään juttuun ruoan tuhlaamisesta ja poisheittämisestä, josta vähän kirjoitin syömisen tuskaa - tekstissä.

Kaupat heittävät yli puolet hankkimastaan ruoasta jätteeseen. Parasta ennen -päivän jälkeenkin suuri osa ruoasta on käyttökelpoista, jopa herkullista. Kuka vastaa tuhlauksesta, jolla voitaisiin ruokkia monta nälkäistä?
http://areena.yle.fi/video/1314043433884

Että terkkuja leipäjonoihin. Kansakunnalla jolla on varaa heittää puolet (!) tuotetusta ja tuodusta ruoasta roskikseen, olisi mainiosti varaa ruokkia kaikkein köyhimmät muullakin kuin näkkileivällä ja maitojauheella. Jos vain tahtoa löytyisi.

Hitaalle elämälle

2011-08-24T13:51:00.001+02:00

Hard to find

10 000 sivulatausta rikki, hui. Sen kunniaksi seuraava kertomus:

Eräs amerikkalainen liikemies lähti lääkärin määräyksestä lomalle pieneen meksikolaiseen rannikkokylään. Ensimmäisen aamun kiireellinen puhelu toimistosta vei hänen yöunensa, ja hän käveli laiturille selvittelemään ajatuksiaan.
Eräs kalastaja oli juuri kiinnittänyt pienen veneensä laituriin, ja veneessä oli useita suuria keltaevätonnikaloja. Mies kehui meksikolaisen kalojen hienoa laatua.

“Kauanko niiden pyytämiseen meni?” kysyi amerikkalainen.

“Ihan vähän aikaa”, vastasi kalastaja hämmästyttävän hyvällä englannin kielellä.

“Mikset sitten jää pyytämään lisää kalaa?” kysyi amerikkalainen.

“Minulla on jo riittävästi perheeni elatukseen ja ystävillekin” sanoi meksikolainen lastatessaan kaloja koriin.

“Mutta… mitä sinä sitten teet loppuajan?

Meksikolainen katsahti ylös ja hymyili. “Nukun pitkään, kalastan hiukan, leikin lasteni kanssa, vietän siestaa vaimoni Julian kanssa ja kävelen joka ilta kylälle, jossa siemailen viiniä ja soita kitaraa ystävien kanssa. Minulla on kovasti tekemistä, señor.”

Amerikkalainen naurahti ja ojensi ryhtiään. “Hyvä herra, minulla on liikkeenjohdon tutkinto Harvardista ja voin auttaa sinua. Sinun itäisi kalastaa enemmän ja ostaa tienesteillä suurempi vene. Ennen pitkää voit ostaa lisää veneitä ja lopulta omistaa kokonaisen kalastuslaivueen.”

Hän jatkoi: “Sinun ei kannata myydä saalistasi välittäjille vaan suoraan kuluttajille, ja sitten voit ostaa oman säilyketehtaan. Voisit johtaa tuotantoa, valmistusta ja jakelua. Sinun täytyisi tietysti muuttaa Maxico Cityyn ja myöhemmin Los Angelesiin ja lopulta ehkä New Yorkiin, jossa voisit johtaa yritystäsi ammattimaisesti.”

Kalastaja kysyi: “Mutta señor, miten kauan tähän menisi?”

Ja amerikkalainen vastasi: “10-20 vuotta, korkeintaan 25.”

“Mutta entä sitten, señor?”

Amerikkalainen sanoi nauraen: “Tässäpä onkin paras osuus. Kun aika on kypsä, voit järjestää osakeannin ja myydä koko yrityksen osakeannin ja rikastua. Ansaitsisit miljoonia.”

“Miljoonia, señor?” Mitä sitten?”

“Sitten voisit jäädä eläkkeelle ja muuttaa pieneen rannikkokylään, voisit nukkua pitkään, kalastella hiukan, leikkiä lasten kanssa, viettää siestaa vaimosi kanssa ja kävellä iltasella kylälle siemailemaan viiniä ja soittamaan kitaraa ystäviesi kanssa…”

Teksti lainattu hidasta elämää - sivulta.
Tämä on ilmeisesti alunperin eteläamerikkalainen kansantarina. Tämä versio ja suomennos on kirjasta Timothy Ferriss:4 tunnin työviikko.

Kahvikuppi-individualismi

2011-08-15T21:00:00.001+02:00

Oma tyylinäyte lokakuulta -10

Miksihän ihmiset tykkäävät kuvata itseään kahvikuppi kädessä?
Kysyy bloggaaja Rymättylästä.

Tähän ilmiöön törmää aika ajoin eteenkin Facebookissa.
Kutsun sitä kahvikuppi-individualismiksi.
Höyryävän kupin pitely villahanskojen tai nahkarukkasten
verhoilemissa käsissä, ehkä vielä lämpöiseen kaulaliinaan kääriytyneenä,
silleen kahvimainoshenkisesti.
Kupista saisi kuvassa mielellään nousta höyryä,
ja kuppia tulisi pidellä joko kaksin käsin naaman edessä
kuin olisi juuuuuri hörppäämässä,
tai sitten kupin kanssa hengaillaan portailla,
luonnon helmassa tms. silleen reteen jätkämäisesti.
Tai ollaan puu- tai neuletöiden parissa,
tai ehkä ateljeen tärpätinkatkuisessa hämyssä.
Otetaan itestä kuva istumassa työhuoneen lattialla
yltä päältä maalissa
ja kädessä on se kahvikuppi.

Mitähän tällä halutaan sanoa?
Katsokaa minua, minä juon kahvia!
Olen rento ja seestynyt aikuinen.
Samankaltainen ilmiö on se,
että kuvissa poseerataan tuoppi/viinilasi/tölkki/tms kädessä.
Katsokaan minua, juon alkoholia.
Olen siisti tyyppi, pidän hauskaa. Minulla on ikää käydä alkossa.
Mutta ei niin paljon, että halaisin kahvikuppia.

Se kahvin litkiminen tuntuisi olevan osa elämystä.
Jos joku vaikka on kuhalla,
ja on kokenut reissullaan upean auringonlaskun,
niin eiköhän siinäkin kertomuksessa ole se kahvi mukana.

"se ja se iltakalassa ollessaan katseli maailman upeinta auringonlaskua

ja nautti kupista höyryävää kahvia".

Tilanne ei olisi läheskään niin siisti eikä kadehdittava,
jos tilapäivittäjä olisi kertonut nauttineensa mehukattia.
Mutta jotakin jokatapauksessa on suuhun laitettava
jotta tilanne olisi erityisen muistettava.

Taidekoulussa kahvikuppi-individualismi oli sietämätöntä.
Käytävillä parveili rastatukkasta lävistettyä huovutettuun
hiippaan ja lasten mekkoon sonnustautunutta
uffista karannutta tyttöä minne tahansa katsoi,
ja jokaisella oli kädessään joku ihana-tuunattu-dyykattu
kahvikuppi, jota pidettiin mukana kaikkialla.
Siitä pidettiin kaksin käsin kiinni, sitä säilytettiin
kasvojen välittömässä läheisyydessä
24/7
ja siihen kaadettiin kahvin lisäksi maidot mehut
ja linniksen bisset.
Ärsytti.

Pidän minäkin kahvista.
Takulla tästä blogista löytyy ylläolevan kuvan lisäksi
toinenkin kuva, jossa juon jotain nestettä jostain asiasta.
Ja jos ei löydy täältä, niin naamakirjasta löytyy.
Siellä on myös niitä kännissä olet ääliö-kuvia.

Tekisi mieli kerätä elämäni kahvikupit
(niitä on muutama! varsinkin jos Lomonosovit lasketaan)
ja ottaa joku hauska sarja.
Tai ehkä säästän sen oppilailleni.
Ensi keväänä meinaan alkaa digikuvauksen peruskurssi
Naantalin Opistossa, jota opetan. Uusi kurssi.
Tarkoituksena on opetella omien kameroiden käyttöä
tehtävänantojen varjolla.
Kurssin sisällön voi sitten tehdä itselleen
helpoksi taikka haastavaksi.
Odotan jo innolla!

Hyppäsi tuota kahvikuppikuvaa esiin kaivaessa silmille tämä kuva.

Se on otettu vuoden 2010 viimeisenä päivänä.

Jotenkin tuo vuoden vaihtuminen tuntuu aina

suurelta askeleelta kohti uutta,

vaikka samalta se elämä kuitenkin näyttää.

Mutta pointti oli nyt se,

että olen sätkinyt ja potkinut vastaan

kun kesä etenee vääjäämättä syksyä kohden.

Olen aina pitänyt syksystä,

mutta nyt en olisi valmis vielä luopumana kesästä.

Tuota kuvaa katsellessa kuitenkin tuli sellainen olo

että ei se talvi nyt niin huono asia ole.

Tein minä eilen jo ensimmäisen kynttilä-asetelmankin pöydälle.

Varma syksyn merkki.

Vedessä

2011-08-14T16:27:00.001+02:00

Heijastus

Meduusa

Ja toinenkin meduusa

Leviä

Sekä kaisla

Taigan vesileikit

Vieläköhän täällä tarkenee uida?

Loppukesän puuhia

2011-08-14T16:08:00.000+02:00

Ostin Sikka talusta uuhen. Lihat ja luut pakastettiin koiranruoaksi, ja nahka otettiin talteen tarkoituksena muokata siitä talja. Aloitin urakan viikko sitten putsaamalla ylimääräiset lihat ja rasvat pois ja pesin nahan mäntysuovalla, jonka jälkeen suolattu nahka oli viikon rullalla lihapuolet vastakkain huoneenlämmössä. Eilen ravistelin suolat pois, pesin taljan taas, kuivattelin laiturilla ja jatkoin pinnan siistimistä. Levitin nahkeaan pintaan rasvaparkin (yksi munankeltuainen, desi rypsiöljyä ja loraus mäntysuopaa). Yön yli taas rullalle ja aamulla ulos kuivumaan. Kuivan pinnan raavin ja parkitsen taas, ja toistan tämän viitisen kertaa. Sitten toivottavasti olisi valmista!

Talja kuivumassa.

Ollaan hieman ehditty ulkoillakin.

Allu ja isi

Tästä tämän kesän projektista taisi tulla ensi syksyn projekti. Viherhuone vanhoista ikkunoista!

Elokuun aamu

2011-08-14T12:42:00.001+02:00

Pörrötukka med mama

Aamulla aikaisin taikinan tekoon.

Pesto-aurinkokuivattutomaattipatongit täytteinään valkosipulivoi,

valkosipuliyrtti, valkosipulijuusto (jep, tykätään vsipulista..:).

Evästä pikku Alexandralle

Ja evästä miehelle

Aamulehti WTF!

2011-07-25T16:12:00.003+02:00

Norjan tapahtumat saa vatsalaukun vetäytymään umpisolmuun. Koko asiaa on vaikea käsittää ja tekijää mahdotonta ymmärtää - oikeastaan ymmärtämisen yrittäminenkin on jo mahdotonta. Eikä se ole edes tarpeellista. On toki hyvästä yrittää ymmärtää erilaisia näkökantoja, mutta lähes sadan ihmisen joukkomurha on asia, jonka motiiveja ja lähtökohtia on turha yrittää ymmärtää. Ovat ne mitä tahansa, ne ovat väärin. Tarkoitus ei mielestäni pyhitä keinoja missään tapauksessa, sen kummemmin terroriteossa kuin sodassakaan.

Mutta Aamulehtipä tarjosi ymmärrystä teolle varsin isolla kädellä. Eikä pelkästään tälle teolle, vaan tulipa samaan nippuun kietaistua myös suomalaiset kouluammuskelijatkin. Yksinkertaisesti aamulehti toteaa: syy moiseen väkivallantekoon löytyy seksin puutteesta (joka artikkelissa rinnastetaan rakkauden puuttumiseen). Tai kuten myös ilmaistu: tytön puutteesta. Ilmeisesti artikkelin kirjoittajan mielestä pahakin mielenterveydellinen ongelma (josta tekijän täytyy kärsiä ajautuakseen tekemään tällaisia tekoja) parantuu, tai estyy syntymästä, jos vaan kaikki naiset ottaisivat asiakseen mennä tarjoamaan itseään kaikille syrjäytyneen oloisille miehille mitä vastaan sattuu taapertamaan.

Näkemys on aivan käsittämätön. Mitään terroritekoja ei kuulemma koskaan olisi tapahtunut, jos joku olisi heltynyt antamaan miesparoille vähän pimpsaa. Voisiko kuitenkin olla mahdollista että naisen puute johtuisi psyykeen ongelmasta, eikä päinvastoin? Jos tämä julkea pihtaaminen ei olisikaan syynä miesparkojen yhteiskunnasta syrjäytymiseen? Oli miten oli, niin mitenkään panemisella ei paranneta klikkiä jonkun päässä joka pistää teurastamaan lähes sata ihmistä.

Aamulehden Markus Määttäsen villit, täysin vailla tutkimuksellista todenperää olevat heitot, ovat kuvottavaa luettavaa juuri tapahtuneen massamurhan jälkimainingeissa. Eikö nyt viimeistäänkin olisi aika kiinnittää huomiota erilaisuuden vihaan sen sijaan että yritettäisiin perustella asioita ties millä hutulla? Puhua suvaitsevaisuuden puolesta? Tunnustaa, että ihan omassa yhteiskunnassa ja sen sisällä tapahtuvissa asioissa ja aatteissa on jotain mätää? Kaikkeista paksuinta mitä tämän tragedian jälkeen jostain kuulin oli se, että heti alkuunsa epäiltiin iskun olevan taas jonkun islaminmuslimin etelän hetelmän tekemä, jotka tulee tänne ja valtaa meitin maan, pakottaa kulkemaan burkhassa ja kumartamaan mekkaan. Kun tekijäksi osoittautuikin ihan perus pohjoismaalainen veijari joka kaikessa mielenvikaisuudessaan päätyi lahtaamaan omiaan saadakseen mielipiteensä julki, ollaan taas osoittelemassa maahanmuuttajia ja muita uskontokuntia. Jos NE eivät tunkisi tänne MEIDÄN maille kulttuurinsa kanssa, ei olisi vihaa, ei väkivallantekoja. NE aiheuttivat tämänkin onnettomuuden. Ei me, ei meidän yhteiskunta ja siinä pesivä suvaitsemattomuus.
Niinpä.

Tämä aamulehden huttu on lyhytnäköisyydessään vähintäänkin yhtä yrjöttävää luettavaa. Heitetään tähän nyt pari loistavaa sitaattia:

Mikä on paras nuorelle miehellä sopiva neuvo elämää varten? Sen kertoo Alan Arkinin näyttelemä isoisä ahdistuneelle pojanpojalleen Little Miss Sunshine -elokuvassa: ”Nai montaa naista, poika, ei vain yhtä, vaan monia.” Ohje on härski vain, jos sen sellaiseksi haluaa ymmärtää.

Näin! Tällä tapaa vältyt kasvamasta massamurhaajaksi, ja samalla saa jotain jolla rehvastella saunailloissa!

Jos Auvinen, Saari tai Breivik olisivat saaneet vähän seksiä ja edes välillä jonkun tyttöystäväkseen, kenestäkään heistä ei olisi tullut joukkomurhaajaa.

Prostituutio tulisi näinollen kyllä laillistaa, tai suorastaan pakollistaa! Työttömät työllistyisivät ja ihmishenkiä säästyisi!

Yksikin todellinen tyttöystävä olisi ihan vain olemalla voinut estää Auvisen, Saaren tai nyt joukkomurhaajaksi epäillyn Breivikin teot. Nuorilla miehillä olisi silloin ollut yksinkertaisesti parempaa tekemistä kuin murhafantasioiden toteuttaminen.

Tuntekaa pistot sydämissänne, senkin nihkeät pihtarit! Sietäisitte saada syytteen heitteellejätöstä! Teidän vika!

Lopuksi ei voi muuta kuin esittää vetoomuksen kaikille nuorille naisille: menkää puhumaan ja tekemään tuttavuutta ujojen, syrjään vetäytyvien hiljaisten nuorten miesten kanssa. Se pelastaa heidät, ja joissain tapauksissa myös kymmeniä muita.

VASTUU ON JOKAISEN MEIDÄN! Nyt talkoisiin kaikki naiset! Suomi on syrjäytyneitä yksinäisiä nuoria miehiä pullollaan, ja jokaisessa heissä piilee potentiaalinen massamurhaaja. Jokainen kantakoon kortensa kekoon!

Aamulehden kolumni

Muusikko Tommy Lindgrenin palaute lehden artikkelista

Amy

2011-07-24T10:30:00.000+02:00

Today my bird flew away
Gone to find her big blue jay
Starlight before she took flight
I sung a lullaby of bird land everynight
Sung for my Ava everynight

Ava was the morning, now she's gone
She's reborn like Sarah Vaughan
In the sanctuary she has found
Birds surround her sweet soun
And Ava flies in paradise

With dread I woke in my bed
To shooting pains up in my head
Lovebird, my beautiful bird
Spoken 'til one day she couldn't be heard
She just stopped singing

Ava was the morning, now she's gone
She's reborn like Sarah Vaughan
In the sanctuary she has found
Birds surround her sweet soun
And Ava flies in paradise

Just a thought

2011-07-19T15:33:00.000+02:00

Seuraa mua

2011-07-19T15:16:00.001+02:00

Follow my blog with Bloglovin

Syömisen tuskaa

2011-07-18T15:33:00.002+02:00

Lopetin lihan syömisen muutamia vuosia sitten. Aloin tulla etenevissä määrin tietoisemmaksi siitä, että liha jota lautasellani on, tulee oikeasta eläimestä joka on syntynyt, elänyt ja kuollut. Mikään heureka-tilanne tämä ei sinänsä ole, isäni kasvattaa lihakarjaa. Mutta aloin ajattelemaan tottumuksiani: ostan kaupasta lihaa makkarana/kinkkuna/nakkina/pihvinä/jauhelihana/yms, käytän sitä milloin vähän mihinkin, lähes jokaisella syömiskerralla. Baarireissun jälkeen mukaan tarttui kebab tai pizza, joka usein päätyi puoliksi syötynä roskiin.

Itseäni alkoi vaivata suhtautumiseni ruokaan ja kunnioitukseni sitä kohtaan, eteenkin lihaa kohtaan. Tein päätöksen syödä jatkossa vain luomulihaa, ja mielellään jostain tutusta paikasta ostettuna. Koska tämä osoittautui käytännössä haasteelliseksi, lihan syönti vain jäi. Ja samalla parani oma oloni niin fyysisesti kuin henkisestikin. Oli suuri helpotus, että jokaisella aterialla ei tarvinnut ajatella syövänsä eläintä, ei tarvinnut pohtia miten tämä eläin on antanut tahtomattaan elämänsä tyydyttääkseen hetken mielihaluni syödä lihaa. Tämän lisäksi kroppani suorastaan heräsi eloon. Aineenvaihdunta, mieliala, iho, nivelet, hiukset, voivat paremmin. Olin kuin uudestisyntynyt. Oli hetimiten selvää että en koskaan enää söisi lihaa, jolle tunnuin olevan allerginen muussakin kuin eettisessä mielessä.

Ihmiset syövät aivan liikaa lihaa. Sen syömistä perustellaan proteiinin tarpeella, josta kenelläkään ei kuitenkaan sitten kysyttäessä ole minkäänlaista kuvaa, että paljonko sitä tulisi saada. Ei myöskään olla tietoisia siitä, että proteiinia saa myös kasvikunnan tuotteista. Lihaa syödään ja tuotetaan näin massiivisiä määriä, koska se on hyvää. Sitä ei syödä siksi että se on tarpeellista vaan siksi, että sitä halutaan syödä. Sillä mässäillään, eikä sen lähdettä, eläintä, kunnioiteta eikä arvosteta. Ostajalle on liian usein aivan samantekevää miten eläin on elänyt, kunhan sen liha on halpaa.

Eläinperäisiä tuotteita on kaikkialla irtokarkeista ja täytekakuista vaatteisiin. Kuluttaja ostaa lompakkonsa ja irttarinsa koska se on helppoa ja anonyymiä. Tuotteen synnyn mahdollistanut eläin on saattanut elää ties missä oloissa. Se ei ostajaa paina, koska eläin on anonyymi, eikä sen kuoleman kanssa ole itse tarvinnut olla missään tekemisissä. Luulisi eläinperäisen tuotteen ostamisen olevan ostajalle vaikeampaa silloin kun eläintä ei tunne kuin silloin, kun kyseessä on tuttu nauta/lammas/sika/kana/kalkkuna/hevonen/kissa/käärme/hanhi/kani, tai muu eläin, jota sisältäviä tuotteita saattaa suuresta marketista löytää. Vaan kuinkas ollakaan, asia on täysin päin vastoin.

Kunnostimme alkukesästä vanhan savusaunan/lampolan/kanalan sikalaksi, ja yhdessä vanhempieni kanssa laitettiin sinne kaksi possua kasvamaan joulukinkuiksi. Välitön kommentti ihmisiltä oli: "Ette kuitenkaan raaski syödä noita jouluna", jopa kauhisteltiin että häh, oikeastikko teette noista ruokaa??
Possut elävät jäljellä olevan elämänsä mahdollisimman hyvin. Ruokaa maha killillään, liikkuma- ja tonkimatilaa on paljon, virikkeitä löytyy. Lopettaminen tapahtuu nopeasti ilman teuraskuljetuksia. Possujen liha syödään kunnioituksella, sillä sen tuottamisesta maksettu hinta (enkä nyt tarkoita euroja) on jokaisella syöjällä tiedossa. Nupe ja Juti maksavat joulukemuistamme hengellään. Parin illan mässäilyt ovat vaatineet päivittäiset kinkkujen hoitotoimenpiteet. Kyseessä ei ole pakastelaarista ostettu anonyymi sika, jonka alkuperää ei tunneta. Lautasella on Nupe, joka on pieni mutta rohkea, tai Juti, joka on suuri mutta arka.

Possuihin kiintyy. Syntyy tunneside, joka tekee teurastustyöstä vaikeaa. Mutta muistoa vaalii. Se joulu jolloin pöydässä oli ne possut jotka osasi hyppiä. Se kerta kun tehtiin kolme päivää possuaitaa, joka ei kuitenkaan kestänyt. Ne possut jotka juoksivat villeinä tarhassa, ja jotka eivät stressanneet lainkaan vaikka paimenkoira hyppikin ilman lupaa tarhaan niitä tuijottamaan.
Siitä pitäisi olla ylpeä ja onnellinen että on mahdollisuus kasvattaa ruokansa itse, tai ostamaan tutulta kasvattajalta mahdollisimman hyvin tuotettua eläintä. Ehkä se myös vähentäisi turhaa lihan käyttöä kun tekisi itse fyysisesti työn lihansa eteen. Ei ostaisi makkaroita ja jauhelihoja kaappiin varmuden varalle ja heittäisi pois, kun ei syönytkään niitä. Jos sitä lihaa on kerta pakko syödä, sitä pitäisi pystyä syömään silloinkin kun lautasella on tuttu eläin. Ihmiset ovat liikaa irtaantuneet arkitodellisuudesta. Ei ole mielikuvaa siitä miten ruoka lautaselle päätyy, ja teurastamisen näyttäminen vaikkapa telkkarissa on katsojan mielestä ällöttävää ja brutaalia. No, mitenkä sitä sitten kuvitellaan lihan lautaselle päätyvän, ellei kuoleman kautta?
Tässä mielessä asiat olivat kyllä paremmin "ennen vanhaan", kun vanhaksi käyneet kyntökaakit joutuivat lautaselle, kananmunat ja maidot tuli pöydään omasta tallista, kalat kalastettiin merestä ja ylipäätään, ruoka tuotettiin itse. Eläinten syntymä, elämä ja kuolema oli osa arkitodellisuutta, kaikki osat käytettiin huolella hyväksi, ja ruoka ei ollut itsestäänselvyys. Sitä kunnoitettiin, kaikkea ruokaa. Eikä sitä heitetty pois. Nykyään tämän maapallosta selvää tekevän ahneilun ja mässäilyn ja hamstraamisen vuoksi päivittäin pois heitettävien ruokaröykkiöiden hyödyntäjiä sanotaan dyykkareiksi, ja niille nyrpistetään nenää.

Entäs se proteiinien tarve, josta meuhkasin?
Lainaus sivulta tohtori.fi:

Proteiinien eli valkuaisaineiden saanti on suomalaisilla yleensä riittävää. Niiden osuudeksi kokonaisenergiasta suositellaan 10-15 %. Aikuisten päivittäinen proteiinin tarve vaihtelee välillä 0,5-3,0 g painokiloa kohti. Proteiinit ovat elimistön suojaravintoa ja rakennusaineita eikä niitä kannata käyttää energialähteenä. Proteiinissa on grammaa kohden energiaa 17 kJ / 4 kcal. Proteiinin ylimäärä voi varastoitua elimistössä rasvaksi. Eläinproteiinia saadaan maidosta, lihasta, kalasta ja kananmunista. Kasvisproteiinin lähteitä ovat viljavalmisteet ja palkokasvit sekä pähkinät.

www.kariniemen.fi - sivuston mukaan päivittäinen proteiinintarve keskikokoisella naisella on 50 g, minkä saa syömällä yhden noin 150 grammaisen kananpojan rintafileen.
Proteiinia saa myös maitotuotteista, kananmunasta, täysjyväviljoista, pavuista, pähkinöistä, eli suomalaisessa ruokavaliossa päivittäinen proteiinintarve ylittyy moninkertaisesti. Kaikilla olisi siis varaa vähentää syömänsä lihan määrää radikaalisti. Mitä tämä tekisi?

- Vähentäisi ruuhkia kauppojen activia-hyllyillä
- Parantaisi kotimaisen lihatuotannon laatua, koska vähentynyt lihan kulutus vähentäisi myös tuotannon tarvetta ja nostaisi tuottajahintoja mahdollistaen paremman elintason - ja eläintenpidon - tuottajilla
- Hidastaisi ilmastonmuutosta, sillä myös eläinten ruokaa tarvitsisi tuottaa vähemmän, teuras- ja lihakuljetuksia olisi vähemmän
- Vähentäisi sydän- ja verisuonitautien muodostumista, jolla on yhteys eläinrasvoihin
- Antaisi kaikille muillekin ehkä paremman mahdollisuuden tietää ruokansa alkuperästä!
- Herättäisi kuluttajassa arvostusta käyttämäänsä eläinperäistä tuotetta kohtaan.
- Säästäisi rahaa! Sillä vaikka tuottajahintojen nousu väistämättä nostaisi lihan hintaa, vähentyisi samalla lihantuottajien maataloustukien tarve koska tuotanto itsessään voisi olla jo kannattavaa. Voisihan tämä vaikka näkyä ruoan alv-verossa..

Tästä tunteenpurkauksesta huolimatta tulen jatkossakin ostamaan karkkeja kaupasta ja syömään kakkua, jossa on liivatehyytelöt päällä. Ostan tuotteita, joissa on nahkaa. Piston tunteminen sydämessä tuntuu pahalle ja toisaalta, sillä voisin hyvin olla myös ostamatta, ja tukematta tätä eläväisten hyväksikäyttöä. Teen niin silti, koska olen aikani kasvatti, ja kaltaisteni mukana pistän kädet korville ja laput silmille sujauttaessani karkin ääntä kohti toivoen, että jonain päivänä kaikki olisi toisin.

Let's get down to business

2011-07-10T16:07:00.000+02:00

Lomailut on tältäerää sitten lomailtu. Kesäkuu tuli oltua ns. "kesälomalla", poissa työhuoneelta. Täällä sitä on nyt möyritty pari päivää. Tyypilliseen tapaan piti aloittaa hommat työhuoneen raivaamisella. En ole juuri mitään tehnyt Auran Gallerian näyttelyn jälkeen, muuta kuin sotkenut.

Senvertaa oli matskuja jäljellä että sain kaksi pikkupohjaa laitettua. Nyt sitten gesson kuivumista odotellessa plaraan kuvia ja fiilistelen että mitäs mitäs. Jotekin ei huvittaisi tehdä naamoja enää mutta katotaan nyt.

Työhuoneella on kyllä vieläkin aivan järkyttäävn pimeää. En siis ole tehnyt asialle yhtään mitään. Tarttis kunnon valaistus saada, järkky hedari tulee täällä nyhjöttämisestä. Toinen mikä tarttis tehdä on seinien maalaaminen valkoiseksi. Nyt ne on tuollaiset laihan latten beessit, ja tietenkin erittäin likaiset. Vaan ei ole minussa sähkömiehen eikä seinämaalarin vikaa, joten täällä värjötellään odottamassa että joku tekis tämänkin mun puolesta. Maalaukset voin tehä ite.

Ihastuttava tyttöseni on isukin hoivissa kotona. Kun sanotaan että lapsi muuttaa kaiken, niin sen se nyt sitten ainakin on muuttanut, että työskentely- ja hoitovuoroajat on jaettu miehen työvuorolistan mukaisesti kalenteriin etukäteen. Että se siitä inspiraation odottelusta nyt sitten viimeistäänkin. Sen on iskettävä tänään klo 15-> ja seuraavaksi vasta torstaina samaan aikaan, ellen saa siinä välissä rinsessaa hoitoon jonnekin. Voisi hän täällä mukanakin keikkua vaikka matkasängyssä, mutta ei viihdy itsekseen tuo pieni olento; kokoajan täytyy olla joku ihastelemassa, keikuttamassa ja leikittämässä. Eläväinen tapaus. Niinhän ne tohtorit uhkailivat jo silloin kun vauva oli vielä mahassa, että taitaa olla aika aktiivinen tyttö tulossa, kun niin kovasti melskasi ja potki kun vähän pienokaista yrittivät vatsan pinnalta tunnustella. Oikeassa olivat!

Päivän mietelause

2011-06-11T00:35:00.000+02:00

So remember this. We are all beginners. We haven’t done this before. You haven’t been you on this day before. I haven’t been someone’s solid rock before. I haven’t been me at 33 before. Each day is new and we’re all allowed to fall down as often as we need to. It is through these mistakes and fumbles that we’ll likely get it right next time.

- Jason Mraz on blogspot

Summaa

2011-06-10T23:36:00.000+02:00

Opinnäytetyötä oli arvioimassa Markus Kåhre ja Riikka Niemelä. En ole vielä saanut kirjallista arviota. Itse arviointitilaisuudesta en muista paljoakaan.
Olin arviointijonossa ensimmäisenä. En oikein tiedä oliko se varsinaisesti eduksi, sillä koko arviointihässäkän muoto alkoi siinä ekan päivän aikana vasta muodostumaan. Joten minä ja toisena arvioitu Elliina Peltoniemi saatettiin ehkä jäädä jossain määrin haasteelliseen asemaan tässä mielessä.

Jännitti tietysti, enkä ollut valmistautunut. Ajattelin niin, että se on turhaa. En halua opetella etukäteen mitään kultaisia lauseita joilla pohjustaa ja kuvata kokonaisuutta. Joten kylmiltään sitten, enkä oikein tiennyt mitä siinä sitten pitäisi tehdä ja sanoa.

Lopulta jäi päälimmäiseksi tunne siitä, että duunien, kokonaisuuden ja maalauksellisen puolen arvioinnin sijaan arviointi koski enemmän henkilöä aatteineen. Tai oikeastaan niiden puutetta. En muista ainuttakaan kommenttia tai arviota yhdestäkään maalauksesta, sen sijaan muistan kyllä reilusti jankkausta siitä, että tarvitseeko jokaisen taiteilijan olla aina ottamassa kantaa ja sanomassa jotain.

Eihän se varmasti niin ollut, mutta no, jostain syystä mieleen on vaan jäänyt hieman ärsyyntynyt parahdukseni kun kantaaottavuudesta oltiin jankattu jo hyvä tovi: "PASKAT mun tarvii mitään ottaa kantaa. Siihen on omat tekijänsä. Mä vaan maalaan koska tunnen tarvetta siihen". Tietysti olisin voinut viisastella että jos nyt kantaa on otettava niin olkoon se kannanottoni. Modernismin aatteet uudelleen kierrätettynä siis, luomisen tuskat ja eksistenssit ja niin edespäin.

No, ehkä arvostelijoillakin oli siinä vaiheessa vielä jonkinlainen ennakkosuunnitelma siitä miten niiden tilaisuuksien kuuluisi mennä ja mitä asioita pitää opiskelijalta alkaa kaivelemaan, eikä siitä ehkä osattu päästää irti. En muista tämän kyseisen aiheen kuitenkaan olevan tapetilla kenenkään muun arviossa. Mutta eipä kai kannata omaa juttuaan muiden setteihin verrata edes, kyllä se kokonaisus ne kysymykset kirvoittaa. Ja mitä todennäköisimmin kyllä avasin reitit sille keskustelulle ihan itse, kuten tavallista.

Mutta se aihe kyllä nostaa mulla niskavillat takuulla. Jos joku haluaa olla kantaa ottamassa ja olla suoranainen taiteellinen yhteiskunta-aktiivi, niin hieno homma ja antaa palaa! Mutta on hölmöä olettaa että se on oltava taiteellisen toiminnan edellytys. Toki, olen temaattinen enkä ns. "vain maalaa", mutta kyllä se homman sisältö on siinä tekemisessä ja prosessissa. On se varmaan sitten niin helvetin epätrendikästä. Oksennus kutittaa silti vaan kurkkua aina kun joku toteaa että taiteilijan tulee ottaa kantaa. Mihin? Miksi?
Ei siinä. Jos lopputulema on jotenkin sinne kallellaan niin olkoon. Mutta suorastaan vituttaa että se on olevinaan työskentelyn keskiö. Ja pitää ajatella mihin sijoittuu ja mitä sanoo ja ja. Entäs, jos tylsästi vaan ajattelen, mitä väriä pistän ton toisen viereen, ja Katson mihin se homma kuljettaa.

Kyllähän mä niissä maalauksissani käsittelen olevaisuutta ja olemista ja eksistenssiä.. sen rajoja. Ihmisyyttä ja sen tunnustelemista ehkä värinä ja kokemuksenakin. Sen ei kyllä tainnut siinä kritiikissä välittyä, vaikka sinänsä kummankin kriitikon touhuille ne ajatukset ovat jossain määrin sukua. Vaikeaa se on kyllä, pienessä ajassa sellaista ajatusta ehkä tavoittaakkaan.

Toinen hämmentänyt tekijä oli uutuudenviehätyksen etsiminen. Jokaisessa kritiikissä jossain määrin tuntui toistuvan tuska siitä että tässä ei ole mitään uutta, mitä ei olisi jo jossain muodossa nähty isompana ja komeampana kuin tässä.
Joo - kyllä! Mielestäni myöskin tyytyväisyys on kehityksen jarru. Mutta - jatkuva hämmästymisen ja perseelleen lentämisen tarve galleriaan astuessa olisi kyllä raskasta kantaa, ja toisaalta myös vanhanaikaista ajatuksena! Onhan kuitenkin aika selvää se, että on mahdotonta olla jossain määrin olematta oman aikansa kuva, ja jossain määrin jokainen tuo hommaan jotain uutta. Jokatapauksessa, sisältöongelmia ei ratkota siinä, että jokin asia toteutettaisiin vain suuremmalla volyymillä ja komeammin ja vaikuttavammin. Se on elämyksen ja kokemuksen syöttämistä väärillä keinoilla.

Suurista asioista

2011-04-25T22:05:00.000+02:00

Takana varsinainen tilaisuuksien suma. Näyttely tuli avattua ja pidettyä, tänään oli viimeistä päivää auki. Palaute on ollut hyvää ja itsekin olin lopputulokseen varsin tyytyväinen. Omien avajaisten jälkeen kipaisin taidemuseolle Elliina Peltoniemen näyttelyn avajaisiin ja notkuin hetken jatkoilla. Raskaan työjakson uuvuttamana kuitenkin hyvin pian raahustin kotiin nukkumaan.

Tarkoituksena oli pitää viikon mammaloma maalaamisesta ja sitten käydä taas työn touhuun, vaan tässä sitä lomaillaan vieläkin. Ei sitä sillon näyttelyä valmistaessa taas tajunnut miten suuri koetus se olikaan hoitaa vastasyntynyttä ja lopputyönäyttelyä. Nyt ihmettelee miten pystyi saamaan noin hyvää jälkeä siinä koomassa. Oma kehu haisee kerrankin! Enimmäkseen tulee morkattua omaa jälkeään mutta täytyy sanoa, että hyvältä näytti ja tästä on hyvä jatkaa.

No, ihan laakereillaan ei ole lepäilty tässä lomailun aikana, vaan tuli tässä mentyä myös naimisiin! Vietettiin yhdistettyä nimiäis- ja vihkiäistilaisuutta. Liitto käytiin virallistamassa maistraatissa Essi Peen ja Harri Ärrän todistaessa torstaina, hääkaffella käytiin kauppahallissa ja sitten kotiin. Lauantaina juhlittiin sitten nuo kaksi juhlaa yhdellä iskulla! Kaikkea pitää kokeilla, sano. Vaikka aina olinkin sitä mieltä että en mä koskaan.. :)

Juhlajonossa seuraavana oli Totin synttärit (joista kuvia seuraavaksi) ja kohta on eka äitienpäivä, wohoo!

Viimehetken juttuja

2011-04-02T12:54:00.001+02:00

Ei ole kiirettä, eikä paniikkia.
Muuten vaan olen vielä työhuoneella pensseli kädessä, kun huomenna pitäisi viedä työt galleriaan. Mutta kiirettä ei ole. Minähän vaan "viimeistelen".

Silti uni ei meinannut tulla eilen silmään. Ajattelin maalaus kerrallaan, että onko se varmasti valmis. Olisiko pitänyt sittenkin lisätä enemmän väriä. Kestääkö tämä duuni itsenäisenä teoksena. Mitä vielä tekisin siihen (vaikka eipä tässä yhdessä päivässä enää ole tehtävissä mitään mikä muuttaisi mitään suuresti) (tai on toki mutta ei välttämättä parempaan suuntaan).

Vaikka kritiikkiä jännittää ja toisaalta ei jännitä, töiden vastaanottoa jännittää, tietysti hermostuttaa pistää itsensä arvostelun kohteeksi, ei silti tavallaan jännitä. Tämä on nyt se, mitä olen tehnyt. Olen tekijänä se perkeleen hinkuttaja joka aina löytää parantamisen varaa. Totuus on se että voisin pyörittää näitä maalauksia pensselin alla ikuisuuden. Voisin helposti tehdä vaikka koko urani ajan näitä maalauksia, antaa niiden vaan jatkaa elämäänsä. Vaan jossain se maalauksen etiikan raja on tultava vastaan. On osattava päästää irti. Toisaalta myös sitten kun on todella osannut päästää irti ja luovuttaa työn valmiiden töiden kastiin, sille voi taas tehdä jotain mikä vie sen eteenpäin hinkutuksen maailmasta johonkin rennompaan. Koska on saanut vaalia alkuperäistä ideaansa jo tarpeeksi kauan, suojellut sitä kuin pientä linnunmunaa kämmenellä. Se on loputtomaan pakkomielteeseenkin johtava tila. Ei voi poiketa linjastaan. Siinä piilee sen luomisen tuskan ydin.

Tietysti toivoo että kaikki maalaukset eivät tulisi näyttelystä takaisin kotiin. Jos tulevat, niin osaakohan sitä olla "parantelematta" niitä. Menettääköhän nekin hohtonsa silmissäni päätyen 'been there done that' - pinoon ja unohtuvat sinne. Kun ajatuksissaan on mennyt jo eteenpäin..

No, täällä sitä ollaan nyt kuitenkin, tuijottamassa näitä valmiita. Siistimässä. Viimeistelemässä. Kohta pakkailemassa. Pitäisi kai lopettaa se tuijotteleminen ennenkuin olen tuijottanut ne pilalle.

Halinalle

2011-03-31T17:21:00.000+02:00

Kyttäysvaihe

2011-03-30T17:18:00.000+02:00

Suurin osa ajasta tuntuu kuluvan nyt tuijotteluun. Onks tä ny valmis, jne.
Ehkä vähän vielä jotain..

Tervetuloa.

2011-03-26T15:30:00.001+02:00

Loppusuoralla

2011-03-26T14:56:00.003+02:00

Viimeinen työskentelyviikko siintää edessä. Tänä viikonloppuna koitan paahtaa sitten niin paljon kuin mahdollista. Toki aloitin vielä reippaana tyttönä uudenkin maalauksen, etten ala luovuudenpuuskassani tuhertamaan mitään uutta noiden valmiiden päälle. Hiukan kyllä kerkesin rehvastelemaan tämän uuden alunkin kanssa..

(On hauskaa lainata itseään meediasta toiseen, eli Facebookissa minä tänään: )

"Jaaha, viimistä työviikkoa viedään ennen avajaisia. Pientä kihelmöintiä mahanpohjassa havaittavissa... sekä orastavaa ketutusta kun kattelee tota just alottamaani duunia, et kuinka hyvältä se nyt näyttikään ennenku toteutin itteeni sen kustannuksella taas piirun verran liian paljon!

Tälläkertaa sentään tunnistin sen hetken jolloin pitäis lopettaa ja poistua välittömästi työhuoneelta, ja soitin Kimmolle että tulee hakemaan. Sitä en tosin osannu ajatella että olis pitänyt mennä odottamaan tonne ulos, eikä vajota johonkin taidepsykoosiin ja 'kokeilla yhtä juttua tässä odotellessa'."

Tässä nyt tämä työpari joka vaatii vielä hellän käteni kosketusta:

Oikealla tuo johon kokeilin vähän sitten pistää vettä tuoreen ihanan kauniin puhtaan turkoosinsinisen vielä märän maalin päälle että väri vähän 'kuullottuisi' siitä kohtaa. Kuullottuipa perkele sitten niin että se valui ja tuhriintui ja levisi niin, että Noran muotokuvassa on nyt viikset.

Jotenkin tuntuu että tuo 100x150 - koko oli itelle kaikkein luontevin ja mukavin mittasuhteiltaan. Ja nyt tässä sitten lopuksi oli hyvä tehdä se huomio että cottondukille onkin ällön kiva maalata akryylillä. Luojan kiitos en koklannut sitä puolisen vuotta sitten. Olisin voinut vahingossa tehdä jotain hyvää.

Vaikka ei se kankaasta ole kiinni. Tai ei pitäisi olla. Tai voi se vähän ollakin. No, olen mä jotain hyvääkin tehnyt, mutta perusnegatiiviseen taiteilijaluonteeseen kuuluu olla synkeän tyytymätön tekemäänsä tekotaiteeseen ja kieriskellä itsesäälissä. Ja odottaa sitten sydän pamppaillen kritiikkejä, sitten haukkua kriitikot kun eivät ymmärrä hyvän päälle, ja sitten taas rypeä siellä itsesäälin puolella.

Menneisyyden vieraskirja

2011-03-25T00:32:00.000+02:00

Googletin itseni! (jep, hello egotrippi..) No, mutta, törmäsin vanhaan vieraskirjaani. Hujahdin ykskaks 13 vuotta taaksepäin. Tuli hetkeksi nuori olo, ja tarkemmin ajateltuna taas aivan tavattoman vanha :-D

No, lisäsin vieraskirjan tuohon oikealle valikkoon. Saa kirjoittaa!

Kasvukipuja

2011-03-19T15:57:00.002+02:00

Täällä sitä istutaan kotona ja heijataan vauvaa sitterissä. En mahdollisesti aio mennä työhuoneelle. En ollut eilenkään. Jo mainitsemani turnajaisväsymys alkaa painaa todella. Naamioin haluttomuuteni maalata haluksi viettää koko päivä tyttären seurassa. Nyt sekin tuossa koisii.

Olen miettinyt kovasti sitä kuvausta joka pitäisi itsestään ja työskentelystään lähettää sitä valmistuvien esittelyvihkosta varten. Olen jo monasti uhonnut että en koskaan enää anna minkäänlaista statementtia mistään tai mihinkään, mutta jotain olisi naputeltava. Myöskin Auran Galleriaa varten. Joten kelailen taaksepäin - kelailen koko historiaa siitä lähtien kun aloitin taideopinnot. Syy näet sille miksi en halua statementteja kirjoittaa on se, että kirjoitan joka kerta erilailla, eri sisällöllä ja kumoten jopa sen mitä olen viimeksi kirjoittanut. Joo, pidätän itselläni oikeuden muuttaa mieltäni, mutta miksi sitten antaa mitään julkilausumaa jos kuitenkin on kohta eri mieltä. Parempi sitten olla hiljaa. Tätä kelailua harjoittaessa tulee väkisinkin kytättyä myös tämän hetken kautta tulevaisuuteen.

Ensiajatus oli se että mikään ei ole muttunut. Olen yhä se sama, joka olin silloin, ja varmaan tulevaisuudessa myös se sama kuin tänään. Loppujen lopuksi en osaa sanoa onko se hyvä vaiko huono asia. Saatan tässä muuttumattomuudessani hiukan tavoitella jo jonkinlaista Peter Pan - syndroomaa... Mikään ei ole ehkä korvieni välissä muuttunut mutta siinä ulkopuolella onkin sitten kaikki. Forten tahmean lattian sijasta tallon perjantai-iltana villasukilla olohuoneen lautalattiaa peppi pitkätossun tahtiin. Karmeat krapulat ja kämmeneen kirjoitetut puhelinnumerot poskeen tuhrautuneina, päähänpistot lähteä pikku tumussa bussilla naapurikaupunkiin, autoilu halki euroopan, kofeiiniöverit kun koittaa montako kahvilaa pystyy menemään läpi ennenkuin alkaa heikottaa, hiekkarannalla lorviminen nestetasapainosta huolta pitäen, ajaton oleskelu, vain oleminen ja lojuminen vailla tarkoitusta, poissa on kaikki nuo. Eikö olekin jotenkin säälittävää, että vaikka olen muuttanut kaiken minkä voi muuttaa, en koe muuttuneeni? Henkisesti lojun vieläkin siellä rannalla vaikka takaisin ei sitä huolettomuutta saa.

Vielä on jotain muuttamatta. En osaa päättää vaihdanko nimeni. Hei - minulle tuntuu vaikealta luopua tuosta läpipaskasta citymaasturistakin, koska se edustaa minulle jotakin sellaista mitä farmarivolvo tai tila-auto merkkaa totaalisena vastakohtana.. Ja se nimen muuttaminen, kuuluisi varmaan asiaan. Mies eilen kysyi että miksi haluan naimisiin. En osannut vastata, "tarviiko siihen jonkun erityisen syyn?" - tiedustelin, "no todellakin" - hän vastasi. Sen rakastamisen takia tietysti, mutta en itse osannut laskea sitä syyksi. Eihän se avioituminen muuta sen kannalta mitään. Kuvittelisin rakastamisen määrän olevan sama on sitä sormusta sormessa tai ei. Tämä on kuitenkin jotain sellaista mitä en koskaan kuvitellut tekeväni. Toisaalta kyse on vain muodollisuudesta enää. Ja onhan se jotain mitä haluan tehdä - salaa hypistelen nytkin tuota vihkisormusta. Ajattelin tässä että jos olisi mahdollista palata ajassa takaisin, niin palaisinko?
Ehdottomasti.
Haluaisin herätä aamutumussa Porissa. Muistaa kaiken mitä olen tehnyt ja ihmetellä mitä olen mieltä kaikesta ja uskoisinko kaiken todeksi. Ja haluaisin nähdä että kuinka nopeasti haluaisin takaisin taas tähän. Ei epäilystäkään, ettenkö haluaisi palata hyvin, hyvin nopeasti. Täällä on sentään sitterissä kitisevä sylivauva, joka rähjää siellä niin kauan että menen nostamaan. Vieno onnistumisen hymy kareilee sen huulilla jo valjaita irrottaessa ja se suorastaan sulaa syliin. Ja täällä on sentään kaksi karvastavaa porokoiraa. Ja maailman mahdottomin ja kultaisin mies jota ilman ei enää osaa olla.

Huoh. Luulen että tytärkin kasvaa aikuiseksi ennen minua. Sitä tulee kyllä niin nolottamaan se henkisesti teini-ikäinen mutsi.

Maijan kämpässä

2011-03-16T15:28:00.000+02:00

Kävin kuvaamassa Maija-täti-vainaan kämpässä kuten aiemmin kirjoittelin. Kämpästä oli muodostunut melkoinen romuvarasto, mutta pari helmeä löytyi, joissa Maijan läsnäolo oli jotenkin fiilisteltävissä (myös blogin yläbannerin peilikuva on Maijan kämpästä).

Umbraa ja okraa. Tässä värit jotka toistuu sisällä nurmelassa, sekä aika usein Rebekka-mamman vaatteissa, ja myös näissä Maijan kämpässä nököttävissä lankarullissa. Nämä värit on olleet myös minulle tosi läheisiä, umbraa ja okraa, tungin niitä yhdessä vaiheessa jokaiseen maalaukseen, pukeuduin niihin, neuloin niillä. Sitten täällä Nurmelassa remontin aikana asustellessa huomasin mistä tämä värimieltymys on tullut. Täällähän on kaikki noissa väreissä. Ubrat ovenkarmit, okrat ovet.. lattiat.. listat.. tapetit.. kaulassani oli itse neulomani umbra/okra kaulahuivi, jonka asettelin oven ja sen karmin yhdyskohtaan. Värit olivat tismalleen samat.

Kengissä ja vaatteissa ihminen on jotenkin erityisesti läsnä. Varsinkin vanhoissa jo matkansa kulkeneissa kengissä. Poissaolo on jotenkin käsin kosketeltavissa. Teki hivenen mieli vetäistä Maijan sukat ja tossut jalkaan ja hipsutella niissä tovi. Vaan ne ovat kuin muistomerkki, ei niihin voi koskea.

Tavarat ovat jääneet niille sijoilleen, jo vuosia sitten.

Turnajaisväsymystä

2011-03-16T15:10:00.001+02:00

Kovin on keväisää ulkona, mieli vetää jo kasvimaan muokkaamiseen ja tekisi mieli mennä puotiin siemeniä valikoimaan, tai oleilla ulkosalla, on todella lämmin auringossa! Sen sijaan pölyinen työhuone on se paikka missä aika nyt kuluu. Eilen iltapäivästä hiippailin paikalle toteamaan että työn alla olevan maalauksen parasta ennen - päivämäärä meni jo kaksi päivää sitten, ja olen hienoisesti lipsumassa ylityöstämisen puolelle. Jatkoin hommia, mutta kovasti tuntui että olen melkoisessa edit - undo - vaiheessa. Perun jokaisen vetoni ja peitän kaiken aikeensaamani ja aloitan alusta, tehden kuitenkin samat jutut uudelleen. Jotenkin fyysisestikin jo väsyttää, vaikka vauva kyllä antaa nukkua tarpeeksi ja on muutenkin ihan suht iisi neiti, mutta siinä että työskentelyaika on rajallinen ja näinollen on oltava perin tehokas tarjolla olevana aikana, on aika kuluttavaa. Ei ole aikaa muulle kuin tehokkaalle työskentelylle. Jotenkin tämä kirjoittaminenkin, vaikka se tärkeää onkin, tuntuu rikolliselta.

Mielialaa ei kohottanut se napsahduksen ääni joka kuului, kun taulun taakse nikkaroitu tukikehikko napsahti irti. En ollut ruuvannut sitä kunnolla kiinni, ajattelin että kyllä se siellä pitää. No, kun kaataa kangaspohjan päälle ämpärillisen vettä, niin kyllähän se kangas entisestään kiristyy. Puut napsahtivat irti, ja kehykset vetäytyivät kasaan niin että kehikko ei enää mahdu. Muutenkin vaihtelevat lämpötilaolosuhteet on saaneet kaikki isot pohjat vääntymään. Että.
Ja nyt se kangas kurpuilee.

Sain onneksi mieluisia vieraita, pieni keskeytys ajatusten pyörittelyssä auttoi.

Nyt tänään kun katselee maalausta, se on ihan ok. Se ei minusta ihan riitä. Kimmo oli sitä mieltä eilen että tämähän on jo valmis, mutta en oikein pidä teoksen 'ihan kiva' - luonteesta. Jotakin erityistä siinä täytyisi olla, että se houkuttelisi katsomaan ja tuntemaan jotain. Pastellia, gessoa ja hiiltä lisää, on ihan ok tosiaan. Mutta jokin puuttuu..

Lepää rauhassa Rakel Maria

2011-03-13T18:22:00.000+02:00

Perjantaina isotätini, Rebekka-mammani sisko, saateltiin viimeiselle matkalle sisarustensa luokse, tän elämän toiselle puolelle. Hänen sulhasensa kuoli sota-aikana, ja "Maija-täti" eleli elämänsä yksin. Työskenteli mm. messityttönä sisäsaariston laivoissa, selvisi haaksirikostakin, kun perunalastissa ollut laiva jossa Maija-täti työskenteli upposi meren aaltoihin. Olipa myös viimeisiä raitiovaunurahastajia Turussa!

Itse parhaiten Maijan muistan puolukoista joita istuin mussuttamassa täällä Nurmelassa jossa nykyisin maalaan. Maija-täti noukki ämpäritolkulla pulleita meheviä puolukoita joita söin mahani kipeäksi. Maija kikatti ja kihersi aina omalla persoonallisella tavallaan. Maijalla oli oma kämppä tässä Nurmelan pihalla, joka ansaitsee Maijan muistolle oman pienen kuvausreissunsa kunhan tulee hyvä valoisa päivä.

Sitä kuvaussessiota odotellessa, kaivelin Nurmelan valokuva-albumeita ja yritin etsiä kuvia Maijasta. Tuo tuossa ylenpänä lienee hän. Tummatukkainen, tummasilmäinen, kuten mammani, ja muutkin Nylundin perheessä. Heidän isänsä piti muistaakseni stuerttikoulua täällä Rymättylässä, oli itsekin merimieskokki. Meri veti sitten puoleensa niin Maija-tätiä kuin Rolf-veljeäkin. Mistä lienevät tänne ajelehtineet alunperin, niin ovat tummia ja kirveellä veistettyjä.. Mammani suvusta ei ole paljoa jälkiä jäljellä.

Löytyi muitakin vanhoja helmiä. Onkohan vasemmalla nuori Maija? Pelastusrenkaassa alhaalla lukee Rymättylä, aluksen nimestä ei saa selvää. Alla nuori Rebekka-mamma.
Kuvat enää jäljellä. Niissä ja niiden muistoissa jotka heidät tunsivat, elää nämä ihmiskohtalot. Rajallinen on omakin aika tällä pallolla, silloin sen aina käsittää kun on jotain hautaamassa. Mitä kaikkea mahtuikaan heidän elämäänsä ja ajatuksiinsa. Väläyksiä niistä olen tavoittanut kuvatessani mamman tavaroita ja muistilehtiöihin kirjoitettuja laulun sanoja ja runoja, pieniä piirustuksia ja vanhoja vaatteita. Mammakin oli varsinainen persoona, harmi että ehdin tuntea häntä niin lyhyen ajan. Yksi hänen jännittävimmistä tavoistaan oli kirjoittaa mehujen ja säilykkeiden etiketteihin aina säilömispäivän tunnelmia ja tapahtumia. Niitä vuosien takaisia fiiliksiä oli jännä lukea kun kävin nuuskimassa Nurmelan kellarissa. Se toi hetkeksi mamman olemuksen lähelle.

Tismalleen niillä sijoilla jolla istun juuri nyt, eli nykyisin työhuoneenani toimivassa Nurmelassa, oli muutama vuosikymmen sitten hivenen erinäköistä kuin tänään! Kuvassa vanha Nurmela, johon vanha talonväki siirtyi asumaan isännän vaihtuessa. Niin myös siirtyi pappa ja mamma kun isäni ja äitini alkoi viljelemään Lännen tilaa. Luopumisen tuskaa kokenut mamma muutti kaikki tavaransa yöllä, yksin.

Kuvassa nuoret Eino-pappa ja Rebekka-mamma. Takana mitä luultavimmin Läns, eli kotitaloni vanhassa kuosissaan.

Tässä vielä vanhempi kuva jossa Läns taustalla.

Ja tämä on sitäkin vanhempi.

Tässä vielä tunnelmia Salonkylästä ennen wanhaan, naapuritilan Mattilan pihamaalta.

Hyvää naistenpäivää

2011-03-08T14:38:00.001+02:00

Rakkaani toi kotimatkalla valkovihreän ruusukimpun naistenpäivän kunniaksi, värit sattuivatkin sopivasti päivän teemaan, nimittäin hää/nimenantojuhlan suunnitteluun. Juhlat pidettäneen pienessä kahvilassa vain lähiomaisille. Apurahaa ei herunut näyttelyn pitoon joka tahtoo sanoa sitä, että kukkaron nyörit alkaa aivastelemaan jo auton tankkaamisestakin, joten low budget/no budget. Mutta valkoista ja vihreää, siinä talvi ja kevät kohtaa kuten pääsiäiselle osuvien iltamienkin ajankohtana. Plus että valkoisesta lakanakankaasta saa halvat pöytäliinat, ja havuista ilmaiset vihreät pöytäkoristeet.

No mutta ettei päivät ihan pelkästään kuluisi budjettia veistellessä, pitää töitäkin tehdä. Työhuoneella odotteli hauska yllätys, öljy on polttimesta nyt kokonaan loppu ja koko talo kylmänä. +15 on asteluku ja yhä laskee. Pipoa syvemmälle korville, hain tänne lämpöpuhaltimen että maalit joskus kuivuisivatkin.

Kuivumista odotellessa voikin pohtia nimeään. Maria Liitola, Maria Söderblom, vai Maria Liitola-Söderblom?

Paluu tulevaisuuteen

2011-03-03T11:32:00.000+02:00

Faktahan on, että avajaisiin on noin kuukausi aikaa. Toinen fakta on että kokonaisuutta pitäisi kasvattaa vielä usealla teoksella. Kolmas fakta sensijaan; on aika palata työhuoneelle.

Tie perille on aurattu ja käyty tarkistamassa tilanne pitkän poissaolon jälkeen. Ja tilannehan oli se, että öljylämmitin oli mennyt pois päältä ja sisälämpötila oli +5. Kosteus oli myös päässyt hiipimään työtiloihin, jonka johdosta jo kovia kokenut 150x150 akvarellipohja oli vääntynyt muodottomaksi. Yllätyksekseni totesin sensijaan että samankokoiset pellavakangaspohjat olivat löystyneet kosteudessa (miten se voi olla mahdollista) juuri sopivast niin että tukikehikot sujahtivat töiden taakse ilman höyläystoimenpiteitä. Akvarellipohja oli kiilapuille pingotetulle lakanakankaalle vehnäjauholiimalla liimattu 300-grammainen fabriano. Se oli sitten siis kiristynyt niin että hyväkun puut eivät ole pamahtaneet poikki, ja pellava löystynyt. Olisin kyllä kuvitellut täysin päinvastaisen tilanteen, mutta hyvä näin. Se akvarellipohja olikin jo vähän perseellään.

Lämmityksen rukkailun jälkeen lämpötila oli kohonnut jo mahtavaan +13 asteeseen, ja uskalsin alkaa liimaamaan pohjia (2*150x150, 2*80x100, 2*30x30). Nyt gessot niskaan tänään ja huomenna jos saisi aloitettua, jos pikkuihminen vaan viihtyy työhuoneella vaunuissa.

Huhu kertoo että piirustuskoulun ystävät olisi tekemässä meistä valmistuvista kirjamuotoista esittelyä. ~~Ei taida tulla montaakaan sivua siihen teokseen~~ tulee varmasti upea teos.

Persu edellä puuhun..

2011-02-27T21:06:00.004+02:00

PerusSuomalaiset, nuo kulttuurimäärittelijät!

"Kulttuurirahoja on ohjattava niin, että ne vahvistavat suomalaista identiteettiä. Tekotaiteelliset postmodernistit voivat hankkia rahoituksensa vapailta markkinoilta."

Kannattaa vilkaista tämäkin:

Persu edellä premodernismiin

Ja jos haluaa nostatella niskavillojaan, voi lukaista tämänkin kaltaista taidekeskustelua: http://www.kaleva.fi/juttutupa/perussuomalaisten-kulttuuripolitiikka-syvalta-sielta/2277364

Keskusteluista herää pari kysymystä:

- Mitä keskustelijat arvioivat 'nykytaiteen' tarkoittavan, saatika sitten postmodernin?

- Ja tähän ei voi todeta muuta kuin mitä helvettiä: "No eihän meillä kukaan taidetta osaa tehdäkkään ja olipa miten oli niin se ei kansaa ja sen köyhimpiä elätä." - Miksi taiteen pitäisi elättää koko kansaa, kysyy allekirjoittanut? Onko musiikki, kuvataide, elokuvataide, teatteri olemassa vain tuodakseen rahaa jokaisen kansalaisen pussiin? Ei voi kuin ihmetellä taiteen omalaatuista ja alati vaihtelevaa statusta.

Tuskin kukaan kuitenkaan onnesta hihkuisi jos nuo kaikki poistettaisiin ihmisten elinpiiristä tai tehtäisiin tukia leikkaamalla entistä kalliimmaksi jolloin niistä OIKEASTI voi nauttia vain rikkaampi kansanosa. Jos nyt siis oletetaan että valtio rahoittaisi ihan simona kaikkea kyldyyrihörhöilyä. Vaikka eipä siinä. Ei liene ihme että persujen äänestäjä ei hoksaa että valtion rahnoja ei vuolain virroin kaikelle 'postmodernille' taiteelle valu, jos sitä ei tiedä itse puoluekkaan. Onhan se helppo esittää leikkauksia sieltä minne rahaa ei oikeasti edes juurikaan mene, kunhan vaan aihepiiri on sellainen joka herättää tunteita.

Isn't she lovely?

2011-02-26T13:28:00.002+02:00

She's beauty!
Привет из родственников в России :o)

Yhden elämän alku

2011-02-16T23:17:00.001+02:00

Millähän huumorilla ihminen on suunniteltu? epävarmuus alkoi hiipiä mieleen kun supistukset alkoivat. Vatsassa asuvan lapsen koko ei mitenkään korreloi sen väylän kanssa, jota kautta hänet olisi saatettava maailmaan. Asiaa ei enää pääsisi pakoon, ei olisi päiviä enää jäljellä, vaan väistämätön on edessä: minun, yksin minun, omien voimieni ja kykyjeni kanssa olisi saatava lapsi ulos. Vaikka mies tukee, kätilöt ja lääkärit ovat apuna, ei siitä pääse yhtään mihinkään että viimekädessä kyse on minusta ja minun kehostani, sen voimasta, tai sen puutteesta.

Tammikuun viimeisen päivän aamuna, kello 10:06, veti ensimmäisen hengenvetonsa pieni tyttövauva. Matka maailmaan oli pitkä; synnytyssalissa oltiin odottelemassa tyttöä maailmaan 12 tunnin ajan jo päivää aiemmin, mutta vielä ei aika ollut oikea, lapsi halusi vielä odottaa. 30.1. tilanne oli jo toinen: tyttö potkaisi lapsivedet pihalle, ja patisti hermostuneet vanhemmat takaisin tyksiin. Se on menoa nyt, sen tiesi kaikki kolme, että takaisin ei enää tulla ilman sitä pienintä perheenjäsentä.

Synnytyskipua on vaikea kuvailla. Se on pelottavaa. Ei pääse pakoon eikä sitä pysty sammuttamaan. Kyllä sen edessä vapisee, jos en olisi huutanut, luulen että joka solu minussa olisi huutanut puolestani ja vähintäänkin yhtä kovaa. Teki mieli jänistää kun voimat oli loppu eikä onnistumisen uskoa enää ollut, mutta mihinkään ei tilanteesta pääse. En pystyisi samaan enää uudestaan.

18 tuntia vesien menosta tytär näki ensimmäisen sumuisen pilkahduksen maailmasta. Hengitysteiden puhtaaksi imemisen ja nopean puhdistuksen jälkeen pieni (3330g 51cm) pujoteltiin kuolemanväsyneen allekirjoittaneen paidan alle. Ensin pientä itketti: kauan tehtiin töitä että tähän päästiin. (Tuore isä oksensi synnytyksen aikana kolme kertaa. Itse pyörin tajunnan rajamailla ilokaasuhuurussa joka leikkasi pahimman terän tuskaisilta kivuilta. Tuntikausien maskin naamalle painamisen jälkeen tunsin maskin paineen naamallani vielä seuraavana päivänä.)
Itkun jälkeen tuli ihmetys: suuret kätilöiden ihastusta keränneet pikimustat mantelisilmät pilkottivat myssyn alta hämmentyneinä. Musta kikkura tukka on pitkä ja paksu. Itse olin aivan kuutamolla ja lähinnä ihmeissäni siitä, että selvisin pitkästä ja rajusta synnytyksestä hengissä. Tässä se nyt on. Tästä se alkaa. Hiljaa katselin tulokasta. Hei pieni.

Nyt hän on jo pariviikkoa vanha. Tarkalleen ottaen 2 viikkoa, 2 päivää. Pieni, suloinen, aivan isänsä näköinen, ja ihan kuin minä. Olen vieläkin kuin sumussa, luulen että en ole vieläkään ymmärtänyt vauvan tuomaa muutosta. Pikku hiljaa alan olla kypsä liikkumaan kotoa ja jatkamaan hommia, ja olen tässä paria duunia pyöritellytkin. Ja täytyy sanoa että ihan hyvää vauvan läsnäolo on työskentelylle tehnyt: kaikki kulkee aivan eri rytmillä. Hommat on joko tehtävä vauvan nukkuessa tai sitten ne kertakaikkiaan jäävät tekemättä. Työstäminen on pätkittäistä ja hyvänä puolena huomaan sen, että en pääse ylityöstämään ja pilaamaan duuneja sillä tapaa. Pieni työnjohtaja ilmoittaa tauoista säännöllisesti.

Pieni elämä on ihmeellinen. Tässä on ihmisen taimi, kuinka nopeasti se jo nyt kasvaakaan. Minkähänlainen elämä on tytöllä edessä?

Tervetuloa Alexandra

Pyörii ympyrää

2011-01-19T15:57:00.003+02:00

Levoton.. rauhaton.. väsynyt.. itkuinen hormonihirviö odottaa että jotain tapahtuisi. Vatsaa ja selkää on poltellut satunnaisesti, nyt pari päivää yhtäjaksoisemmin, mutta ei tarpeeksi. Välillä supistaa. Ei riittävän kovaa. Väsyttää.. Sairaalakassi odottaa pakattuna. Kaikki on valmista. Pääsisi nyt vaan hoitamaan sen persustan repimisen alta pois. Saisi kituuttaa jälkivuodot ja inkontinenttiongelmat. Please, give me my baby.

Sitten onkin enää parisen kuukautta avajaisiin. Olen hiukan saanut taas työskentelyvireestä kiinni, ihme kyllä. Olo on kuin zombiella, mikälie synnytystäedeltävämasennus. Hiili, muste ja akryyli levittyy kankaalle.
Akvarellipaperiongelmaa en ole vieläkään ratkaissut. Pienetkin pohjat menevät kurttuun ja pilalle. Ehkä auttaisi asiaa jos olisi kuntoa käyttää pohjustustyötön enemmän aikaa ja tarkkuutta.

Ottakaa joku tämä pulla pois uunista. Näin alennusmyynneissä ihania uusia vaatteita. Olen kulkenut näissä samoissa rytkyissä kohta puoli vuotta. Give me my baby. Tää on luomista sen suurimmassa mittakaavassa ja tuskaa myös mitä suurimmassa määrin.

"Kuinka selittää gessotut kalsarit" sekä muita päivänpolttavia kysymyksiä

2011-01-12T20:36:00.004+02:00

Olikin tosi näpsäkkä idea tämä kotona työskentely. Työvälineet on aina tässä hollilla, voi aina vähän väliä vilkaista duunia ja lisäillä jotain pientä, eikä tarvitse keräillä vaatteita ja eväitä ja koiria ja juttuja ja puskea lantikalla läpi lumen ja jään työhuoneelle halki auraamattomien teiden.

Mutta on se ihme miten kovasti se hiilipöly leviääkään. Aina kun puhaltaa piirroksen pintaa vähän, sitä on seinässä, lattiassa, tuolilla, ruokapöydällä ja katossa. Pari pohjaa kun pikaisesti laittaa kylppärissä, saa hinkata gessoa lattiasta ja seinistä kun sitä on roiskunut joka puolelle vaikka kuinka on varovainen. Kuvittelin myös että työhuoneella on huonot valot: no, täällä on vielä huonommat. Nyt vasta huomaan miten keltaisessa ja vähäisessä valossa asummekaan.

Täällä kotona kun työskentelee, voi samalla toimittaa joitain kotiaskareita. Kuten pestä pyykkiä. Ja siinä sitten gessota pohjia. Ja jättää se gessolitku siihen pesualtaan reunalle odottamaan toisen kerroksen sivelyä. Ja kuulla omituinen kolahdus linkoamisen aikana, kun se gessolitkupurkki kaatuu linkoamisen voimasta pyykkikorin päälle leviten tasaisesti miehen vaatteisiin.

Sitten voi suihkuttaa värilitkun suihkepullolla hiilipiirroksen päälle kätevästi kylpyhuoneessa. Jättää se kuivahtamaan ja mennä ihmettelemään että minne kaikki väri ja kauniisti levinnyt hiili hävisi. Pohjan läpi hävisi ja valui kaikki kylppärin lattialle, joka sai maalaustyön johdosta kauniin ruosteenruskean sävyn. Että sen lisäksi että suihkutin väriä liikaa pilaten koko duunin, en ajatellut laittaa duunin alle mitään suojaa, pilaten täten lattiankin.

Lisää pilaamista: valmistin pohjat tosiaan samankokoisiin kiilapuihin, samasta kankaasta, samalla kireydellä, samalla liimanesteellä, samalla gessolitkulla, mutta toinen pohjista vääntyi. Eroa on vain niittien määrässä (toisen kanssa olin laiskempi) ja siinä, että toisessa pohjassa oli kaksi käytettyä kiilapuurimaa, ja toisessa kaikki uusia. Pääsee siis kaiken siivoamisen lisäksi vielä vääntelemään pohjaa suoraksi. Siitä tulee kivaa, kun talossa on kaksi porokoiraa joiden mielestä mukavinta on seistä juuri siinä missä ei just tarttis seisoskella, esim. juuri sen maton päällä jota on oikomassa. Tai sen pohjan päällä jota suoristaa lattialla. Vääntynyt pohja on muuten se, jossa oli käytetyt kiilapuut. Mutta enemmän niittejä.

Vielä voin vedota raskauteen, mutta luulen saavani häädön takaisin työhuoneelle heti synnytyksen jälkeen.
Johon ei muuten taida olla paljoa enää aikaa, sillä paikat ovat jo vähän auenneet.

Hyvää uutta vuotta

2011-01-01T09:58:00.005+02:00

Kuvassa vuoden 2010 viimeinen valo. Edessä se kuuluisa 2011, kulttuuripääkaupunkivuosi, valmistumisvuosi, vauvan syntymävuosi, ja mitä vielä?..

Miten joihinkin vuosiin mahtuu niin paljon enemmän kuin toisiin? Tai enpä muista ainuttakaan varsinaisesti tapahtumatonta vuotta, tasaiseen tahtiin on tullut temmellettyä yhtä jos toista ja viimeaikoina vieläpä varsin kiihtyvään tahtiin.

Takana toinen peräkkäinen vuodenvaihdos jonka vietin istuen sohvalla ikkunan edessä katsellen Nauvon raketteja, sekalaisen odottavin tunnelmin, sillä myös viime vuodenvaihteessa odottelimme esikoista. Ensimmäinen koevedos päätyi tosin varhaiseen keskenmenoon, toivotaan että tämä seuraava painos saa menestyksekkäämmän lopun. Loppusuoralla mennään, ja jos aivan hetki sitten iloitsin kuun vaihtuessa että nyt voi jo sanoa vauvan tulevan ensikuussa, niin nyt vuoden taitteessa voi jo sanoa.. TÄSSÄ kuussa. Puhutaan viimeisistä viikoista. Hang in there baby. Vielä pari viikkoa ja sitten saa tulla, ja mielellään hengissä ja kunnossa ja kilttinä ja rauhallisena ja hyvin nukkuvana, jos saan pyytää! ja synnytystä ajatellen myös ehkä erittäin pienenä, herneen kokoisena, ja sitten ulkomaailmaan tullessa saa poksahtaa normaalin vauvan kokoiseksi. Tervetuloa. Valmiina ollaan.

Työhuone muutti kotiin. Lumitilanne on senvertaa kukkea että en pääse enää työhuoneelle, ja koska hiiret ovat vallanneet tilani, kakkineet pellavakankaille ja järsineet hiilikyniä, katsoin parhaaksi alkaa työskennellä kotona. Mammalomallahan tässä jo ollaan. Myrkyttömästi kuitenkin työskentelen nyt, niin eiköhän tämä suju näin. Se työhuoneelle siirtyminen, eväiden mukana kantaminen ja siellä fyysisesti oleminen on muutenkin käynyt kokoajan raskaammaksi ja täten mahdottomaksi suorittaa useammin kuin parikertaa viikossa. Nyt tehdään täällä sitten. Vauvan huone on täten vallattu, joskaan tulokas itse ei siitä vielä osaa loukkaantua. Toisin kuin porokoirat, jotka ovat pitäneet huonetta makkarinaan tähän asti :-D sitten lienee piru merrassa kun lapsonen tulee, ja koirat eivät pääse enää yläkertaan muun lauman kera uinumaan.

No mutta ensivuodesta. Tuloillaan oleva pikkuprinsessa tulee varmasti keikauttamaan kaiken päälaelleen, vaikka kuinka tekee suunnitelmia niin, näin ja noin. Lopputyönäyttely Auran galleriassa tulee jo huhtikuulle, joten katsotaan miten tämä tulee vaikuttamaan työskentelyyn. Paljoa ei ole aikaa lomailla vauva kainalossa, ellei toiseen käteen sitten sovi hiilikynä.
Valmistuminen toukokuussa - mikäli saan rästit tehdyksi - ja kesällä olisi sitten aika hengähtää. Opetus alkaa varmaan taas syksyllä. Nimikin täytyy lapselle antaa - se on kyllä jo mielessä ja lapsi syntyy nimensä kanssa - ja joitain muutakin on odottamassa mitä on kokemassa ensimmäistä (ja toivottavasti viimeistä) kertaa, aikeina on nimittäin astua avikseen, eli rouviintua. Rouva Liitola! Herranjumala, miten aika on kaahannnut eteenpäin. Ei siitä kauaa ole kun heräilin Forte-krapuloissani jostainpäin Turkua, kunnes sitten kerran heräsin Kimmon luota, ja siitä se ajatus sitten lähti.

Tällainen katsaus eteen ja taaksepäin. Katsotaan sitten taas vuoden päästä mitä oli suunnitteilla ja mitä tulikaan tehtyä.

Yllätyksiä työhuoneella

2010-12-27T14:52:00.003+02:00

Viimeaikoina on tupannut hieman jännittämään mitä työhuoneelta löytyy sinne tullessa. Valmistin tässä 150x150 maalauspohjia kiilapuista ja askartelin taakse rimoista ja reikälevyistä kehikot ehkäisemään vääntymistä. Tässä ja kankaan laittamisessa ja pohjustushommeleissa oli melkoinen työ tämän mahan kanssa, joten kovinkaan riemuissani en ollut havaittuani että täällä oli käyty, tavaroitani kaadeltu maahan ja pohjaakin vähän tölväisty niin että kehikko oli ponnahtanut paikaltaan ja kankaalle liimattu akvarellipaperi repeytynyt. Lämpötila ja kosteus on vaihdellut tiloissa jonka johdosta kaikki pohjat ovat vääntyneet kieroiksi. Jopa vielä liimaamattomat pellavapohjat ovat kiristyneet kosteudesta ja alkaneet mennä mutkalle. Ei siinä varmaa auta mikään muu kuin irrottaa kangas puista ja nitoa uudestaan ja vieläkin löyhemmin. Tänään saatoin myös ilokseni havaita että hiiret ovat valloittaneet työhuoneeni. Eivät näköjään varastaakseen eväitäni (keksipurkit ja teepaketit ovat koskemattomia) vaan kustakseen maalauskankailleni. Jep, lämpöpatterin vieressä kasalla olevat pellavakankaat ovat näköjään mieluinen alusta nököttämiselle, ja kakkaamiselle.

Matkustaja mahassa käy suuremmaksi ja olo tukalammaksi. Neljän pienen paperin leikkaaminen akvarellirullasta lattiantasassa vie oikeasti tunteja. Sen jälkeen täytyykin ottaa pieni lepo että jaksaa keitellä liiman. Koko päivän työn tuloksena on 4kpl 50x60 akvarellipohjaa ja lukematon määrä supistuksia. Saas nähdä jäänkö työhuoneen vangiksi tänään: tietä tänne ei ole aurattu, mutta puskin tänne lantikalla väkisin. Senvertaa on lunta että maasturin pohja laahaa hangessa ja auto jäi välillä niille sijoilleen sutimaan. No, painovoima piti huolen siitä että vyöryin autoineni tuon mäen alas, mutta saas nähdä kuinka käy ylöspäin pyrkiessä. Joko täräytän autolla täysillä pöpelikköön tai jään sutimaan tuohon keskelle pihaa. Jotenkin alkaa tuntua siitä että pois täältä ei omin avuin päästä. Mutta pakko oli tänne rynniä, silti. Ei ne paperit itsestään liimaannu kankaille..

Makupaloja - näyttelystä Turun Sanomissa

2010-12-20T15:22:00.003+02:00

Keväällä valmistuvat taiteilijat tarjoilevat
Makupaloja tulevasta
Turun Sanomat 26.11 2010 05:00:28

Visiteeraajat ovat käyneet. Ensi keväälle on löydetty jälleen uusia nuoria taiteilijoita gallerioihin ja muihin kuvataidenäyttelyihin. Luvassa on niin kiinnostavia töitä kuin tekijöitäkin. Turun taideakatemiasta valmistuu keväällä kaksitoista uutta kuvataiteilijaa. Neljännen vuosikurssin tutor-opettaja Outi Puro sanoo, että noin kolmen viikon ajan eri näyttelypaikkojen edustajat ovat käyneet tutustumassa tulevien taiteilijoiden työskentelyyn paikan päällä.

– Osalle on jo löytynyt näyttelypaikkoja. Osa on jo nyt tehnyt myös opetustyötä.

Köysiratagalleriassa on parin viikon ajan esillä esillä makupaloja kulttuuripääkaupunkivuonna valmistuvilta nuorilta taiteilijoilta.

Taidetta voi opiskella. Ainakin tekniikan tuntemukseen siitä on hyötyä.

– Itsevarmuutta omien juttujen tekemiseen olen saanut. Ammattitaiteilijoiden antama ulkopuolinen kritiikki on ollut myös tärkeää, Köysiratagallerian näyttelytilaan isokokoisen hiilityön tehnyt, Tampereelta lähtöisin oleva tuleva taiteilija Elliina Peltoniemi sanoo.

Maalauksia tekevä Elliina löysi hiilen ja piirsi sillä elämänkaartaan näyttelytilan valmiiseen seinäkulmaukseen. Siinä on minä itse pienenä, perhe potretissa taiteilijan ollessa sylivauva. Vaavelista ei ole kuitenkaan jäänyt ritirinnan istuvien isän ja äidin syliin kuin ääreisviivat, kun pienokainen on ponkaissut sylisylkystä omille teilleen katonrajaan saakka. Perhepotretissa häilyy tummana kohtana myös isoäiti, joka on päättänyt maallisen matkansa. Hänen äärellään lentelevät linnut ovat tuonpuoleisen vastaanottajia. Teos on levollinen. Luonnollinen. Kuin sen paikka juuri siinä tilassa olisikin.

– Tulevaisuudessa tahdon tehdä taidetta julkisiin tiloihin. Ihmisten keskelle ihmisistä, melkein valmiit opettajanpaperit omaava Elliina miettii.

Keväällä valmistuvista uusista taiteilijoista kuvanveistoon ovat keskittyneet Henri Ahti , Minerva Martiskainen , Eero Nives ja Johannes Saljas . Elliina Peltoniemen lisäksi maalareiksi valmistuvat Eeva Saarros , Maria Liitola ja Aino Sainio . Taidegrafiikkaan ovat panostaneet Rita Mutanen , Jessi Rannikko , Eini Sahla ja Otto Turtonen .

Turun AMK:n taideakatemian kuvataideopiskelijoiden 4. vuosikurssin yhteisnäyttely Makupaloja Köysiratagalleriassa (Linnankatu 54) arkisin 8.12. saakka klo 12–17.

LUE LISÄÄ PERJANTAINA TURUN SANOMISTA

JUKKA SAARINEN

Linkki TS:n juttuun, jossa myös lisäkuva:
Makupaloja tulevasta

Taideostoista verovähennys - kyllä nyt menee nurin hyvinvointivaltio!

2010-12-20T13:44:00.003+02:00

Ainakin mitä Iltalehden aihetta koskeva keskustelu antaa ymmärtää. Kansalaiset suut ymmyrkäisinä kauhistelevat miten taas ollaan pistämässä rikkaiden huvit köyhien maksettavaksi. Ei ole tavallisella tallaajalla varaa ostaa rempranttia tai muuta miljoonataulua seinälleen. Ei koske meitä Matti Meikäläisiä tämä ale, ei. Ja hätäpäissään ollaan koplaamassa persujen nettisivuja jos vaikka pystyisi liittymään sieltä samantien. Soini asialle ja heti. Tässä linkki itse uutiseen ja sen keskusteluun: Kokoomusedustaja vaatii: Taideostoista verovähennys. Uutisessa kerrotaan, miten Kokoomuksen Sanna Perkiö ehdottaa taiteen ostoon verovähennysoikeutta.

Kyllähän se tosiaan pistäisikin kansan kanssan kallelleen. Kuten keskustelussa epätoivoisesti taiteilijoiden puolta pitävä nimimerkki "taiteilia" toteaa ilmeisesti alvin määrään viitaten seuraavalla tavalla: "Taitaa olla taiteen myynti suurempaa mitä arvelinkaan, jos taiteen veroale kaataisi vaikkapa terveydenhuollon. Ajatellaan jos vaikka hankkisi teoksen suoramyyntinä taiteilijalta ja saisi vähentää siitä 300 euron maalauksesta sen 8% verotuksessa. Voi, millähän se sitten korvattaisiinkaan."

Sekin katsotaan taiteilijoiden suoranaiseksi paapomiseksi tuo halpa verotus. Kyllähän sitä kannattaakin kadehtia, että taiteilijalla on niin pieni vero ensimyynnissä kuin 8%. Kuinkahan suuri osa myy kauppiaan/galleristin kautta teoksensa, jolloin provisiota menee nykyään melkein se 40%. Siihen kun vielä päälle lätkäisisi sen 22% veron, olisi taiteilijan veroprosentti komiat 62% myydystä työstä. Juu ja päälle vielä ateljeen vuokrat, vakuutukset, matkakulut, kutsut ja mainonta, niin ei juuri lyö leiville. Ja jossain pitäisi vielä asuakkin, ja ehkä syödä jotain joskus. Maksaa sähkölaskut, puhelin, lainat. Näyttää siltä että suurella osalla ihmisistä ei tunnu olevan minkäänlaista käsitystä taiteilijan arjesta. Ei tarvitse taiteilijoita paapoa ja taidekin on paskaa. Keskustelun mukaan taiteilijat vaan "touhuaa niitä näitä", ja taiteen maisterille todetaan, että "Tyhjästä ei pidä mitään maksaa eikä oleilusta mene vaikka sinne putkitöihin niin tiedät jotain työnteosta."

Kaksi asiaa keskustelussa pistää niskavillat pystyyn. A) ihmisillä tuntuu olevan vahva käsitys siitä, että kaikki taide maksaa miljoonia ja B) taiteilija on jouten maleksiva yhteiskunnan rasite, jonka taskuun veronmaksajien menettämät tuhannet ja taas tuhannet eurot valuvat tuostavaan. Ilmeisesti kuka tahansa voi kuvataiteilija, sillä sana ammattitaiteilijakin on saanut keskustelussa " " hipsut koristeekseen. Ja ilmeisesti kenen tahansa "ammattitaiteilijan" teokset ovat kankaalle lääppästyä kuraa, joka viedään galleriaan ja pyydetään huippuhinnat.
Viedään galleriaan ilmeisesti sen kummempia kyselemättä.
Saadaan kaikki rahat omaan pussiin.
Saadaanapurahoja ihan vaan kun pyydetään, eikä vissiin tarvii aina pyytääkkään.
Nykytaide on paskaa, eikä sitä haluta tukea. Kuitenkaan määrittelemättä sitä mitä nykytaide tarkoittaa, eli periaatteessa kaikkea taidetta, joka tehdään nykypäivänä. Eli kaikki taide on toisin sanoen paskaa.
Ja eihän tällaisia voi tukea. Kaikki rahat pois niiltä vaan, koska tekevät sellaisia turhakkeita mitä ketään ei tarvitse, ja taulut myydään kuitenkin aina miljoonilla, ja senkin kaiken taiteilija ryyppää.

Mistä helvetistä tällainen mielikuva on poikinut. Ei tässä mitään sääliä kukaan tarvitse että voi, kun eletään taiteilijoina köyhyysrajan alapuolella, vaan ehkä hienoinen asennemuutos riittää. Mistä on syntynyt tällainen viha taiteilijoita kohtaan? Eihän tämä veromuutos edes suoranaisesti kosketa taiteilijaa kuin siinä mielessä, että se hypoteettisesti ehkä saattaisi nostaa taulumyyntiä. Eihän siinä hyödy siis kuin ostaja. Ja nimenomaan tuolla mainostettu köyhempi kansanosa, jolla ei ole mukamas varaa taidetta ostaa. Luulen että kyse on kuitenkin vain omasta valinnasta, sillä pleikkareihin ja telkkareihin ja perjantaipulloon kyllä rahaa löytyy. Nyt sitten olisi paremmat mahdollisuudet taiteen hankintaan tarjolla, jos se muka rahasta pelkästään kiinni on.

Tuntuupa siltä, että kunhan nyt vaan tykätään haukkua snobiporvareiksi kaikki jotka pitävät taiteesta ja pistetään asia rikas/köyhä-riistojaottelun piikkiin, eikä suinkaan siihen, että tunnettaisiin olo tyhmäksi jos myönnettäisiin, että taide ei kiinnosta. Ei sen, ihan oikeasti, tarvitse kiinnostaa kaikkia. Menee minultakin veroeuroja ylelle vaikka en ole tippaakaan kiinnostunut telkkarista. Paitsi maanantaisin, jolloin tulee big bang theorya kaksi jaksoa, frendit, täydelliset naiset ja nurse betty, joka kylläkin taitaa olla joulutauolla. Mutta ilmeisesti kuvataiteen kohdalla asia ei olekkaan niin yksioikoinen. Ihmettelen sitä suuresti, sillä miten populistein mielestä voi olla oikein vähätellä köyhien taiteilijoiden verovähennyksillä tukemista tällä mahdollisuudella suurempiin myyntilukuihin, mutta silti ilomielin tuetaan veroernoin jo hyvin pärjääviä visuaalisen ja viihteellisen tuotannon tarjoajia, tahoja nyt sen tarkemmin erittelemättä. Eikö populistit olekkaan meidän köyhien perussuomalaisten puolella, häh? Tietenkään taidetta ei tulisi ostettua jos juuri ja juuri on ruokaan rahaa, mutta ehkä syytä olisi silloin etsittävä jostain muualta kuin taiteen veroalen kansan köyhdyttävästä vaikutuksesta.

Jännittävää kyllä, että kun puhutaan taideostoista, käsitetään sen suoraan tarkoittavan rikkaiden ihmisten harjoittamaa toimintaa, eteenkin jos kyse on tilaustöistä. Viimeksi minulta työn tilasi maalaistalon rouva. Laskutin viiskymppiä.
Mitä se kertoo minusta, ja mitä taiteesta. Taiteilija kun on siipeilijä kuulemma. On ainakin tällä rataa, jos en kehtaa pyytää taidepaskastani käypää hintaa. Pako sitten turvautua ehkä joskus yheiskunnankin tukeen. Ja jos taas pyydät enemmän, olet kiskuri ja elitistisoit taidetta. No viidelläkympillä nyt meni, oli niin pieni. Mutta suorastaan hyväntekeväisyyttähän se oli, myönnetään.

Juu, no, ei liene mikään yllätys, että taidetta pidetään elitistisenä. Ihmiset eivät uskalla edes astua galleriaan etteivät tuntisi itseään tyhmiksi tai joutuisi ostamaan jotain miljoonataulua. Mutta ihan noin suurta kontrastieroa ihmisten kuvitelmissa ja todellisuudessa en arvannut olevan. Kyllä todella sopisi miettiä, miten tuota eroa saisi lievennettyä. Mutta tuommoinen kateus pistää kyllä hiljaiseksi. Suomalainen kadehtii tarpeen vaatiessa kyllä ihan mitä ja ketä tahansa.

Keskustelussa todetaan taiteilijan "ammatin" olevan menneen talven lumia. Ilmeisesti taiteilijan nimike ja työ yhdistetään pelkästään taulujen maalaamiseen. Ei esimerkiksi animaatioihin, sarjakuviin, joulukortteihin, vaatteisiin, printteihin, koriste-esineisiin tai koruihin. Ei patsaisiin, julkisiin taideteoksiin, ei. Ne kaikki tulevat kuin maito kaupan hyllyltä, keskustelussa todetaan. Ei lehmästä.

Akvarellipaperin liimaaminen kankaalle for dummies

2010-12-10T13:37:00.004+02:00

Olen kerran aikaisemmin liimannut mukavaa lumppupaperia paksulle valkealle pellavakankaalle, pienen pohjan, ja se oli helppoa. Tästä innoittuneena ajattelin, että suurelle lakanakangaspohjalle (140x150) 300-grammasen Fabrianon liimaamisen täytyy myöskin olla kuin pala kakkua, enkä tarvitse siihen apua.

Tyypilliseen tapaani olin väärässä.

Jotta joku muu ehkä jossain siinä onnistusi, kerron mitä tein, ja mitä olisi pitänyt tehdä.

Liiman keittäminen

Ainut asia jossa onnistuin. Kiehautin litran vettä, lisäsin veteen vesitilkkaseen velliksi sekoitettua vehnäjauhomössöä (1,5dl jauhoja ja senvertaa vettä että on velliä). Annoin hiljaa kiehua kokoajan sekoittaen pari minuuttia, ja sekoitin hivenen puuliimaa sekaan. Puuliiman sekoittamisen jälkeen liima ei ole enää happovapaata, mutta kestää paremmin vedellä lotraamista. Vehnäjauholiiman ohje: 6-8 osaa vettä, 1 osa jauhoa, 1%liimaa. Noin.

Pohjan ja paperin liimaaminen

1. KOSTUTA PAPERI SUMUTEPULLOLLA. Itse en tätä tehnyt aluksi ja paperin käsittely oli vaikeaa. Irrotettuani paperin pohjasta n.5 kertaa, tajusin lopulta kostuttaa paperin, jonka jälkeen asiat alkoivat luistaa.

2. Ajattelin käyttää liiman levittämiseen telaa: kävisi nopeasti ja helposti. Huono idea. Liimakerros on aivan liian ohut. Telattuani ja irrotettuani paperin pohjasta jälleen n.5 kertaa, tajusin paperin kostuttamisen lisäksi käyttää ihan vanhanaikaisesti pensseliä niin, että pinnassa oli kunnon hyytelökerros liimaa. Vain näin kupruileva paperi tarttuu kunnolla pohjaan.

3. Ajattelin että saisin kohdistettua 140x150 kokoisen paperin pohjalle helposti. Olin siis leikannut sen juuri pohjan kokoiseksi. NÄIN EI KANNATA TEHDÄ. Ei nimittäin onnistu. Leikkaa paperista vähän isompi, niin kohdistaminen käy helpommin. Reunat saa myöhemmin leikattua mattopuukolla.

4. Isoa paperia liimatessa, HOMMA EI ONNISTU YKSIN. Varsinkaan silloin jos paperi on leikattu liian naftiksi. Paperi tulee menemään vinoon jos sitä - tai paremminkin pohjaa sen päälle - yrittää sovitella yksin. Ja sitten saa avata niitit ja pingottaa koko paskan uudelleen, jos viitsii, koska paperi on jo aivan kupruilla ja rutuilla kaiken sähläämisen takia, ja kiilapuut menneet vinoon.

Tähän pään seinään hakkaamiseen kului aikaa noin 2 tuntia, josta olisi voinut helposti nipistää puolet, jos siis olisi heti tajunnut sumuttaa paperin molemmin puolin, levittää liimaa reilusti leveällä pensselillä, ja laskea kangaspohjan kerralla suoraan jonkun avustuksella paperin päälle. Ja kangas olisi voinut kyllä olla jotain paksumpaa kuin lakanakangasta. Nyt paperia pitää vielä vahtia parituntia ettei kupruile irti.

Omakuvia

2010-12-08T14:44:00.003+02:00

Piti mennä pohjustamaan mutta tapanani on keksiä sijaistoimintoja niin pitkään kuin mahdollista, välttääkseni tuon pakkopullan. No, huomenna se on kai mentävä laittamaan hommat sillä saralla eteenpäin, mutta tänään teki mieli valokuvata.

Kuvaan omakuvia. Aineistoksi maalauksia varten osin, mutta myös itsenäisiksi kuviksi. Toki kävi klassisesti niin, että kuvauspaikan järjesteltyäni ja valot aseteltuani ja päästyäni alkuun, huomasin että kamerasta loppuu akku. No, kerkeän selata matskua ja miettiä kuvakulmia kun odottelen akun latautumista. Tässä on se, mitä en ole rohjennut kovasti kuvata, joka nyt vähän harmittaa. Olisi pitänyt kuvata kuukausittain. Nyt se on myöhäistä, mutta pitää kuvata se aika mitä on jäljellä:

Klassinen lähestymistapa! Siitä on hyvä lähteä liikkeelle..

Yksi omakuvista

Opinnäytetyön kannet

2010-11-30T17:42:00.001+02:00

Pitäisi olla jo valmista. Pari virhettä hiontaan, ja sitten painoon. Mutta kannet on varmaankin tässä:

Talvella

2010-11-28T15:30:00.002+02:00

Jospa työhuoneen oven takana minua odottaisi vain auto
kotona tuttu sekasotku
ja takassa tirisevä tuli se ainut ääni

hautautuisin hiljaa talven alle
pienessä mökissä kallion päällä
johon keksin itse osoitteen
eikä kukaan löydä kutsumatta

en ajattelisi ketään
eikä ketään minua

Vilkaisin peilikuvaani
ja hetken näin vain itseni
kuin olin

Kotoa

2010-11-10T12:16:00.008+02:00

Säästelin kauan vanhan kotitaloni vanhaa kolmiruutuista ikkuna jotain taiteellista hetkeä varten. Se hetki koitti kodin ykkösessä, kun löysin sieltä sisustustarroja.

Syysharmauden vastavoima on klementiini, joita on kulunut pussikaupalla.

Elämäni kupit. Näistä olen nauttinut aamukahvini siitä lähtien kun muutin pois kotoa, suureen maailmaan. No, okei, Paimioon, mutta kuitenkin.

Leivinliinat ovat olleet jonkin aikaa jouten.

D-day 31.1.2011. Odotellaan.

Muuttuva maisema

2010-11-10T12:09:00.003+02:00

2.10.2010

27.10.2010

Minä siinä

Yliannostus

2010-11-08T09:31:00.006+02:00

Nimittäin negatiivisuutta. Ehkä hiipivä talvi aikaansaa sen, että panee tarkemmin merkille suomalaisten taipumuksen keskittyä negatiiviseen. Teinhän sen äskeisessä viestissä itsekin - en kirjoittanut riviäkään mistään positiivisesta asiasta jonka olisin lehdestä bongannut. No, jatkan nyt napinaa, kun ajattlein tuota negaation traditiota enemmän - ei ole pelkästään kuvataiteen piirre se, on nimittäin tuttua myös musiikkipiireissä. Ei ehkä samassa tyylilajissa kun kuvataiteessa (haukutaan muita ja rehvastellaan omalla erinomaisuudella) vaan päin vastoin: omaa tuotantoa haukutaan ja väheksytään, ja vuolaasti kehutaan muita.

Muistuttaa lapsen toimintaa. Kuvisryhmässäni oli tyttö joka selkeästi pesi kaikki muut piirustustaidoillaan, ja muisti sitten joka tunnilla kovaan ääneen valittaa "et ku oon siis niin huono, katsokaa nyt ku en osaa piirtää", tarkoituksenaan tietysti saada kaikki muut kerääntymään ympärille ja kehumaan että "eiku sehän on hieno, oot siis niin hyvä!!!" saadakseen huomiota ja kiitosta. Kyllähän kuvataiteilijatkin tätä tekee, eritoten korostamalla elämänsä kurjuutta jotta joku nostaisi kissan hännän ettei itse vaikuttaisi niin kaupalliselta, ja sitä tietysti on tukemassa sitten taidemaailma, varsinkin siitä hyötyvät tahot. Vai onko muuten mitään selitystä sille, miksi nuorena kuolleen taiteilijan esittelyssä tulee aina ekana otsakkeessa mainita että taiteilija kuoli nuorena ja tuotanto jäi suppeaksi (= duuneja on vaan vähän saatavilla ja näin nousee hinta) (= traagisesti nuorena kuollut taiteilija on myyttisempi ja myyvämpi kuin kasikymppiseksi elänyt kollegansa joka tuuttasi tauluja kolmen duunin viikkotahdilla koko uransa ajan). On se ehkä olennaista, juu. Mutta tyyli jossa asia esitetään on jotenkin läpinäkyvän.. perseestä, teki mieli sanoa, mutta enhköhän keksi tähän vielä jonkun paremmankin argumentin. Katsotaan.

No, mutta, negatiivisuudesta piti vielä napista. Olen tässä nyt harraste- ja tosimielessä lueskellut vauvalehtisiä ja oppaita. Lähes jokaisessa kerrotaan, että nainen tulee sairastumaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen, ja mies murtuu paineen alla kun pitää tuoda rahnaa kotiin, jaksaa valvoa öisin ja vaihtaa vielä autoon renkaat. Naisen oletetaan liimaantuvan vauvaan kiinni kolmeksi vuodeksi ja hylkäävän kaiken muun elämän hoitaakseen kotia ja lasta, ja pitää täysimettää, pitää survoa omat soseet lapselle, neuloa itse sen vaatteet, käyttää kestovaippoja vaikka itku silmässä, juosta joka päivä 3 tunnin vaunulenkit (samalla suorittaa vaunujumppa), leikkiä, palluttaa, leperrellä ja hassutella vauvan kanssa illasta aamuun ja aamusta iltaan, tehdä vielä ruokaa, siivota ja harrastaa seksiä. Sitten ihmetellään, kun masennutaan. Äitiyspakkauksenkin mukana tulleessa 'parisuhdeoppaassa' ei tainnut montaakaan positiivista lausetta olla. Lehtinen keskittyi maalaamaan kauhukuvia täydestä romahduksesta, suhteen hajoamisesta ja yöunien ikuisesta menettämisestä.

Ketä tämä palvelee? suomalainen tuntuu paremmin juu reagoivan negatiiviseen, mutta voisiko asia ehkä mennä niinkin, että lapsi tulee, se hoidetaan, ja jatketaan elämää. Voisiko olla, että molemmat vanhemmat hoitavat lasta, eikä vain toinen? voisiko olla, että se onkin isä, joka lasta hoitaa kotona? ei näköjään tuon oheiskirjallisuuden tarjoaman kuvan mukaisesti. Ihmiset oikeasti pärjäävät sujuvast suurperheiden kanssa. Miten voi olla, että yhden lapsen kanssa ollessa maailma menee noin pahasti perseelleen. Olen satavarma siitä, että kun tuleville vanhemmille maalataan tuommoinen ennakkoasetelma tulevasta, siihen helposti myös tukeudutaan ja aletaan toimimaan tuon annetun mallin mukaan, kuvitellaan että niin on tehtävä. Naisen on imetettävä, joten mies ei voi osallistua niin paljon lapsen hoitoon. Eikä voi muutenkaan, koska on paineen murtama, väsynyt ja masentunut, ja painuu pehkuihin heti töistä tullessaan. Kun taas nainen elää lapsen kanssa symbioosissa, eikä voi pyytää hetkeksikään hoitoapua, tai on huono mutsi ja lapsi kärsii. Siinä sitten itku silmässä viiden minuutin yöunilla keitellään soseita, sillä elämme yhteiskunnassa jossa lasten hoitovastuuta automaattisesti sälytetään äidin niskoille, sen sijaan että lapsia hoitaisi perheyhteisö tai vaikka - ooh - isä. Kukaan ei tule sanomaan, että hei, jos se auttaa hommien jakamisessa, älä imetä. Jos et jaksa pyykätä, älä käytä kestovaippoja. Jos vauva valvottaa paljon, vie hoitoon niin saatte nukuttua. Jos et ole kiinnostunut soseiden vääntämisestä, osta ne kaupasta. Jos alkaa stressata, älä yritä olla täydellinen. Ole tarpeeksi hyvä, se kyllä riittää. Pääasia on että lapsi voi hyvin, ja sitäkin tärkeämpää on se, että vanhemmat voivat hyvin, koska muuten ei lasta jaksa hoitaa. Niin yksinkertaista se on.

En usko tuohon asetelmaan. En usko että yksi lapsi voi suistaa asiat niin raiteiltaan miten annetaan odottaa. Miten ei pärjättäisi yhden lapsen kanssa, kun vanhempani pärjäsi kolmen, edeltävä sukupolvi neljän, sitä edeltävä kymmenen lapsen kanssa. Sukupolvi sukupolvelta lapsiluku kutistuu, ja ongelmat tuntuvat kasvavan. Ei mikään ihme, kun niistä tehdään ongelmia. Ennen kuin vauva on edes syntynyt, on jo kerrottu että perseelleen tulee kaikki menemään, ei edes kannata yrittää.

Jostain syystä jo lapsensa tehneet naiset on pahimpia tuossa syyllistämisessä. Pitää sitten tehdä juuri näin ja näin ja ei missään nimessä tällä tapaa, tuo ei ainakaan tule onnistumaan ja ei tuu mitään. Lihoat 30 kiloa, et saa enää ikinä unta, koko valveillaoloaikasi kuluu lapsen viihdyttämiseen ja vessaankaan et ehdi mennä, joten pue itsellesikin vaippa. Seksiä ette harrasta seuraavaan viiteen vuoteen, Kestovaippoja ei ainakaan voi käyttää, missään nimessä ei tuon mallista bodya vauvalle, nukutat sitten teidän makkarissa ja vaunuissa pitää olla just tietyntyyppiset renkaat, ja huostaanotto odottaa jos sen kanssa ei vaunuttele tuolla kahden metrin umpihangessa auraamattomilla teillä pilkkopimeässä päivittäin. Kolme tuntia. Ja nukuta vielä ulkona. Muuten soitetaan poliisit.

Guess what bitches. Aiotaan käyttää kestovaippoja, ja vielä villahousuja. En todellakaan lihoa 30 kiloa. Saattaa hyvin olla että vauva valvottaa öisin, mutta olen vakuuttunut, että meno ei tule jatkumaan sellaisena siihen asti että lapsi muuttaa kotoa: se on siis väliaikaista, joten miksi stressata. Lapsen kanssa voi leikkiä myös isä. Sitä voi myös ruokkia isä, vauva nimittäin osaa juoda tuttipullosta. Aion jatkaa maalaamista heti kun vauva on tullut ulos (ja pystyn istumaan ja liikkumaan). Jos vauva nukkuu hyvin itsekin, se nukkuu omassa huoneessaan. En todennäköisesti tule koskaan menemään vaunulenkille, ellei ole pakko jostain syystä taittaa jokin matka jalan. Vauva saattaa nukkua päikkärinsä sisällä (en minäkään nukkuisi ulkona ampiaisten ja hyttysten ruokana). Siihen ei oikeasti kuole, vai millähän selitettäsiin kerrostalovauvojen korkea eloonjäämisprosentti. Saattaa jopa olla, että isä jää lapsen kanssa kotiin, jos vaikka saan muhkean apurahan. Ja kaiken kukkuraksi: jos joku ei onnistukaan suunnitelmien mukaan, teemmekin toisin! emmekä romahda paineen alla kun väkisin yritämme tehdä juuri näin ja tällee ja tollee.

TUO on sitä positiivista ajattelua. Voi olla, että myös mitä suurimmassa määrin liioitellun sellaista, mutta tiedättekös mitä. Positiivisuus antaa energiaa. Murtukaa rauhassa paineenne alla. Itse en aio sellaista yhdestä pienestä vauvasta ottaa, vaikka se kuinka jotain supermutsia ottaisikin päähän, neuvolantätistä nyt puhumattakaan. Vauva se vaan on, ja tulee varmasti pärjäämään aivan mainiosti vaikka en liimaa lasta kylkeeni kiinni, ja vaikka lapsen hoito tullaan jakamaan puoliksi. Isukki siis hoitaa myös Ihan Itse, ilman että supermutsi kyttää mitenpäin sukkahousut on lapsella jalassa. Ja ruokkii tuttipullosta. Ehkä jopa k o r v i k k e e l l a. Ja hoitaa varmasti jopa sujuvammin kuin minä. Ajatelkaas. Hui!

Palstamillimetrien hukkaamista & kirosanoja

2010-11-04T08:49:00.003+02:00

Taide-lehti on taas aiheuttaa migreenin -- on käsittämätöntä miten tällainen ammattikunta on voinut syntyä, jossa kollegat ja muut alalla kyltyrellit toimijat hakkaavat itseään ja kavereita vasaralla polveen. Vaikka eihän tämä mikään ryhmähenkeä nostattava julkaisu olekkaan, niin silti suorastaan vituttaa lukea juttua toisen perään jossa kyseenalaistetaan kaikki toimintatavat mitä mahdollisesti keksitään, haukutaan oman alan ominaispiirteet, valitetaan jonkin asian olemassaolosta ja sen loistaessaan poissaolollaan taasen itketään sen perään. Joo, viittaan mm. taiteen kritiikin olemisen ja ei-olemisen keskusteluihin, ja taiteilijan ammatin, tai "ammatin" alituista määrittelytrendiä tienaamisesta ja esilläolosta siihen, että miten on esillä ja miten tienaa.

Eniten silmään pisti Annamari Vänskän kirjoitus, ja siinä esiintynyt ajatus "poikkipuolisesta sanasta", tarkemmin lainattuna: "Usein kritiikki on myös liian kesyä: ei uskalleta sanoa poikkipuolista sanaa, koska ei haluta pilata tunnelmaa tai pahoittaa taiteilijan mieltä".Jostain syystä on piirtynyt käsite siitä, että taiteen kritiikki on hyvää vain sivaltaessaan, ja muussa tapauksessa se on pullamössöä. Itse haluaisin herättää kysymyksen siitä että miksi kritiikin pitäisi sitten aina sivaltaa. Taiteessa on vaikea vetää hyvä/huono -linjausta (ja siihenhän poikkipuoliset sanat pohjautuvat) muulla kuin subjektiivisella tasolla (vaikka kuinka vertailisi yleiseen kontekstiin), niin kertakaikkiaan turhauttavaa on sellaista oman maku/tuntoaistin reaktiota onanoida minkään julkaisun sivulle. Näin on minusta. En nauti sellaisen kritiikin lukemisesta, kertakaikkiaan. Että pitäisi aina löytää se epäkohta joka kokonaisuudesta, että miten on tässäkin nyt epäonnistuttu tai miten tämä nyt ei kohtaa taiteen päämäärien kanssa. Paskan marjat.

Ylimitoitetulla määrällä taideopintovuosia olen oppinut kritiikistä yhden asian. Sillä ei kukaan tee yhtään mitään, jos se on kieltävää, tuomitsevaa, moittivaa tai kärkevää. Ketä sellaisen kritiikin olisi tarkoitus palvella? Jos se on esillä jossakin julkaisussa, se on tarkoitettu lukijoille. Sen on tarkoitus kuvastaa sitä, mitä on tarjolla, ja antaa jonkinlainen, johonkin kontekstiin sidottu arvostelma nähdystä - tavalla, joka palvelee lukijaa, kehoittaa menemään itse paikanpäälle, sillä ilman kävijöitä näyttelykulttuuri kuihtuu, tietysti. Mielestäni kritiikkiin kuuluu pohtiminen, aiheen tarkastelu, tarkka perustelu, ja se, että onko taiteilija juuri kulloisenkin kirjoittajan mielestä onnistunut tai epäonnistunut pyrkimyksissään, on epäolennaista.

Se ei tarkoita kyseenalaistamisen poissaoloa kritiikistä - sen muodon olisi vain oltava sellainen, että siinä piilisi myös jonkinlainen hyötymomentti. Olen lukenut monta hyvää ja monta huonoa kritiikkiä. On tyhjänpäiväistä todeta, että jonkun teos tai kokonaisuus on brutaali, karmiva, eikä pitäisi tulla kutsutuksi taideteokseksi laisinkaan. Tämä ei ole olennainen huomio, vaan se, miksi juuri tämä henkilö kokee teoksen näin ja mihin pohjaan mielipiteensä perustaa. Kas, perustelu, tuo pieni yksityiskohta joka tekee subjektiosta jotakin sellaista, johon voi joku muukin samaistua. Ja siltikin, vaikka esittäisi sivalluksen ja perustelisi sen, sopisi miettiä että kenen etua palvelee antaa jonkun työstä niin äärimmäistä lausuntoa, ja mikäs helvetin taidejeesus sitä kirjoittaja kuvittelee olevansa, kun on pokkaa jonkun työskentelyä suoranaisesti mustamaalata. Joskus aivan suututtaa lukea arvostelmaa joka on sen kaltainen. Ehkä siinä saa sitten kovan kriitikon maineen. Tai ehkä sittenkin tietämättömän ja ajattelemattoman. Eikö kuitenkin kyse ole ehkä hieman siitäkin, että omassa tulkinnallisessa kyvyssä on aukko, kun jonkun duuni tai työskentelyjälki ei avaudu. Juu ja saahan sen arviossaan sanoa - ei aukea, ei välity - mutta siihen jos sen tulkinnan jättää ilmaan roikkumaan kiinnittämättä ajatustaan mihinkään, ollaan ns. Paskan Arvostelun äärellä.

Ehkä suoranaisesti poikkipuolinen sana ja mustamaalaaminen ei ollut viittaamani lähteen kirjoituksessa rinnastettu, mutta useinkin tuntuu että sitä haetaan kun vingutaan kunnollisen kritiikin perään. Halutaan joku hakkaamaan sillä pajavasaralla kollegaa lumpioon. Ja sen sijaan että taiteilijat tai muut artsifartsit nousisivat barrikadeille ja antaisivat vastakritiikkiä, huutelevat he lisäsivaltelun perään eivätkä halua kannatella toisiaan. Salaa ehkä tyytyväisinä siitä että toinen sai nyt paskaa niskaan, hihii. Itse olen kerran kirjoittanut Satakunnan Kansan päätoimittajalle palautetta lehdestä lukemani kritiikin vuoksi. Enpä muista ketä kritisoitiin ja kuka kritisoi, siitä on jo jokunen vuosi, mutta se oli kyllä sen luokan paskaa että huhhuijaa. Omasta navasta revittyä 'mun mielest' - kritiikkiä, ja kaiken läpi selkeästi paistoi se, että tämä kirjoittaja ei nyt tästä tyylilajista pidä. Miksi kritisoida, jos ei osaa kuin tykätä tostnoi ja inhot niinku kaikkii muit. Kuka myöntää koskaan tehneensä saman? Ihan vaan seistäkseen oman ammattiryhmänsä takana?

Jaamutta kukapas nyt oman ammattiryhmänsä takana seisoisi. Sitäkin kun pitää, helvetti vieläkin, pyörittää ihan lehden sivuilla että saako taiteilija haluta rahnaa vai onko taide ylevämpää silloin, kun ei pyritä rahalliseen hyötyyn. Kirjoitetaan ihan artikkeli sitten tästä tämmöisestä taiteilijasta kun tekee tällai, ja kysytään lopussa että hävettääkö jotakuta? joo, hävettää, nimittäin se, että huudellaan vieraisiin pöytiin ja eletään jatkuvasti tilassa jossa arvioidaan noiden tontyyppisten taiteilijoiden olevan niin tommosia. Niin, en tiedä haettiinko tekstissä juuri tämän kritisoimista vai sen, että ylipäätään on halua saada rahaa taiteesta, mutta että pitää sitten vielä alan lehdessä sahailla sitä taiteilijan oksaa, ja että itse alalla toimijat pistää laksatiivia kaverin muroihin. Ei vittu.

Mitä jos vaikka antaisi olla, ja antais tehdä niin miten tekee, ja olla naukumatta nurkissa etku kaitsu myy ankkatauluil ja koittaa vaa haalii rahnaa ja Palmu on ain vaa dollarit silmis. So what. Jos joku haluaa mielummin haalia vuokrarahansa hesen (tai sossun)luukulta kun telineen ääreltä tunteakseen itsensä pyyteettömästi taiteilijaks niin ihan vapaasti jos se omaa oloa helpottaa. Jos joku haluaa sitten toisin, niin ei muutaku messuille ja myyntinäyttelyihin. Todella, todella ikävää jos joku saa siitä ihan niin paljon näppyöitä että pitää sen mukaa taiteilijuuden arvoa määritellä. Voi voi. Kannattaisi ehkä miettiä että miksi se niin kovasti harmittaa. Teokset teoksena, vittu.

Valmistuminen häämöttää

2010-10-26T15:02:00.003+02:00

Syksyssä ollaan. Lopputyön tekeminen on täydessä vauhdissa, kirjallinen on lähestulkoon valmis. Pituutta tuolle alunperin 20 sivun pätkälle on tullut jo noin 150 sivua. Tekstiä ei ole toki jokainen sivu pullollaan, vaan jokatoisella sivulla on kuva. Tms. Prosessikuvaus teksti on kuitenkin, sisältäen hieman omaa pohdintaa myös sen prosessin ulkopuolelta.

Lopputyönäyttelyä olen puuhaamassa alustavasti Auran Galleriaan. Katsotaan, miten neuvottelut edistyvät, mutta mahdollisesti siellä ehkä toukokuussa todennäköisesti epämuotokuvia esillä. Yksi pieni juttu pitää hoitaa siinä välissä..

Tällaista odottelemme saapuvaksi tammikuun lopulla. Hieman tulee kiireiseen saumaan, mutta eiköhän tästä selvitä.. ;) Nyt porskutetaan siis jo viikolla 27 ja olo on sen mukainen, eli viluttaa ja väsyttää ja kömpelömmäksi käyn päivä päivältä. Kuumeisesti odottelenkin materiaalitoimitusta taidemaalariliitosta että pääsen töihin. Suunnitelmana on hoitaa isommat maalaukset alta pois ennen pienen syntymää, ja sitten kotosalla työstää pienempiä teoksia aina piltin uinuessa. Tai ehkä työhuoneellakin työskentely onnistuu, kun mies on siirtymässä vuorotöihin ja saa sitten hoitaa nyyttiä päivisin. Aina voi suunnitella - kyllä todellisuus sitten näyttää miten asiat oikeasti tulevat menemään ;)

--

Opinnäytetyön kirjallinen on siis viittä vailla valmis. Hieman siellä on epäsovinnaisuuksia (kuten 10 sivua chattilogia) mutta taiteen opparissa on vähän vapaammat muodot. Saattaa olla että tuo logipastetus menee jo siitäkin yli, mutta aika näyttää.
Maistiaiseksi tarjoaisin tällaisen kohdan tekstin lopussa, jossa summaan tekojeni merkityksiä ja omaa kokemustani taiteilijana toimimisesta:

Yksilön kokemus on ainutlaatuinen. Eksistentialismin perusajatuksia. Ehkä juuri tässä on suurin vaikeuteni: koen liian hallitsevaksi pyrkimyksen tutkivasta taiteilijuudesta, temaattisesta käsittelytavasta, yhteiskuntapoliittisesta taiteesta. Kommentoimisesta, kannanottamisesta, lähestulkoon taiteellisena aktivistina toimimisesta. Yksilön kokemus on ainutlaatuinen, silti pitäisi rakentaa tiukka viitekehys ja taiteen keinoin muodostettu visuaalinen kokonaisuus, jolla syöttää ajatusta jostain. Siinä tarjoaa omaa kokemustaan. Ei anna vapautta kokea itse, eikä myöskään itselleen saumaa vanhaan kunnon ”luomistyöhön”. Eli puhtaaseen taiteelliseen työskentelyyn ilman sääntöjä ja vaatimuksia, teemoja ja sanomisen tarvetta. Siinä kai se, mitä itse haluan sanoa jos jotain sanottava on. Huvittavaa sinänsä, että absoluuttiseen vapauteen liittyy Sartren mukaan myös ahdistus, joka ainakin taiteen tekemisen osalta on minulle tuttu kumppani ja viimeksi esiintynyt tämän tekstin sivulla 122. Tämä ahdistuksen ajatus on yksilöllisyyden ja riippumattomuuden tuskaa. Tuskaa siitä, että emme voi nojata mihinkään valmiiseen ideologiaan tai toiseen ihmiseen. Olemme siis perimmäiseltä olemukseltamme yksin maailmassa – onko taiteellisen ahdistukseni syvin piste juuri tässä? En halua enkä siten voi nojata valmiiseen tapaan tehdä ja ajatella taidetta, joten olenko taiteineni yksin, jopa niin yksin että en koe kenenkään lopulta kiinnostuvan tekemisestäni sen ollessa niin omakohtaista? siitäkö tässä on kyse?

Katkelma keskustelusta

2010-10-26T14:50:00.001+02:00

[12:49] minä: valokuvan voi ottaa kuka vaan toisaalta
[12:49] minä: kaikilla melkeen on sen välineet käytössä
[12:49] minä: mistä erottaa taidevalokuvan
[12:49] minä: vai onko niitä tarpeen edes erottaa, jos vaikka rohkenisi katsomaan kaikkia kuvia maailmassa samalla arvoasetelmalla
[12:50] *******: Niin. Joku perhejuhlakuva vois helposti olla ironinen yhteiskuntakuvaus taidenäyttelyssä jos oikea ihminen olis ottanu sen.
[12:51] minä: tai kannanotto siihen, mikä on taidetta..
[12:51] *******: Helpointa on erottaa, että taiteilijan tekemä on taidetta. Niissä on ollu tarkoituksena tehdä taidetta.
[12:52] minä: väheneekö kuvan kuvallinen arvo siinä, että sen on ottanut pertti kannonkoskelta, eikä ola kolehmainen
[12:52] *******: Sillon oletettavasti sanotaan, vaan että kaunis. Mutta se ei ole taidetta, jos tarkoituksena ei ole tehdä taidetta.
[12:54] *******: Voisko lopputuloksen perusteella määritellä. Mutta ei ole ehkä mahdollista määritellä mitkä kriteerit täyttävä teko olisi taidetta riippumatta kuka sen tekisi. Erityisesti koska on tuo hinku pohtia mikä on taidetta ja venyttää rajoja.
[12:54] minä: eli taide ei sanana määrittele vain hienoa teosta, vaan ammattilaisen tuottamaa jotakin visuaalista asiaa
[12:55] minä: mutta voiko sen ammattilaisuuden sisällä sitten jatkaa määrittelyä edelleen
[12:55] minä: hyvä taide/huono taidehan on tuttu jaottelu
[12:55] *******: En tiedä. Voisiko tähän ottaa saman lähestymistavan ku luin ryhmän määritelmästä. Eli ei ole mielekästä määritellä mikä on ryhmä, mutta tietyt ominaisuudet osoittavat, että se todennäköisemmin on ryhmä.
[12:55] minä: mutta että 'tämä ei mielestäni ole taidetta' - onko se mahdollinen ajatus
[12:56] *******: Jos tekijä on taiteilija, jos on ollut tarkoituksena tehdä taidetta, jos käytetään tiettyjä taiteen keinoja... Kaikkien ei tarvitsisi toteutua, mutta mitä useampi toteutuu, sitä todennäköisemmin on kyse taiteesta.

Ominais

2010-08-09T11:48:00.004+03:00

Kävin kuvaamassa Ominaisten hautasaarella. En tiedä onko kuvat itse tarkoituksessa käyttökelpoisia vai onko niihin tarttunut tarkoituksetonta huumoria mukaan.. vaikka tuskin se kiellettyä on sinänsä. Kuvakertomusta ehkä sitten myöhemmin.

Maalausrintamalla on tapahtunut, eikä pelkkää hyvää (tai hyvää laisinkaan). Olen taas sortunut samaan vanhaan ylihinkutukseen ja sitä on vaikea korjata lyömättä sitäkin yli. Kertaalleen tuhosin jo ekana aloittamani opariduunin, sitä aloitin uudestaan, ja siinä ehkä on potentiaalia tai sitten ei. Riippuu, saanko jotenkin hienovaraisesti korjattua kasvojen anatomiaa oikeaksi. Laittanen jpg:n kunhan jaksan.. Mutta uutta putkeen vaan, tänään taas toiset kuviot. Nyt ei massapohjaa, ei pohjaa nimittäin laisin, lähen tekemään suoraan kankaalle.

Kohtaamisia

2010-07-13T15:28:00.007+03:00

Saunan jälkeen

Ensimmäiset pakkasaamut

Tervetuloa talvi olohuoneen ikkunaan

Jouluinen

Varovainen kevään valo

+35

2010-07-13T14:39:00.002+03:00

Kohta alkaa olla pikkuhiljaa niin lämmin että uskaltaudun mereen uimaan! Nyt täytyy tunnustaa, että sen lisäksi että inhoan kylmää vettä enkä siksi mene veteen, niin välttelen uimista myös siksi että pelkään merta, koska en näe mitä pohjassa on! Pitäisi mennä kengät jalassa mereen niin sekin jo helpottaisi. Kaiken maailman kaloja ja rapuja ja meduusoja ja kiviä ja leviä.. ja kun vesi on samea, ei näe mitään, ja sitten alkaakin mielikuvitus laukkaamaan ja paniikilla vedestä ylös. Meri on suuri tuntematon. Ties vaikka joku ruumis olisi lillimässä siellä pinnan alla. Haukia siellä ainakin on, valppaina hampaat tanassa. Jep, ehkä hiukan äärimmäistä ajattelua, mutta meri on pelottava.

Eli uimisen sijasta vilvoittelen työhuoneen sohvalla. Ei tällä helteellä paljoa pysty tekemään, ainakaan nyt tässä nykyisessä tilassani. Olen kuitenkin yrittänyt olla irrottamatta ajatuksiani itse asiasta, ja pohtinut edelleen valokuvan sijaa. Taidelehden numeroa 2/10 taas läpi plaratessani jäin lukemaan blogikatsausta. Olen toki lukenut sen jo pariin otteeseen, siteerannutkin sitä taiteen tutkimuksen luentosarjassa, mutta nyt se kiinnitti huomion erityisesti. Otsikko esitteli seuraavia ajatuksia:

"Mitä tapahtuu taiteelle, jonka välineet ovat kaikkien käytössä koko ajan? Valokuvasta osataan keskustella, mutta kuvia on kaikkialla, eikä taidevalokuvaa ole aina helppo kuvatulvasta tunnistaa."

Ajatus on tulossa. Sieltä se tulee. Noniin: Mitä ihmettä! oli ensimmäinen reaktio. Missä vaiheessa valokuva on muodostunut taiteeksi, jonka välineet on kaikkien käytössä, ja täten tekee taidevalokuvan erottamisen sekalaisesta kuvatulvasta vaikeaksi. Siis, kenellä muka ei ole kynää kotona? ja paperia? veikkaisin monella olevan, ja kaikkien koulussa myös kuvistunnilla piirtävän, mutta kamera? ei välttämättä ole kaikkien ulottuvilla. Miten juuri valokuva on asettunut tällaiseen asemaan mutta piirtäminen tai maalaus ei. Hetken hekottelen ajatusta että eihän maalausta ja piirustusta enää niin nykytaiteena arvostetakkaan, kunnes vakavoidun, niin. Onko näin. Taisi olla AIA:n esitteestäkin taiteilijoiden taholta nurinaa, kun esitteen valmistanut toimisto oli kuvapankistaan lisännyt esitteeseen maalituubin kuvan. Tämän ilmeisesti ajateltiin antavan saariston taiteilijoista vanhanaikaisen kuvan.

Johtaa ajatukseen: miksi näin. Olenko minä sitten vanhanaikainen? olen maalari. Joka piirtää ja valokuvaa. Mutta työskentelen hiilien ja kynien ja maalaustuubien ja pensseleiden kanssa. Enko kelpaa nykytaiteilijaksi?

No, sivujuoni tuo, mutta todella: jos maalaaminen ja piirtäminen koetaan vanhanaikaisena ja arkipäiväisenä, niin miksi valokuva kuitenkin on ohittanut nämä taidemuodot tavanomaisuudessa. Siitähän on keskusteltu maailman sivu että mikä oikeastaan on taidetta, ja millainen maalaus lasketaan taiteeksi, tai paremminkin: kenen tekemä maalaus lasketaan taiteeksi. Mitä on taide - kysymykseen useinkin todetaan vastaukseksi objektiivisuudessaankin perin subjektiivinen "intentio". Taiteeksi tarkoitettu on taidetta. Niin.

Onko tämä sitten epäselvää valokuvataiteen parissa? Blogikatsauksen otsikon lause "mutta kuvia on kaikkialla, eikä taidevalokuvaa ole aina helppo kuvatulvasta tunnistaa". Jos nyt poistetaan tuo valokuva-termi lauseesta ja pysytään vain taide-termin kontekstin sisällä, kuinka tunnistaa taide kuvatulvasta. Jos minulta kysytään, niin kyseenomaisia ulkoisia tunnusmerkkejä ei ole olemassa muuten kuin subjektiivisella tasolla.

Edellisessä kirjoituksessani pohdin omaa suhdetta valokuvaan ja maalaamiseen, toisen vaikeuteen, toisen helppouteen, ja itse totesinkin maalauksen tavallaan oikeuttavan itse itsessä jo prosessinkin kautta: teos rakentuu eri tavalla kuin valokuva. Fyysisellä tavalla. Samoin Taide-lehdessä toteaa blogikatsaukseen lainattu Pieni vihko-blogin Celia, jolle maalausta oli helpompi lähestyä. "Ei tarvinnut pelätä, onko joku ehkä joskus löytänyt öljyvärit ennen minua ja vieläpä maalannut niillä kankaalle". Koen tavallaan puhuvani samasta asiasta kuin Celia. Ajatukset eroavat kuitenkin siinä kohtaa, kun Taide-lehden mukaan todetaan asian olevan niin, että "Taidevalokuvan edessä ei osata olla, koska valokuva on liian tuttu ja turvallinen". Valokuvako tuttu ja turvallinen? kuitenkin puhutaan taide-kontekstin sisällä olevista asioista, ja valokuva lienee videon kera sieltä tuoreimmasta päästä, ainakin jos maalaukseen verrataan. Miten niiden edessä sitten osataan olla, kysyn. Syy ei voi olla tuttuudessa ja turvallisuudessa valokuvan kohdalla. Luulen että asia on päinvastoin, valokuvan edessä ei osata olla, koska se on vierasta. "Ei ymmärretä taiteenlajin ominaispiirteitä" sopii paljon paremmin siihen ajatukseen kuin Celian esittämään.

No, oma ajatus, anna tulla. Mikä ongelmani on valokuvan edessä, tulinko perustelleeksi itselleni sen? En tiedä. Pelkään valokuvan olevan minulle kuin abstraktin. Rakastan, mutta en vain jostain syystä pysty, kuin harvoin, joissain tilanteessa saamaan sitä kankaalle tai kameralle asti.

It's freaking hot

2010-07-12T13:00:00.004+03:00

Heinäkuun helteet - ihana yhdistelmä opinnäytetyön tekemisen kanssa. Olen siis aloittanut kirjoittamaan että taiteilemaan oparia, molempien ollessa jo oikein hyvällä mallilla. Kokonaisuus tulee käsittelemään muotokuvaa.. ja valokuvauksellisuutta maalauksellisuudessa, satunnaisia hetkiä ikuistettuna ja toisinnettuna, ja kajasteleepa mielessä myöskin valokuvat sellaisenaan kokonaisuuden muassa, mutta vähemmän hetkellisinä. Snapshotit eläisivät maalauksissa ja asetellummat kokonaisuudet valokuvissa. Saapa nähdä.. mutta helvetin kuuma, aivan tukahduttavan kuuma, aamuviidestä puoleenpäivään saa taistella pahan olon ja oksennuksen välttelyn kanssa, ennen kuin on jokseenkin valmis siirtymään työhuoneelle.

Joka onkin kokenut melkoisen kasvojenkohotusen viimenäkemästä:

Not bad, huh?

Jatkan työskentelyä Renja Leinon sanat mielessäni jotka jäivät sinne kummittelemaan kevän työpajaviikolta. Että kelpaako valokuva mulle sellaisenaan? kelpaa! tietenkin kelpaa. Mutta se on niin paljon vaikeampaa.. en tiedä, ehkä siksi, että maalauksessa ponnistelu on teoskohtaista, ja duuni työstyy siinä prosessin aikana ja oikeuttaa itsensä jo sitä kautta, kun taas valokuva.. pitäisi olla niin paljon enemmän perusteluja ja sanottavaa, joka sinänsä ei kuulu tapaani ajatella taidetta, saatika tehdä sitä. Vai pitäisikö sittenkään olla? valokuvassa se pelkkä kuva ei riitä. Vai riittääkö? häh?

Työ vaiheessa.
Renjan kurssilla otettu kuva Kimmosta on lähtökohtana. Homma jatkuu useampien värilätäköiden kaatamisella kuvan päälle.. luulisin.. jonka jälkeen vahvistelen hiilellä mitä vahvistelen.

Viimeinen hengenveto

2010-04-14T19:15:00.003+02:00

Yritin nähdä sen hetken jolloin henki poistuu ruumiista. Se ei ole huokaus, se on sydämen hetkellinen kouristus, joka pysäyttää veren suoniin kunnes raja on ylitetty ja elämä pulppuaa ulos. Sitten vasta, henkäys, silmistä katoava katse, kun kaikki on jo ohi.

Jatkumoo

2010-04-01T09:11:00.003+02:00

Olen päässyt ihan työn makuun tuon ison muotokuvan kanssa. Sen kanssa puuhtessa astuu aina jonnekin aikatyhjiöön, koko päivä hujahtaa äkkiä ohitse ja huomaa ettei ole kerennyt pitämään edes ruokatuntia. Tai kaffepaussia. Tai vessataukoa. Se on niin suuritöinen, suuri, että pienenkin muutoksen lisääminen vie paljon aikaa.

Lisäksi huomaan olevani allerginen hiilelle. Ainahan sille on hieman herkistellyt, mutta nyt kun on oleillut sen duunin vieressä hiilisateessa, huomaa kyllä. Keuhkot ovat olleet aivan tukossa työn aloittamisesta asti. Astmapiippu laulaa.. ja samalla nousee lämmöt, nytkin tässä on torstai-aamu (aprillia vaan) ja voisin olla piirtämässä mutta istun mittari kainalossa kotona. 37,5 näyttää aamusta jo - allergiat nostaa mulla lämmöt - ja tällä kertaa sen aiheuttaa mun oma työ. Sellaista noidankehää se. Väsyttää myös ihan törkeenä, isomman työn piirtäminen on huikean fyysistä hommaa, ja voimat on ihan poissa. Tuuttaan magnesiumia ja pitäis tuuttaa proteiinipatukkaa.

Mutta tältä siis on näyttänyt:

Semmonen. Jotenkin tässä on tuon työn kehitystä itekin vaan seurannut sivusta ja katsellut, että mitäs mä oikeen oon tekemässä tälläkertaa. Siis että ajatuksen oon jättänyt tietyllä tapaa narikkaan, ja yrittänyt antaa oman ominaisluonteen tehdä työtä. Ajattelematta siis sen kummemmin tekniikkkaa, vaan ennemminkin katsoo mitä se työ tarvitsee, ja sitten laittaa se sinne, pohtimatta sen kummemmin että millä ja miten. Piirtimet onkin vaihtuneet luonnikkaasti usean eri hiilityypin välillä, paljon olen myös maalannut hiiltä vedellä ja siveltimellä ja pyyhkinyt kuivalla siveltimellä. Siis etsien vaan jälkeä joka tuntuu hyvältä juuri siihen kohtaan. Samoin kuin Henrin muotokuvassa; joskin tässä työssä kokonaisuutta joutuu välillä hiippailla katsomaan kauempaa. Tai eihän sitä mikään pakko olisi kyllä tehdä. Epämuotokuvahan tämänkin lähtökohtana oli, mutta jotenkin se vaan luiskahti sellaisen pipertämisen ja luonnikkuuden tavoittelun puolelle. Jos se on tänään mun ominaispiirre niin sitten se on se.

Oon ajatellut paljon Eevaa siellä ranskassa, heippa Eeva jos luet. Oon ajatellut sitä että miten osaisit ite valjastaa sun ominaisluonteen töihin. Sun olemus on räiskyvä ja elinvoimainen, mutta kuitenkin usein päädyt maalaamaan ja piirtämään pientä, ja mustavalkoista. Musteella. Kun selkeesti sun omaan tyyliin ja olemukseen sopis kaksmetrinen pohja ja 25cm leveät pensselit. Sun luonne huutaa abstraktii, räiskyvää, värii ja elämää, ja sitten sä tuskailet Ranskassa musteen kanssa. Päästä irti vaan tyttö ja anna palaa.. hallitset materiaalit, ja sulla on halu tehdä, niin mikä siinä on estämässä? Tää toivoo että et anna luomisen tuskalle valtaa vaan puhkeet kukkan, ihanaa!

Mutta takaisin minuun, koska tää on mun blogi, hi hi. Tätä on muuten ollut mukava vuosia kirjoittaa, ja ehkä siksi, että tätä kirjoittaessa tuntuu kuin kirjoittaisi kirjettä jollekin jota oikeasti kiinnostaa mun asiat. En oleta että kukaan lukee tätä, mutta kirjoitan kuitenkin selkeästi jollekin muulle kuin itselleni. Mielikuvitusystävälle kirje Rymättylästä.

Oli muuten herttainen Tarja Halosen haastattelu 45minuuttia - ohjelmassa. Presidentti puhui siellä taiteen merkityksestä muunmuassa. Sellainen perinteinen ja pehmeä, esteettinen ajattelutapa. Sitä oli jotenkin huojentava kuunnella, siitä tässä kuitenkin pohjimmiltaan, ja loppujenlopuksi on kysymys. Visuaalisista arvoista.

Takas tähän kaveriin.
Aloitin tätä samoin kun Henrin kuvaa, rennolla otteella. Rentous alkaa kyllä olla tästä kuvasta pikkuhiljaa kaikonnut ja pakkomielle ottaa valtaa, se saatanan taiteellinen autismi. Siksi se imeekin kaikki voimat. Siksi oon nyt kotona. Ja illalla Auran Galleriassa Joelin avajaisissa, ja sitten vähän iltaa viettämässä. Irti arjesta! muttei kuitenkaan kovin kauas siitä.

Jatkuu

2010-04-01T09:01:00.001+02:00

Orastavan kevään nosteessa..

2010-03-24T17:21:00.003+02:00

Oon viimeaikoina saanut ihan hämmentävän paljon hyvää palautetta töistä. Siis, ihan että on tultu erikseen sanomaan että kuule, näyttää hyvältä. Hyvillä mielin siis! Ja on jotenkin ollutkin todella rento meininki tehä. Luontevasti tuntuu kehittyvän asiat eteenpäin ja työskentely on ohjautunut omalle hyvälle uralle. Tosi selkeet sävelet, ja tuntuu sujuvan. Rento olo. Hyvä olo tehä. Sujuu!

Aloittelin uutta juttua tässä. Löysin kirpparilta läjän vanhoja perhealbumiotoksia jostain.. noin 30-luvulta jonnekin 70-luvun korville. Niitä olen plarannut ja valikoinut läjästä yhden. Siitä nyt lähden tekemään muotokuvaa. Hivenen on eri lähtökohta kuin ennen, kun olen käyttänyt vain omia kuvia. Tätä ihmistä en edes tunne. Ketä hän on? mitä hän on tehnyt elämällään? millainen historia hänellä on, tai oli, tuskin on enää hengissä kuvan henkilö. Muissa kuvissa seikkailee ainakin henkilö nimeltään Eenok Ettanen, että jos joku hänet tuntee tai kuvista jotain tietää niin passaa ottaa yhteyttä, jututtaisin mielelläni.
Jotenkin jännittävää tämän kaltainen muotokuvan tekeminen. Mikään henkilökohtainen ei ole vaikuttamassa tekemiseen muuten kuin noiden albumikuvien kautta, enkä edes tiedä sitä onko hän samaa perhettä kuin muut kuvissa olevat. Luon vaan jotain oletuksia, ja piirrän pelkkää ulkoista olemusta, minkään tuntemuksen vaikuttamatta kuvan rakentumiseen. Tyypillisesti aina on ollut jonkinlainen henkilökohtainen lähtökohta kuvaan. Nyt ei mitään.

Tässä alku.. luonnostelin gessolla maalaten, ja alan vetään hiiltä päälle.

Ja luonnos, jotain tämän henkistä olis tarkoitus saada aikaan:

Kato

2010-03-17T15:20:00.002+02:00

On rauhaisaa näinä päivinä opiskella turun piirustuskoulussa a.k.a turun taideakatemiassa, niin. Ei ole tällä hetkellä kuin 2 kolmosmaalaria asemissa. 2 otti lopputilin ja 3 on vaihdossa. Tulkee takasi! eiku älkää tulkokaan. Mulla on koko maalaussali, ja Elliinalla oma. Tosin nuo julmat neloset ovat tunkeutuneet tänne samoihin tiloihin.

Vaikeeta ymmärtää syitä sille miksi lopettaa näin kalkkiviivoilla. Ja toisaalta taas ei lainkaan vaikeaa: monestiko itsekin oon ollut lopettamassa... mutta nyt on periaatteessa enää kolmisen kuukautta tätälukuvuotta jäljellä, ja ensvuonna olo ja työskentely on omakohtaisempaa, omaehtoisempaa. Joten periaateessa. 3 kuukautta koulua enää jäljellä. En helvetissä enää ainakaan jätä kesken.. syynsä kullakin toki. En ota kantaa.

Aah. Itellä on kyllä hyvä olla kun on ihan lieskoissa tekemisen kanssa. Matskua on, sitä kuuluisaa inspiraatiota on, uudet nettisivut on, tulevaisuuden suunnitelmia on, ja selvät sävelet noin muutenki. Ja kohta tilaan taidemaalariliitolta kangasta ja gessoa yhdeksälläkympillä, jee jee!

Henri Ahdin epämuotoukuvan kaverin pohja on tuijottanut mun selkää koko päivän. En siis koskenut hiileen lainkaan, tulin kouluun siis vaan kirjottaan koodii.. aattelin että ehkä ei essi pääsekään kuviin, vaan joku kirpparilta ostamistani kuvista. Löysin siis sellasia vanhoja kuvia joista aattelin.. tai no taisin kertoa niistä jo vai kerroinko? kais.. mutta ne jäi kotiin siis jonka vuoksi on ollut hyvää aikaa naputella hooteeämällää. Saanen siitäkin oparin tai kaksi!

Art Portfolio

2010-03-17T14:48:00.003+02:00

Koska tähyämme aktiivisesti ulkomaan markkinoille, perustamme portfoliosivun ameriikan kielelle. Osoitteessa www.art-portfolio.co.cc voi tutustua samaan shittiin mitä esittelen täällä blogissa, PLUS lahjakkaiden taiteilijatar-ystävättärieni, Essi Peltosen ja Anna Ahon, taiteeseen. Word.

Henri Ahdin epämuotokuva

2010-03-16T09:25:00.002+02:00

Työn al

Joo. Eli

Piirtäminen on mukavaa kun ei keskity sellaisiin seikkoihin kuten a) että kuva on näköinen b) että se on anatomisesti oikein c) jne blabla

Piirtäminen on siis mukavaa kun piirtää vaan kohtaa jota on mukavaa piirtää ja sitten kun siitä tulee epämukavaa, siirtyy seuraavaan kohtaan, eikä välillä mitään katsele kauempaa että meneekö tämä nyt oikein niinsanotusti, vaan tuhertaa vaan. Ja näin siis syntyy epämuotokuvia.. tyypillisesti eniten perseelleen piirros menee jos sitä mittailee ja kaavailee. Niin.

Tiedote

2010-03-02T16:50:00.003+02:00

Perun puheeni. Esseeni on sittenkin hyvä.

Hyviä uutisia, nimittäin sain taas vision päästä kiinni! Paikkasidonnainen kurssi katkaisi ajatuksen maalaamistyöstä totaalisesti, mutta nyt oon taas ajan hermol niinku. Mää tiijän, tosiaan, mitä tehä ja harvinaisen selkeesti vieläpä.

Pitäis nyt sitten piirtää. Piirtäminen kuuluu olennaisesti suunnitelmiin. Minähän oon aina inhonnut piirtämistä ja tehnyt sitä vain jos on pakko. Valtavan ihanaa, piirtämistä, se on omaehtoisena mukavata puuhaa!

Salmelaan jäi osallistumatta kuitenkin. En ehtinyt saada settiä kasaan ajoissa. Enkä halunnut lähettää sillisalaattia. Katotaan jos baswareen kerkeis ajoissa.

Making of.. #3

2010-02-23T12:13:00.007+02:00

Paikkasidonnaisen kurssin ekalla viikolla keskityttiin harjoitusten tekemiseen. Tässä ulkona jäätymässä tehtävän parissa, tarkoituksena oli valmistaa 40 minuutissa ulos teos jossa käytetään kirjaimia ja lunta.

40 minuuttia. Pakkasessa. + katselmusaika.
Mulla oli hame. Ja Einillä ja Jessillä ja Ainolla.
Yhteisesti meillä kaikilla oli kylmä.

Paikkasidonnainen Eini Brinkhallissa.

J.Saljas: "Lähde", Minä ja Beverley

Edellisen teoksen tila. Paikkasidonnainen harjoite siis oli tämäkin. Location, location, location..

Aino sovittaa.

Making of.. #2

2010-02-23T12:07:00.003+02:00

Projisointi Brinkhallin seinässä

Pullahetki pitkän päivän jälkeen. Dante, Susana Nevado, Beverley Carpenter, ja lumilapiotyttö.

Eeva lähti vaihtoon Angersiin Ranskaan. Ranskatar tarvitsi uuden tukan, ja Henrihän pisti sakset laulamaan.. Odotellessa on aikaa.

Making of.. #1

2010-02-23T11:53:00.002+02:00

Kohdistamista köysiteatterissa. Videoteoksen kuvaamisvaiheita.

Mikäkö täs taitees vituttaa?

2010-02-19T13:49:00.004+02:00

No tämä: http://fifi.voima.fi/artikkeli/Avoin-kirje-kolmen-koplalle/3369

Siis turhaa egoistista paskanjauhantaa, ja saman taudin tartunnan on saanut varsin moni taidekentällä toimiva. Eittämättä myös allekirjoittanut, mutta ei tässä olla peiliin katsomassa perkele, vaan sormella osoittelemassa! Tuommoset kahvikuppi-individualistit...

Mikäkö täs taitees vituttaa?

2010-02-19T13:49:00.001+02:00

No tämä tämmöinen : http://fifi.voima.fi/artikkeli/Avoin-kirje-kolmen-koplalle/3369

Niinettä, onhan tuo nyt ihan turhaa egoistista jauhamista puoleen jos toiseen. Saman taudin tartuttaneita löytyy taidekentältä kyllä useita kappaleita. Eittämättä oon ehkä yksi niistä, mutta ei tässä nyt peiliin olla katselemassa, vaan sormea osoittelemassa!

Paikoillanne!

2010-02-17T09:16:00.003+02:00

Viime viikot on kuluneet paikoillanne - do you think you own this place - tapahtuman parissa. Kyse on siis opintoihin kuuluvasta paikkasidonnaisen taiteen kurssista, joka toteutetaan yhteistyössä videoinstallaatiotaiteilija Beverley Carpenterin ja opettajamme Susana Nevadon kanssa. Muitakin toimijoita on mukana ollut, mm. galleria titanikin pojat.

Paikkoina ovat toimineet Brinkhallin kartano ma-ti ja Turun kaupunginkirjasto ke-to. Molempien rakennusten seiniin on heijastettu kuvaamamme ja Beverleyn ja Susanan ja taideakatemian Danten koostama videoteos. Sisällä rakennuksissa on tarjolla Elliina Peltoniemen ja Johannes Saljaksen elävä muotokuva, Jessi Rannikon ja Eini Sahlan koostama naistenhuoneeseen sijoittunut installaatio jonka äänimaiseman on toteuttanut Elliina Peltoniemi, sekä muuta äänimaailmaa (ääntelehtivä vanha piano, äänimaiseman tuotti edelleen Elliina Peltoniemi, ja kokeellista musiikkia loihtinut Dante). Brinkhallin alakerrassa performance-ryhmämme toteutti myös eräänlaisen elävän muotokuvan oleilemalla 'kolossa' eli pienessä kammiossa patsastellen kultaisten kehysten takana. Titanikin tyypit päällystivät yhden huoneen lattian kuplamuovilla, ja pihalle oli tehty lumikujainstallaatio johon myös yleisö pääsi osallistumaan.

Nyt suuri osa tästä on siirtymässä tänään kirjastoon. Kuplamuoviteoksen sijasta titanikkilaiset ovat koostaneet sisällä heijastettavan videoteoksen, ja lumikujajutskan sijasta kirjaston sisäpihalle roudataan keinutuoleja heijaamaan. Keinutuolit ovat myös kerronnallisessa, aikaa kuvaavassa elementissä videoteoksessa.

Niin siitä performanssistamme. Olen siis osana neljän hengen performääns-ryhmää, joka brinkhallin tilassa toi kolmannen ulottuvuuden talossa asuneisiin ihmisiin. Ensimmäinen ulottuvuus olkoon seinillä olleet muotokuvat talon entisistä asukeista. Toinen aste, elävä muotokuva, jossa hahmot liikkuvat, ja kolmantena asteena me, fyysisesti läsnä 1700-luvun tamineissa tilassa. Ajatuksena tuottaa katsojille elämys ja sekoittaa paikan mennyttä aikaa nykyiseen. Improvisoimme tilassa äänin ja erinäisin toimin.

Kirjastossa sitten taas käännämme tämän tilan omistussuhde-asian päälaelleen. Kirjasto on julkinen tila, jonka käyttäjät ovat toisaalta myös tämän tilan omistajia. Ainakin pitkällä aikavälillä, toistuvasti käytettynä, ihmisillä muodostuu jonkinlainen tunneside ja omistussuhde käytettävään julkiseen tilaan: tämä on minun alueeni. Ryhmämme maleksii siis kirjastossa pukuineen päivineen nostmaalla muotokuvaan näitä ihmisiä, jotka tätä tilaa käyttävät, ja samoin sen tavallaan omistavat. Kaikilla on siis mahdollisuus kuvata itsensä tai tulla kuvautetuksi tässä liikkuvassa interaktiivisessa teoksessa. Tämän lisäksi jakelemme lappusia kansalle, jossa esitetään kysymyksiä julkisen tilan käytöstä ja omistuksesta. Miten tätä tilaa saa käyttää? miten täällä saa olla? miltä täällä saa näyttää? kuka tänne saa tulla?

Tämän lisäksi tuomme ehkä jonkinlaista ambienssia ja haastamme tilan käyttöä, ja sen käyttäjiä, tuomalla poikkeuksellisia tilanteita tuttuun ympäristöön. Tervetuloa siis kirjastoon. Meidät löytää joko sirius-kahvilasta, jossei sieltä, niin jostain muualta kirjaston tiloista performoimasta.

Teretulemast.

Turunsanomien juttu tässä:

http://www.ts.fi/online/kulttuuri/111701.html

Ja yleturkua kannattaa kuunnella tänään 16:30, jossa minä ja Susana Nevado höpöttelemme tästä tapahtumasta.

Kuka haluaa lukea elämää huonomman estetiikan esseen?

2010-01-31T22:18:00.000+02:00

Älkää ihmeessä kopioiko, on se senvertaa paska. Ja oma tietty.

1. Esipuhe

Tämä ei ole hauskaa. Yleensä pidän kirjoittamisesta, ja kirjoitankin mielelläni taiteesta, omaan blogiin ja ihan vaan ”pöytälaatikkoon”. En koe olevani kykeneväinen tästä aiheesta kirjoittamiseen, taidot ja tiedot eivät riitä. Tuntuu vaikealta kirjoittaa, kun tietää jo valmiiksi kuinka vaikeaa estetiikasta puhuminen tulee olemaan, kuinka hankalaa on koostaa aiheesta toimiva runko, jossa siteeraan ja pohdin estetiikan polttavia kysymyksiä. En koe olevani kykeneväinen, koska en ymmärrä mistä puhutaan. Jostain syystä tämän kyseinen teema aiheuttaa allekirjoittaneelle ihottumaa, ja valtavan tarpeen kiemurrella ulos omasta ihostaan. Asian käsitteleminen on vastenmielistä. Se tuntuu ajan haaskaamiselta. Olen ylipäätään sitä mieltä, että turha ylenpalttinen taiteen teorisointi on syypäänä taiteen elitistymiselle, sen karkaamiselle ns. ”tavallisten” ihmisten elämästä. Ja varsinkin, kun alan tekijänä itse tietää totuuden taideteosten takana.
Ja totuushan on se, että totuutta ei ole, ainakaan allekirjoittaneella niinkin subjektiivisella alalla kuin taide, ja se on näin ollen taiteilijan näkökulmastani ainut oikea totuus.
Itse tietää, kuinka suuri rooli sattumalla on teoksen synnyssä. Ja ennen kuin lukija ehtii edes ajattelemaan että omasta estetiikan käsityksestähän sekin sattuma on mukasattumalta tapahtunut, totean että monta omasta mielestä täysin paskaakin duunia on tullut myytyä, ja varmasti myös tulee myymään, eikä mitään esteettisyyden tavoitetta ole, vaan ehkä pelkkä kompastuminen paperiin. Vaikka tosin käsitys siitä, mikä on paskaa, on toisaalta vain kauneuden käsitteen peilikuva, ja siis täysin asian ytimessä. Ja toisaalta sopii kysyä että onko moinen kompastuminen edes taidetta ja minkälaista hallaa alalle taiteilija tekee tällaisen vahingon taiteena myydessään, joka on taas ihan toinen perustavanlaatuinen kysymys. Lopultakin taiteilijalla on tarve ansaita elantonsa, tulee se sitten kahvitahralla paperissa jonka kulmaan o kirjoittanut oman nimensä, vai jollain jota on sydänverellä kankaalle vuodattanut. Tämän huijatuksi tulemisen tunteen kanssa on jokaisen katsojan elettävä, ja toisaalta myös oltava tarpeeksi taideitsetuntoinen uskaltaakseen julistaa kahvitahran paperilla hienoksi, ts. oman esteettisen tajunsa mukaisesti kauniiksi, vaikka kyseessä onkin vain (kallis) tahra, jos oikeasti siis on sitä mieltä. Eli lopultaankaan tekijän intentiolla ei ole ollut mitään väliä, koska sehän ei teoksen ”taiteutta” kenellekään määrittele. Mutta kuitenkin. Pyrkimys tiettyyn kauneuden käsitteeseen on kovasti paljon kyseenalaistettavissa, jos sumeilematta esittelee taiteena (ja on näin mukana väittämässä sen paskan olevan esteettisesti oikeellista, koska se on nostettu taiteen arvonimen kera näytille) vaikka tosiasia on itse asiassa täysin päinvastoin. Totuushan on, että taiteilija saattaa kieriskellä suuren osan urastaan valtavissa luomisen tuskissa, yrittäen erilaisia tapoja kuvata jotain kun ei tiedä itsekään mitä haluaisi tehdä, hätäpäissään kyhää jotain kasaan jonka takana ei seiso itsekkään, ja potentiaalisen ostajan kiinnostuessa teoksesta tuntee huijaavansa hyväuskoista ihmistä joka luulee heppoista tekelettä oikeaksi intentioita sisältäväksi taiteeksi, ja potee huonoa omaatuntoa vielä rahat saatuaankin ja polvet tutisten pelkää että jää vielä tehdystä rikoksesta kiinni. Estetiikka on kyllä tässä kuviossa esillä niin ostajan teossa (toisen paska on toisen ruusu, kauneus on katsojan silmässä) kuin tekijänkin (sen tiedostaminen että tämä ei AINAKAAN ole kaunista, on jo puoli totuutta vaikka ihan ei tarkasti tietäisikään sitä, mikä sitä kaunista sitten olisi, ja sitä olisi todella syytä jossain määrin pohtia onko sisäänrakennettu taiteen määritelmä kauniina esineenä kuitenkaan se oikea linjanveto omassa työskentelyssä). Mutta loppupeleissä kuvio tulee aina pysymään samana, joten ylenpalttinen pohdinta ja määrittely eivät kuitenkaan johda yhtään mihinkään. Paitsi ehkä taiteilijaparan elämässä, jos tosiaan on noin hukassa, mitä huono esimerkkini antaa aihetta olettaa. Tuskin liioittelen kun sanon, että noin 20% teoksistaan taiteilija on täysin tyytyväinen, 40% menee lokeroon ”ihan ok” ja loput 40% hävettää, joskin niitäkin tulee myydyksi jos joku hullu niitä oman kauneuden silmänsä kera haluaa ostaa.
Mutta todeta voi myös, että teet mitä tahansa, toimit estetiikan säännön mukaan. Ja se onkin se, mikä tässä saa kiemurtelemaan. Tämä filosofian laji on kaikista lajeista se ehkä päälle liimatuin tapaus. Sen lisäksi että kaikki on sen kenttään laskettavissa eikä taiteilijana sen ikeestä pääse eroon yhdessäkään taidekritiikissä (tai mikä lamaannuttavinta, oman äitinsä olohuoneessa, kun käydään jälleen tuttu keskustelu ”miksi teet tällaisia rumia suttuja, kun osaisit oikeastikin maalata), se myös alana keskittyy pääasiassa pelkkään pintaan. Vai onko estetiikalla muka merkitystä nykytaiteessa, muussa kuin siinä roolissa, että eikö taiteen kuulukaan olla jotain ihanaa ja kaunista, eikä esimerkiksi kasa tupakantumppeja gallerian lattialla. Josta heti joku neropatti johdattelee jatkokysymykseen ”määrittele kaunis?” jolloin olenkin jo valoa nopeammin sivaltanut ranteeni auki.
Estetiikka on loputon oravanpyörä, joka pyörii aina vaan tuolla kysymyksellä MITÄ TARKOITTAA. Sen voi esittää aina kaiken jatkeeksi, vieden keskustelun aina syvemmälle ja kauemmas ymmärryksen jo aikoja sitten ohitetulta rajamaalta, jolloin tuskastunut keskustelija lopultakin parahtaa ”MITÄ VÄLIÄ”.
Samaa kysyn minä tässä.
Ihan oikeasti, mitä väliä?

2.1.Tämähän on ihan turhaa

Mistä nyt oikeastaan puhutaan ja miksi puhun tästä? ja mikä tässä vituttaa? Mitä estetiikan filosofia edes on? mitkä ovat sen keskeisimmät piirteet? miten kaunis määritellään? jos kauneus todella on katsojan silmässä, eikö se tee koko tutkimusalan tyhjäksi? estetiikan rooli nykytaiteessa, onko estetiikka vain pintaa? mutta jos tarkoitus onkin ymmärtää, ei kokea? estetiikan käsityksen synty, teoksen synty, tekijän kuolema? ihan oikeasti, mitä väliä sillä on, miten eri tavoin ihmiset kokee taiteen? ja miksi makuasioista pitäisi kiistellä?

Wikipedian mukaan termi ”estetiikka” tulee kreikan kielen sanasta aisthetike (αισθητική), ja sen kehitti filosofi Alexander Gottlieb Baumgarten vuonna 1735 merkitsemään ”tiedettä siitä, kuinka asiat tunnetaan aistien kautta”.

Onko universaalia, faktista sääntöä sille, miten hyvä ja kaunis määritellään, saatikka sitten tunnetaan? Käsitys siitä on jokaisella katsojalla varmasti hyvin omakohtainen, joten eikö se toisaalta tee asian faktisuuden kyseenalaiseksi? on aina toki mahdollista tutkia miten kauneuden käsite muodostuu eri kulttuureissa tai vaikka sukupuolissa, mutta hyvinkin sopii kysyä, mitä tällä tiedolla tehdään ja miten se ketään hyödyttää? Oikeammin olisi syytä ajatella, että jos estetiikan filosofian poistaisi, miten se muuttaisi mitään. Kuinka se vaikuttaisi taidekeskusteluun, tai päivittäiseen taiteen kohtaamiseen, galleriakäynteihin, ja ennen kaikkea taiteen tekemiseen? Mikä on estetiikan filosofian varsinainen merkitys ihmiselle, katsojalle, taiteilijalle, vai onko sitä ollenkaan? jos, niin minkälainen? Kauneutta koskeva arvostelma eroaa pelkästä subjektiivisesta mielipiteestä siinä, että se tavoittelee jotain objektiivista, sanotaan. Vai tavoitteleeko? kuinka moni mielipiteensä ilmaisija tosissaan yrittää olla aivan totaalisesti oikeassa. Kun sanotaan että kauneus on katsojan silmässä, ollaan kyllä pääpiirteittäin oikeassa, ja ihmettelen syvästi, kuinka kukaan jaksaa kuluttaa aikaansa sen toisin toteamiseen. Ei voi kuitenkaan olla tunnustamatta sitä, että kauneuden taju ei ole täysin opittua ja kulttuurisidonnaista. Vai miten selitettäisiin afrikkalaiset puuveistokseni, jotka ulkoisesti poikkeavat oman kulttuurin veistostaiteesta?

Olen röyhkeästi mieltä, että se joka uskottelee osaavansa määritellä kaikkien muidenkin puolesta mitä kaunis ja hyvä taide on, tekee sen korostaakseen omaa teennäistä erinomaisuuttaan. Ensimmäisenä tätä yrittävät tehdä koulujen kuvaamataidon opettajat. Sen jälkeen kun nuori päättää lähteä taiteen polulle, kaikesta kaiken tietävät vanhemmat, jotka kauhistuvat jälkikasvunsa genitaali-impressioista. Tämän jälkeen kriitikot, myöhemmin taiteen tutkijat, jotka yrittävät mukamas tietää mistä töissä on kyse, kun taas itse taiteilijana tuntee valtavaa ärsyyntymistä siitä, että miksi tällaista täytyy sitten jauhaa. Jos ei nauti teoksesta, ei nauti teoksesta, mutta ei myöskään tarvitse esittää ”ymmärtävänsä” periaatteessa mihin taiteilija on ”pyrkinyt” ja siten olevansa armoitettu taiteen tuntija, vaikka juuri tästä teoksesta ei pidä. Sanoisin tällaisen teosten ylipureksimisen olevan oman itsevarmuutensa puutteen ilmentymä. Yritetään selittää itsensä tilanteesta ulos. Ollaan tajuavinaan, vaikka ei ole hajuakaan totuudesta. Tai ehkä on. Mutta juurikin näin ärsyttävänä tilanne piirtyy taiteilijan näkökulmasta.

Tässä siis nippu suuria kysymyksiä. En edes yritä vastata niihin kaikkiin, sillä en tiedä yhteenkään niistä vastausta. Valitsen siis polttavimmat kysymykset: voiko makuasioista kiistellä, ja miksi se on tarpeellista?

2.2. Makuasioista kiistelemistä vastaan

On kutakuinkin selvää, että kauneuden taju ei ole opittu asia. Ei tulisi mieleenikään koristaa kotini seiniä samanlaisella taiteella, kuin esimerkiksi vanhempani. En pukeutuisi samoihin vaatteisiin, en ostaisi samanlaisia kalusteita. Ja kumpikin osapuoli totisesti kokee olevansa oikeammassa makunsa suhteen kuin toinen. Mitä mieltä on siis kiistellä, kumpi on oikeassa, kun lopultakin oikeassa on kumpainenkin. Kun puhutaan visuaalisista mieltymyksistä, ei ole oikeaa tai väärää. Voi olla ns. ”mainstream”, tai niin kutsuttu ”muotti”, esimerkiksi naisten kauneudesta puhuttaessa. Lihavista tykkäävät kuuluvat marginaaliin, kuitenkaan, he eivät voi olla mieltymyksessään ”väärässä”. Toki voi olla moraalisella tasolla tietyllä tavalla väärässä, mutta se on polku jota en tässä yhteydessä lähde taittamaan. Pysyttäydytään kauneudesta taiteen käsitteen sisällä. Eli periaatteessa on mahdollista määrittää tietty normisto jonka mukaan useimmat ihmisistä luovat käsityksensä kauniista ja rumasta, ja usein myös samalla taiteesta ja taiteeksi lukeutumattomasta tuotoksesta. Nämä normistot on jossain määrin lausuttavissa myös taiteesta: en liene kovasti väärässä arvioidessani suurimman osan länsimaalaisista ihmisistä pitävän kauniina esittävää, taidokkaasti maalattua teosta, joka ei sisällä aiheenaan mitään irstasta tai räikeää. Kaunis maalaus ei siis tarkoita pelkästään kaunista maalaustyöskentelyä, vaan myös kaunista aihetta. Tällainen kaunis taide on seinällä koristamassa, täyttämässä tyhjää seinätilaa, ja sen sisällöllinen arvo kiteytyy puhtaasti pinnalliseen asiaan; harmoniseen ja realistiseen kuvaukseen kauniista asiasta. Tämä voisi olla aiheeltaan vaikka maisema, asetelma tai ihmiskuva. Marginaaliin kuuluvat taiteen ystävät pitävät muunlaisesta taiteesta, abstraktista, jostain räikeästäkin aiheesta ja tekotavasta, teoksesta jonka fokus on pinnan sijasta sisällössä. Kuitenkaan, kummankaan maun omaava katselija ei ole maussaan väärässä. Ajatusten vaihto tällaisten ääripäisten taiteen ystävien välillä voisi parhaassa tapauksessa tuottaa uusia keinoja nauttia erityyppisestä taiteesta. Mutta kuinka hedelmällistä tämä toisaalta on? kauneus kun sattuu tosiaan olemaan katsojan silmässä. Itse en ainakaan suostu olemaan väärässä, jos oikeassa oleminen tarkoittaisi sekalaista maisemasillisalaattia kultaisissa kehyksissä. Toisaalta näin sanominen tekee koko tutkimusalaa tyhjäksi, ja tavallaan monen ihmisen koko elämäntyön turhaksi. On siis mautonta väittää alaa merkityksettömäksi jos kerta niin monet aihetta tutkimalla elantonsa tienaavat ja sivukaupalla niteitä tuottavat. Ehkä on siis aihetta pohtia, miksi tätä tehdään.

2.3. Makuasioista kiistelemisen puolesta

Kirjoitin tähän pitkän pätkän, ja lopulta poistin kaiken. En keksinytkään mitään tukemaan tätä asiaa. Mennään siis suoraan seuraavaan käsiteltävään asiaan, eli :

2.4. Miksi makuasioista kiisteleminen on tarpeellista?

Ja törmäsin samaan lopputulokseen. Se nimittäin ei ole tarpeellista. Miksei ihmiset voi vaan olla omaa mieltään rauhassa?
Tunnen tällä hetkellä valtavaa ahdistusta. Vaikka olen nopea kirjoittamaan ja yleensä 6 sivua syntyy tunnissa, parissa, olen täysin lukossa. Mitä ihmettä tästä aiheesta voi kirjoittaa, jos koko aihealue tuntuu täysin turhanpäiväiseltä ajatella. Myönnettäköön, että en edes lukenut vaadittavia lähdeteoksia vaaditulla tavalla. En uskalla, koska kiukuspäissäni heittäisin niteet ahdistuneena takkaan, ja siten olisin huimissa veloissa kirjastolle. Nyt kun kerran aloin rehelliseksi, voin samalla myöntää, että en tosiaan lukenut kirjoja vaaditulla tavalla, toisin sanoen, en lukenut niitä ollenkaan. Minua voi rauhassa kutsua tyhmäksi, mutta taiteen filosofian teoksien kieli on kaiken lisäksi niin monimutkaista, että en kerta kaikkiaan ymmärrä sitä. Nimimerkillä Schopenhauerin eksistentialismi-sekoilua vuosia lukenut, enkä vieläkään ole kirjaa aloittamaani loppuun asti selvittänyt. Katson tässä vaiheessa parhaaksi koostaa tämän esseen pelkästään satunnaisista aihetta sivuavista sitaateista ja omista pohdinnoistani niiden tiimoilta. Onhan mahdotonta kirjoittaa aiheesta jota ei oikeastaan edes ymmärrä.

Esimerkki: analyyttinen estetiikka. Jos taiteilija x esittää pyyhekumin galleriassa taideteoksena tai osana sitä, ja samanlainen pyyhekumi tiimarin hyllyssä taas ei ole taidetta. On siis mahdotonta sanoa mikä on taidetta, tai miltä taide näyttää. Miten siis määritellään mitä voi edes kutsua taiteeksi? tämä itse käsittelyssä oleva estetiikan filosofia vie vielä askeleen pidemmälle, eli mitä nämä taiteen mahdolliset määreet tarkoittavat. Mitä on kaunis? mitä on hyvä? Vastatakseni niihin kysymyksiin pitäisi ensin analysoida, mitä on taide.

2.5. Taide on?

Periaatteessa taiteeksi voi kutsua mitä tahansa taiteeksi tarkoitettua. Se, että jokin esine tai asia viedään galleriaan tai vastaavaan esittelytilaan ja esitetään taideteoksena, se on tässä yhteydessä taideteos tai osa sitä. Usein teos on itse teko (esim. Duchampin pisoaari) ennemmin kuin esine sinänsä. Taideteokseksi ei siis voi nimetä vain taiteilijan itsensä käsin tekemää taidonnäytettä joka kuvastaa ympäristöään. Tämä lienee yleisin käsitys taiteesta, käsitys jossa, kuten jo aiemmin todettu, kauneutta koskeva arvostelma eroaa pelkästä subjektiivisesta mielipiteestä siinä, että se tavoittelee jotain objektiivista – osaltaan mahdotonta, kuten totesi myös estetiikan käsitteisiin oman mausteensa antanut filosofi Ludwig Wittgenstein – hän oli vahvasti sitä vastaan että esteettinen ilmiö olisi jotakin, joka esiintyisi empiirisesti. Taideteokseen ei voi omaksua esteettistä asennetta ymmärtämättä sitä, mikä taas vaatii kategorioita, rakenteiden ymmärtämistä jne., joiden avulla pyritään teoksen objektiiviseen ymmärtämiseen.
Entäs sitten.

Ymmärrän, että esseen tarkoitus on tutkia asiaa ja ilmiötä eri filosofien näkemysten valossa. Mutta kuten tästä varmasti huomaa, en mitenkään pysty siihen. Joka kerta kun lukaisen tämän kirjoituksen läpi, huomaan kappaleen verran yrittäväni tätä, ja sitten luovuttavani. En näe mitään järkeä tässä, koska mikään näistä pohdinnoista ei johda mihinkään. Tästä on mahdotonta päätyä mihinkään yleispätevään, kun kaikki on vaan asioiden ympäripyöreätä pyörittelyä. Tämä ja tämä sanoin näin ja näin. Tämä ja tämä oli eri mieltä, ja tämä näki asian tällä tavalla. Lopussa vaan herää kysymys, entäs sitten.

On nykyestetiikkaa, uusplatonistista renessanssifilosofiaa, feminististä estetiikkaa, itämaista ja läntistä estetiikkaa, kriittistä estetiikkaa, puhumattakaan kaikista eri ajanjaksojen omista estetiikoista. Estetiikka sinne estetiikka tänne. Tämä sitä ja tämä tätä. Luettuani ajatuksia ja teesejä, olen sekaisin kuin särkänniemen possujuna. Yhtä looginen ilmaisu, kuin tutkimuksenalakin. En edes erota näitä toisistaan, kaikki kuulostaa samanlaiselta sananhelinältä.

Jos ajatellaan esteettistä arvostelmaa – esimerkiksi Kantin perin subjektiivista näkemystä siitä että kaikkien tulisi olla samaa mieltä ruusun kauneudesta, jos se on sitä – on mahdotonta asettaa tämän yleispäteviä arvostelmia. Jos palataan takaisin Schopenhaueriin, jota en ole pystynyt sisäistämään kirjankaan verran, hän totesi esteettisestä kokemuksesta kauniisti: esteettinen kokemus kauneudesta oli suurinta vapautta, jonka puhdas äly saattoi kokea tahdon määräysten alla. Siinä ihminen kokee muodon täydellisyyttä ilman mitään sanallista toimintaa, ja siten ilman, että hyöty tai politiikka tunkeutuisi pilaamaan kauneutta. Todettava on, että tämän kaltainen sanallinen tai kirjallinen toiminta jossa asioita käännellään ja väännellään filosofisen tutkimuksen nimissä, on juurikin tätä kauneuden pilaamista. En tahdo ajatella näitä asioita kohdatessani taidetta. Haluan kokea, hyväksyä ja hylätä, tuntea ja unohtaa. Ja toisaalta nämä tekijät ovat nykytaiteessa usein takasijalla, kauneuden arvostelmat loistavat poissaolollaan ja pääroolissa on sisältö tai teko. Ne arvostelmat jotka itse muodostavat kokemukseni, ovat ehdottoman subjektiivisia. En perusta niitä kenenkään asettamaan sääntöön, enkä oleta kenenkään ajattelevan samoin. En edes kohdatessaan tekemääni taidetta, jotkut hyväksyvät ja jotkut hylkäävät, samoin kuin teen itse. Kant jakaa Baumgartenilta tutun lähtökohdan, että kauneutta ei arvostella käsitteiden, vaan yksinomaan havaintojen perusteella, siis ”esteettisesti” sanan alkuperäisessä merkityksessä. Jos kuitenkin kauneus on aistihavainnon täydellisyyttä, ja täydellinen on välttämättä suhteutettava tarkoitukseen, jonka perusteella sitä arvioidaan, siis käsitteeseen siitä, ”mikä tämä esine oikein on olevinaan”. Kauneuden määritteleminen aistihavainnon täydellisyydeksi sisältää näin ollen ristiriidan. Ylipäätään ajatus täydellisyydestä on jo itsessään ristiriita.

3. Sen lisäksi että se on turhaa, mitä se minua hyödyttää?

Nyt kun on ymmärretty mistä puhutaan, niin mitä se asia minua hyödyttää? eli onko asialla mitään sijaa omassa työskentelyssäni, vai onko kyse pelkästään taiteen katsojia koskettava asia? olisiko elämäni mitenkään erilaista, vaikka en tietäisi platonin ja kantin mielipide-eroista estetiikan suhteen? onko taide arvonimi? pitäisikö sen olla? ja kuka sen sitten määrittelee? ja ketä se sulkee ulos, myös katsojien osalta (taiteen kermaperse-imago)? mikä on taiteen ensisijainen arvo ja merkitys, ja onko estetiikan tutkimusalalla siinä mitään sijaa?

Vastaus ensimmäiseen kysymykseen: ei millään tavalla. Työskentelyäni esteettiset arvostelmat ohjaavat korkeintaan alitajuisesti ja subjektiivisella tasolla. Käytännössä asia koskettaa katsojia, ja heidänkin osaltaan tilanne on omakohtainen, the end.

Elämäni ei myöskään olisi millään tavalla erilaista, jos en tuntisi Platonia tai Kantia. Itse asiassa nyt heitä ajatellessa, luennoilla istumisen ja heihin perehtymisen jälkeen, he eivät ole koskettaneet ajatuksiani millään tasolla; en muista edes mitä he näkemyksillään edustavat. Viikon päästä en muista edes mitä filosofian alaa he edustavat, vai olivatko kenties jotain proosallisia kirjoittajia. Ei mitään vaikutusta, ei mitään mielenkiintoa what so ever.

Taide on arvonimi siinä mielessä, että se mahdollistaa readymaden ja performanssitaiteen tyyppiset ei-tyypilliset taiteen muodot. Mitä tahansa voi esittää taiteena, ja minkä tahansa taiteena esittäminen on itsessään taiteellinen teko, pikemminkin kuin esitetty asia. Tämä laajentaa katsojan näkökulmia – ehkä – tai mahdollisesti kaventaa niitä entisestään. Turhautuminen kun tunnetusti kaventaa näkökulmia, ja sama on tapahtunut minulla tässä kirjoittaessa. En pääse negaatiostani eroon. Mutta joka tapauksessa taide-sanan arvonimellinen status myös karsii tietyn katsojakunnan, ne, jotka karsastavat taidetta sen korkeakulttuurisen leiman takia.

Kuitenkin taiteen ensisijainen arvo on tuottaa kokemuksia ja elämyksiä. Taide on puhtaasti nautinnollinen väline, josta ei oleteta saavan mitään konkreettista hyötyä, paitsi suhtautuessa taiteeseen sijoituskohteena. Ehkä sinänsä voi olla jollekin mielenkiintoista miksi ihmiset pitävät tätä tykkäämisprosessia mielenkiintoisia ja jaksavat piirustella kaavioita siitä miten nämä arvostelmat muodostuvat, ja miten ne poikkeavat toisistaan aikakausien mukaisesti. Nihkeänä myönnän että tästä olisi toki voinut kirjoittaa, mutta olisin toisaalta toistanut vain jo ennen tutkittua tietoa (näin oli ja näin todettiin jne) enkä olisi tuonut asiaan mitään uutta näkökulmaa. Lähempänä on ajatus siitä miten se vaikuttaa – tai oikeammin on vaikuttamatta – päivittäiseen elämääni ja työskentelyyni taiteilijana.

Suurin stressi tässä työssä muodostuu ulkoisten asioiden tunkeutumisesta työskentelyyn, ja tämä on yksi niistä asioista jotka luovat niitä blokkeja ja omalta osaltaan vahvistavat valkoisen pohjan kammon kaltaista lukkotilaa, kun kaikelle pitäisi olla perustelu ja lähde. Eipä pidä, totean, ja helpotan täten omaa elämääni.
Pahoittelen esseen huonoa laatua mutta en väkipakollakaan pystynyt parempaan. Yritin ainakin.

:P

2009-11-30T14:23:00.000+02:00

En oo

2009-11-26T22:30:00.002+02:00

En ole mikään yhteiskunnallisesti kantaaottava taiteilija. Kantaa otan ainoastaan itseni toimista, ja pyörin oman elämän tapahtumissa, nenä navassa.
Työstän parhaillaan kuvaa lapsesta, jonka kuvasin eräissä kesäjuhlissa. Olin taas aikeissa muuttaa, ja jotenkin aavistelin että tämä taitaa olla viimeinen kerta, kun tapaan näitä ihmisiä, näen näitä naamoja. Kuvasin juhlissa paljon lapsia ikäänkuin todeten: kaikesta huolimatta, elämä jatkuu.

Olen muuttanut pariin otteeseen, jättänyt taakse kaiken, aloittanut aivan alusta, ja lähtenyt taas. Kaikki juonenkäännökset, tapahtumat, kulminoituvat muistissani tiettyihin ihmisiin, ja heistä säilyttämääni kuviin, joita työstän sitten taiteessa. Maalaan omaa albumiani siis. Ihan röyhkeesti ja itsekeskeisesti näin, sanomatta mitään sen enempää kuin sen, mitä olen mukanani kantanut. Toivoen tietysti että nämä välähdykset tämän henkilökohtaisen lähtökohtansa ansiosta tavoittaa katsojaa jollain tavalla, ja mahdollistaa omien albumien mieleen pulpahtamisen, oman elämänsä tarkastelun.

Vanhoja kuvia katsellessa huomaa, että enemmän katuu sitä, mitä jätti tekemättä ja kokematta kuin sitä, mitä on tullut tehtyä. No regrets.